On vaikea sanoa kummassa on häikkää. Olenko minä syönyt liikaa ravintoloissa (niinkin voi käydä) vai onko Ny Nordisk -ideologia alkanut toistaa itseään?

Sen tiedän, että kun pohjoismaalainen kokki kiertää salissa sanomassa asiakkaille, että “minä olen vain kokki. Tässä on tuottaja, illan todellinen tähti”, déjà vun tunne on vahvasti läsnä.

Olen syönyt tämän aterian ennenkin, hiukan eri muodossa.

Askin ravintoloitsijoiden järjestämä Chefs Dinner tuo Helsinkiin komean kattauksen osaamista eri puolilta Pohjois-Eurooppaa. Kun mukaan lasketaan kotimaiset keittiömestarit, Askin Filip Langhoff, Chef & Sommelierin Sasu Laukkonen ja Olon Jari Vesivalo, salissa edustetaan samaan aikaan kymmentä Michelin-tähteä.

Jos jotain, Chefs Dinner osoittaa, että uudesta pohjoismaisesta keittiöstä on tullut synonyymi turvalliselle ja tylsälle.

Kun Måns Backlund ja Willian Bailey tarjoilevat illallisen aluksi tuoreita göteborgilaisia kasviksia juhlistava canapéita, huomaan ajattelevani, että tämänkö vuoksi herrat todella matkustivat Helsinkiin saakka? Vehreään kääritty fermentoitu kala on toki maistuva, mutta siinäpä se.

Tarjotut annokset ovat turvallisia. Se on ymmärrettävää, sillä kun kokki poistuu mukavuusalueeltaan ja työskentelee vieraassa keittiössä, varman päälle vetäminen on luontaista.

Samalla se varmistaa, että illallinen on ennalta-arvattava.

Tämä näkyy Jari Vesivalon poron sydämellä kruunatussa emmerpuurossa, jota voi nimittää jo ravintola Olon klassikkoannokseksi.

En varmasti ole ainoa salissa, joka on jo syönyt kyseisen annoksen. Itse asiassa söin sen viimeksi Food & Talk tapahtumassa pari viikkoa sitten. Turvallista.

Jos illallinen kustantaa viineineen 360 euroa, paikalla on oletettavasti sen tason kulinaristeja, että he ovat syöneet annoksen ravintola Olossa. Miksi he haluaisivat syödä saman annoksen Jordin tiloissa?

Tämä herättää kysymyksen siitä, miksi Chefs Dinner on järjestetty. Onko tarkoituksena tarjota illallislipun ostajille jotakin ainutkertaista vai viettää mukava ilta kollegoiden kanssa?

Uuteen pohjoismaiseen keittiöön liitetty solidaarisuus välittyy Jordin avokeittiöstä. Kokeista on selvästi hauskaa työskennellä yhdessä, mutta mennäänkö annosten kanssa helpon kautta?

Sasu Laukkosen kylmäsavustettu hauki on kiistatta illan parhaimmistoa ja sellaisena suvereeni osoitus siitä, miten herran taidot ovat jatkaneet kehittymistä viimeisten vuosien aikana.

Jordin Sylvester Soisalon peura-annos sen sijaan on rimanalitus yhdentekevän kastikkeen ja kielen kumimaisen tekstuurin vuoksi.

Soisalo on ilmeisesti kehitellyt kyseisen annoksen viime tingassa, hänestä riippumattomista syistä, mutta tuntuva loppulasku ei anna armoa. Annos toimisi kukaties Jordin lounasannoksena, mutta pelaa tällä kertaa väärässä liigassa.

Illan huippuhetkestä vastaa tanskalainen René Mammen århusilaisesta Substans-ravintolasta. Hänen suomalaista kaviaaria sisältämä langustiiniannos on mahtava. Herkkää ja syvää, makujen poikkeuksellista hallintaa. Söisin Mammenin annoksen ilomielin kahdesti.

Ainutkertaisen tapahtuman korkeasta hinnasta on turha oikeastaan puhua, koska on ilmeistä, että osallistuminen tämän kaltaiseen vetoon on eräänlaista ravintolakulttuurin mesenoimista, jossa on turha huudella hinta-laatu-suhteen perään.

Illallisesta kertyneellä summalla tuskin kustannettiin edes vieraiden lentolippuja, joten se siitä.

Uudistumisen peräänkuuluttaminen sen sijaan ei katso hintaa, vaan arvoa.

Chefs dinnerillä tarjottu menu muodosti kokonaisuuden, mutta se tuntui puolittain kuratoidulta. Aivan kuin vierailevia kokkeja ei olisi ohjeistettu räjäyttämään pankkia, vaan tekemään sen, minkä he osaavat päiväunissaankin.

Sellaisen lopputulos ei valitettavasti siirrä gastronomiaa eteenpäin. Se synnyttää déjà vu -tunteen.

Onko uudessa pohjoismaisessa keittiössä enää mitään uutta? Ei ole, se alkaa olla yhtä kulunutta kuin raaka-ainetuottajat itsensä yläpuolelle nostavien kokkien tapanikansamainen nöyryys menestyksen edessä.

Askin pariskunta tekee arvokasta työtä, siitä ei ole epäilystäkään. Esimerkkinä toimivat tällaiset Suomen muihin pohjoismaihin linkittävät tapahtumat, kuten Chefs Dinner. Tällä kertaa toteutus ei vain noussut aivan idean tasolle.

Mistä päästään pohjoismaisen keittiön tulevaisuuteen.

Sasu Laukkonen lähetti tänä aamuna meilin, jossa hän kertoi suunnitelmistaan pian sulkeutuvan Chef & Sommelierin osalta. Silmäilin viestiä kuin toivoen löytäväni rivien välistä horisonttiin asti ulottuvan vision, jolla Laukkonen määrittelee uudelleen kotimaisen gastronomian samalla tapaa kuin avatessaan Chef & Sommelierin vuonna 2010.

Sasu ei paljasta vielä yksityiskohtia, kuten ravintolan uutta nimeä. Syntyy väkisinkin vaikutelma, että ravintola jatkaa tuttuun tyyliin uusilla aukioloajoilla ja tuoreella nimellä. Toivottavasti uudistukset eivät rajoitu vain niihin, huomaan toivovani.

Saatan olla yksin ajatukseni kanssa, mutta aivan kuin joutsenlaulu tavalle keittää ja ravintoloida, joka on hallinnut Suomen ravintoloiden terävintä kärkeä vuoden 2008 pörssiromahduksen jälkeen, lähestyisi.

Pohjoismainen keittiö kaipaa vaaran tunnetta.

 – Arto Koskelo

Canapés from the Urban Garden of Gothenburg

Squid with Lovage from the Roof Top Garden
Cow, Retrija Pea & Ramson
Cold Smoker Pike With Rhubarb and Cabbage
Asparagus, Buttermilk, Caviar & Langoustine
René Mammen
Crispy Kale, Horseradish Mousse & Seaweed
Emmer Semolina Porridge & Reindeer Heart
Venison & Broccoli
Pollen, Honey & Goats Yoghurt
Rhubarb & Liqourice

Facebook kommentit