Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi käynnistetyn kansallisruokahankkeen tavoitteena on järjestäjien mukaan saada ihmiset näkemään suomalaisen ruokakulttuurin erikoispiirteet, jotta osaamme olla niistä ylpeitä ja samalla kehittää ruokakulttuuriamme ymmärtämällä vahvuutemme.
Koska media on ottanut asian omakseen, ja ajat ovat otollisia kansallistunteen nostattamiseksi, jota monen vuoden taloudellinen taantuma, EU-vastaisuus ja turvapaikanhakijoiden aalto ovat ruokkineet, asiaa ei voi ohittaa pelkällä olankohautuksella. Siellä, missä nationalismi nostaa päätään, on syytä olla varuillaan ja hereillä.
Hankkeen toteuttajina ovat ELO – Suomalaisen ruokakulttuurin edistämissäätiö ja Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK. Hankkeessa toimijana ja rahoittajana on jatkossa myös maa- ja metsätalousministeriö.
Ruoka on aina poliittista.
Käynnistetyllä gastronationalistisella kansallisruokakilpailulla kirjoitetaan samaa nationalistista tarinaa kuin 100 vuotta sitten, jolloin Suomi oli ollut kirjallinen idea jo jonkin aikaa, ja kuvataiteilijat olivat ryhtyneet luomaan kuvastoa siitä, mitä suomalaisuus ja suomalainen ovat.
Siinä mielessä kansallisruoasta äänestäminen istuu hyvin Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden juhlavuoteen. Mutta ongelmatonta se ei ole.
Kansallisruoka on ideana yhtenäiskulttuuria tukeva ja se kävelee alueellisten kulttuurien, erityismakujen ja paikallisten ruokalajien yli – se on keskitetyn tuotannon, kaupan ja elintarviketeollisuuden pussiin pelaamista; se on kuin maan sisäistä kolonialismia moniäänistä ja -makuista ruokakulttuuria kohtaan.
Se, mitä kutsumme ruokakulttuuriksi, muokkaa (tai sillä muokataan) käsityksemme kansallisesta identiteetistä, eli miten toimimme kansalaisina suhteessa ruokaan: mitkä raaka-aineet miellämme suomalaisiksi, mitkä ovat ruoan valmistusmenetelmät, miten syömme tai esimerkiksi mitä yhtenäiskulttuuria luovia valmiseineksiä on kaupan hyllyillä, muodostavat kansalliseksi ominaispiirteeksi mielletyn suomalaisen ruokakulttuurin.
Ruoka on aina poliittista. Nationalistista se on jo siksi, että ruoka, joka kasvatetaan Suomessa, on monin tavoin tuettua kansallisin keinoin. Ruoalle annetaan myös kansallisvaltioon liittyviä maanpuolustuksellisia arvoja, joista kriisitietoinen ruokaturva ja huoltovarmuus ovat esimerkkejä.
Myös valinnoilla, joita Valtion ravitsemusneuvottelukunta tarjoaa meille terveellisyyden nimissä, on kansallista identiteettiä vahvistava vaikutus.
Mutta se, onko olemassa jotakin suomalaista ruokaa, on jo ihan toinen juttu. Suomalaista ruokaa on se, minkä sovimme suomalaiseksi.
Einesruoka on kansallisruokaa.
Oireellista on, että kansallisruokalistan finalistit saa kaikki valmisruokaeineksinä lähimmästä marketista. Einekset edustavat jokapäiväistä kansallistunnetta, joka näyttäytyy arkiruokapöydässä poliittisesta ohjauksesta vapaana, mutta jota teollisuus hyödyntää joka päivä, ja jota MTK:n kaltainen alkutuotannon edunvalvontakoneisto tukee henkensä kaupalla.
Se, että pizza on nyt pitsa, kertoo, miten muualta tullut, mutta Suomen myydyin elintarvike muuttuu osaksi kansallista identiteettiä. Kuten karjalanpiirakka teki aiemmin, vaikka riisi ei edes kasva Suomessa.
Kansallisruokakilpailu onkin nähtävä osana ruokasotaa, jossa kansalliset ruoantuottajat ja oma ruokateollisuutemme puolustautuvat kansainvälisiä toimijoita vastaan. Siitä on nyt kysymys.
Katso video:
Saksalaisen Lidlin tulo Suomen markkinoille on ylläpitänyt vastakkainasettelua, eli ns. kansallista ruokasotaa, jossa Lidlin on ollut pakko lisätä suomalaisuutta valikoimiin.
Aiemmin yleisurheilu toimi kansallistunteen nostattajana ja liimana. Suomea juostiin maailmankartalle. Nyt kun yleisurheilu on kriisissä eikä menestystä ole näköpiirissä, ruoka on astunut urheilun rinnalle kansallisen itsetunnon kohottajan kentille.
Suomalaisen kansallistunteen esi-isähahmoihin kuuluvan Adolf Ivar Arwidssonin (1791–1858) kansakäsitys tiivistyi vastakkainasetteluun, joka toimii yhä ruoan kohdalla: kaikki mikä on kotimaista on hyvää, ja kaikki mikä on tuontia, edustaa vastustettavaa, jopa turvallisuusuhkaa. Kansallista identiteettiä ja kansallisvaltion ideaa toteutetaan korostamalla ruoan kotimaisuutta. Ruoka on kansallisessa, ei laadullisessa vertailussa.
Arwidssonin on väitetty sanoneen: ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” (”Svenskar äro vi inte längre, ryssar vilja vi inte bli, låt oss alltså bli finnar”). Nyt voimme lisätä lauseen loppuun:..”olkaamme siis suomalaisia, jotka syövät teollista pitsaa, hernekeittoa ja maksalaatikkoa eineksinä.”
Kansallisruokavuosi on tulossa.
Jokaisella kilpailun finaaliannoksella on ensi vuonna sesongin mukainen nimikkokuukausi. Voittaja valikoituu kansanäänestyksen jälkeen kansallisruoaksi. Voittajan julkistus on 19. tammikuuta 2017.
Kansallisten ruoka-aarteiden vuosikalenteri
Tammikuu: pitsa
Helmikuu: hernekeitto
Maaliskuu: ruisleipä
Huhtikuu: mämmi
Toukokuu: kalakeitto
Kesäkuu: viili
Heinäkuu: karjalanpiirakka
Elokuu: mustikkapiirakka
Syyskuu: paistetut muikut tai silakat perunoilla
Lokakuu: karjalanpaisti
Marraskuu: graavi kala
Joulukuu: maksalaatikko
Comments are closed.