Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi käynnistetyn kansallisruokahankkeen tavoitteena on järjestäjien mukaan saada ihmiset näkemään suomalaisen ruokakulttuurin erikoispiirteet, jotta osaamme olla niistä ylpeitä ja samalla kehittää ruokakulttuuriamme ymmärtämällä vahvuutemme.
Koska media on ottanut asian omakseen, ja ajat ovat otollisia kansallistunteen nostattamiseksi, jota monen vuoden taloudellinen taantuma, EU-vastaisuus ja turvapaikanhakijoiden aalto ovat ruokkineet, asiaa ei voi ohittaa pelkällä olankohautuksella. Siellä, missä nationalismi nostaa päätään, on syytä olla varuillaan ja hereillä.
Hankkeen toteuttajina ovat ELO – Suomalaisen ruokakulttuurin edistämissäätiö ja Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK. Hankkeessa toimijana ja rahoittajana on jatkossa myös maa- ja metsätalousministeriö.
Ruoka on aina poliittista.
Käynnistetyllä gastronationalistisella kansallisruokakilpailulla kirjoitetaan samaa nationalistista tarinaa kuin 100 vuotta sitten, jolloin Suomi oli ollut kirjallinen idea jo jonkin aikaa, ja kuvataiteilijat olivat ryhtyneet luomaan kuvastoa siitä, mitä suomalaisuus ja suomalainen ovat.
Siinä mielessä kansallisruoasta äänestäminen istuu hyvin Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden juhlavuoteen. Mutta ongelmatonta se ei ole.
Kansallisruoka on ideana yhtenäiskulttuuria tukeva ja se kävelee alueellisten kulttuurien, erityismakujen ja paikallisten ruokalajien yli – se on keskitetyn tuotannon, kaupan ja elintarviketeollisuuden pussiin pelaamista; se on kuin maan sisäistä kolonialismia moniäänistä ja -makuista ruokakulttuuria kohtaan.
Se, mitä kutsumme ruokakulttuuriksi, muokkaa (tai sillä muokataan) käsityksemme kansallisesta identiteetistä, eli miten toimimme kansalaisina suhteessa ruokaan: mitkä raaka-aineet miellämme suomalaisiksi, mitkä ovat ruoan valmistusmenetelmät, miten syömme tai esimerkiksi mitä yhtenäiskulttuuria luovia valmiseineksiä on kaupan hyllyillä, muodostavat kansalliseksi ominaispiirteeksi mielletyn suomalaisen ruokakulttuurin.
Ruoka on aina poliittista. Nationalistista se on jo siksi, että ruoka, joka kasvatetaan Suomessa, on monin tavoin tuettua kansallisin keinoin. Ruoalle annetaan myös kansallisvaltioon liittyviä maanpuolustuksellisia arvoja, joista kriisitietoinen ruokaturva ja huoltovarmuus ovat esimerkkejä.
Myös valinnoilla, joita Valtion ravitsemusneuvottelukunta tarjoaa meille terveellisyyden nimissä, on kansallista identiteettiä vahvistava vaikutus.
Mutta se, onko olemassa jotakin suomalaista ruokaa, on jo ihan toinen juttu. Suomalaista ruokaa on se, minkä sovimme suomalaiseksi.
Einesruoka on kansallisruokaa.
Oireellista on, että kansallisruokalistan finalistit saa kaikki valmisruokaeineksinä lähimmästä marketista. Einekset edustavat jokapäiväistä kansallistunnetta, joka näyttäytyy arkiruokapöydässä poliittisesta ohjauksesta vapaana, mutta jota teollisuus hyödyntää joka päivä, ja jota MTK:n kaltainen alkutuotannon edunvalvontakoneisto tukee henkensä kaupalla.
Se, että pizza on nyt pitsa, kertoo, miten muualta tullut, mutta Suomen myydyin elintarvike muuttuu osaksi kansallista identiteettiä. Kuten karjalanpiirakka teki aiemmin, vaikka riisi ei edes kasva Suomessa.
Kansallisruokakilpailu onkin nähtävä osana ruokasotaa, jossa kansalliset ruoantuottajat ja oma ruokateollisuutemme puolustautuvat kansainvälisiä toimijoita vastaan. Siitä on nyt kysymys.
Katso video:
Saksalaisen Lidlin tulo Suomen markkinoille on ylläpitänyt vastakkainasettelua, eli ns. kansallista ruokasotaa, jossa Lidlin on ollut pakko lisätä suomalaisuutta valikoimiin.
Aiemmin yleisurheilu toimi kansallistunteen nostattajana ja liimana. Suomea juostiin maailmankartalle. Nyt kun yleisurheilu on kriisissä eikä menestystä ole näköpiirissä, ruoka on astunut urheilun rinnalle kansallisen itsetunnon kohottajan kentille.
Suomalaisen kansallistunteen esi-isähahmoihin kuuluvan Adolf Ivar Arwidssonin (1791–1858) kansakäsitys tiivistyi vastakkainasetteluun, joka toimii yhä ruoan kohdalla: kaikki mikä on kotimaista on hyvää, ja kaikki mikä on tuontia, edustaa vastustettavaa, jopa turvallisuusuhkaa. Kansallista identiteettiä ja kansallisvaltion ideaa toteutetaan korostamalla ruoan kotimaisuutta. Ruoka on kansallisessa, ei laadullisessa vertailussa.
Arwidssonin on väitetty sanoneen: ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” (”Svenskar äro vi inte längre, ryssar vilja vi inte bli, låt oss alltså bli finnar”). Nyt voimme lisätä lauseen loppuun:..”olkaamme siis suomalaisia, jotka syövät teollista pitsaa, hernekeittoa ja maksalaatikkoa eineksinä.”
Kansallisruokavuosi on tulossa.
Jokaisella kilpailun finaaliannoksella on ensi vuonna sesongin mukainen nimikkokuukausi. Voittaja valikoituu kansanäänestyksen jälkeen kansallisruoaksi. Voittajan julkistus on 19. tammikuuta 2017.
Kansallisten ruoka-aarteiden vuosikalenteri
Tammikuu: pitsa
Helmikuu: hernekeitto
Maaliskuu: ruisleipä
Huhtikuu: mämmi
Toukokuu: kalakeitto
Kesäkuu: viili
Heinäkuu: karjalanpiirakka
Elokuu: mustikkapiirakka
Syyskuu: paistetut muikut tai silakat perunoilla
Lokakuu: karjalanpaisti
Marraskuu: graavi kala
Joulukuu: maksalaatikko
Kansallisruoalla rakennetaan identiteettiä, joka sulkee toiset ja toiseuden ulkopuolelleen. Olet sitä mita syöt – oikea suomalainen syö lenkkimakkaraa ja armeijan hernerokkaa. Lista kansallisruoista sulkee ison osan maahanmuuttajista ulkopuolelleen. Ajatuksena on, ettei edes Suomen passi tee suomalaista, vaan se on ratifioitava jääkaapin ja mahalaukun sisällöllä.
Uskonnot ovat rakentaneet ruoalla rajoja ihmisten väliin jo kauan ennen 1800-luvun romantiikan ajan keksintöä kansasta ja kansallisvaltiosta. Levantissa asuvien juutalaisten ja muslimien kommunikaatio ei ole ollutsujuvaa, koska he eivät voi istua yhteisen pöydän ääreen. Harva soppa on sekä halal että kosher. Oletan että uskontokuntien johtajat ovat kehittäneet tarkasti määritellyt ruokavaliot tarkoituksenaan estämään ihmisten välisen kanssakäynnin. Kristitytkin ovat ymmärtäneet ruoan välinearvon: kun arabit oli karjoitettu Iberian niemimaalta Espanjalainen inkvisitio teloitti salamuslimeina ihmisiä, joiden ruokakaapista ei löytynyt sianlihaa. Ruoan politiikka kietoutuu aina myös talouteen: jamón-dieetti oli tietenkin lottovoitto kinkuntuottajille. Kuka voittaa Suomen kansallisruokalistauksessa?
Mitä jos muuten paljastaisin karjalapiiraan venäläiseksi pirogiksi?
En tiedä mikä on Ruotsin kansallisruoka. Lienevätkö lihapullat tai hapansilakka?
En tiedä Saksastakaan. Voisi hyvin olla hapankaali ja makkara, mutta mikä makkara, kun niitä on maassa satoja?
Virossa on kansallisruoka: kama. Se on talkkunaa.
Suomen 100-vuotisjuhlan alla on käynnissä Pokémon Go’ta muistuttava kansallisruoan metsästys. Useampikin taho säntäilee ruuan perässä ja oluenystävät sahtikiululleen.
Ulkopuolinen näkee ja kokee joskus asiat terävänäköisemmin ja vahvemmin kuin osallinen itse. Otetaanpa esimerkiksi Karjalan evakot. Muu Suomi pani merkeille heillä tuomisena olleet piirakat ja savipottiruuat. Niistä kaksi nimettiin uudelleen karjalan-etuliitteellä, kaksi sellaista, jotka eivät olleet liian vaikeita kantasuomalaisille.
Ei lihapottia kutsuttu Karjalassa karjalanpaistiksi eikä rypytettyjä riisipiirakoita karjalanpiirakoiksi. Jälkimmäiset olivat vain pintaraapaisu rikkaasta kannakselaisesta piirakkakulttuurista.
Magnus Nilssonin The Nordic Cookbook, joka on julkaistu pohjoisnaiden ulkopuolisille lukijoille on ehkä paras ikkuna myös suomalaiseen keittiöön. Missä viipyy tämän järkäleen suomennos?
Pitäisikö antaa periksi ja todeta kuten Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe, joka tylytti hanketta ”Kansallisruokaa ja kaksinaismoraalia” -kolumnissaan Ilkassa.
Hänen ehdokkaansa ”kansallisruoaksi” ovat 1) pizza (Italia), 2) hampurilainen (USA) ja 3) täytetty tortilla (Espanja). Niitä syövät kaikki suomalaiset.
Toisaalta maakunnilla tai joskus pikkupaikkakunnilla on omat paikalliset herkkunsa, kuten Tampereen mustamakkara ja rievä, Porissa nahkiaiset ja ristiinnaulittu siika, Lemillä särä ja Lammilla sahti jne.
Jospa olisimmekin maa, jolla on 20 kansallisruokaa?
Muuten olen sitä mieltä, että jos Karjalaa ei olisi mennyttä, pizza olisi tullut Suomeen Viipurin kautta.
Muuten olen sitä mieltä, että pizza kirjoitetaan z:lla. Seuraava askel ylisuomentamisessa olisikin karjan kutsuminen ”ammuuksi”. Mieluummin vähän ylikansallista kuin kansallista.