Eeropekka Rislakki 70 vuotta – Renessanssihahmon välipysäkki

Kulttuurin, taiteen, gastronomian ja journalismin moniottelija, päätoimittaja Eeropekka Rislakki täyttää 70 vuotta (27.4.). Kuusi Rislakin tuntevaa henkilöä kertoo, miten Eeris on koskettanut – ja koskettaa yhä – heidän elämäänsä. Kyseessä ei ole pömpöösi nekrologi tai lista saavutuksista. On tämä hetki, jossa muistellaan yhteisiä polkuja – renessanssihahmon välipysäkki, jossa tarinat linkittyvät toisiinsa kuin hyvillä päivällisifllä.

Tämä tarina alkaa lopusta. Tuhansista sanoista huolimatta juttu jää keskeneräiseksi. Onhan kohdehenkilö elossa, ja kaikin puolin hyvissä voimissa. Kohteena ei ole patsas, vaan värikästä elämää elävä ihminen. Ravintoloitsija ja keittiöpäällikkö Pekka Terävän sanoin: ”Enpä olisi uskonut, että Eeropekka Rislakki täyttää 70 vuotta. Olen luullut, että hän on jotain kuusikymppinen. Näinhän on ihmisellä, joka huolehtii itsestään, pysyy terveenä ja hyvinvoivana.”

Voimme hyvin kuvitella, miten Eeris jo äskeisen luettuaan myhäilee ja siemaisee lasistaan, ja toteaa, että ”onneksi ette tiedä kaikkea. Seitsemänkymmentä vuotta on hyvä mitta tähän saakka eletylle elämälle. En ole itsekään vielä ehtinyt pohtia kaikkea tai puhumattakaan kertonut, mitä nämä vuodet ovat pitäneet sisällään. Aika paljon on kuitenkin tullut tehtyä.”

Eeropekka Rislakin monivuotinen työtoveri, galleristi Krista Mikkola, kiteyttää ystävänsä persoonan monivivahteisesti sanalla renessanssihahmo.

Tutkija ja kirjailija Sam Inkinen luettelee aakkosjärjestyksessä spontaanisti kymmenen adjektiivia, jotka kuvaavat Eeristä ihmisenä, aikalaisena, persoonana ja temperamenttina. Eeris on muun muassa
esteettinen,
hauska,
huumorintajuinen,
luova,
originelli,
rohkea,
sivistynyt,
sympaattinen,
utelias ja
älykäs.

Marko Rossi: Eeris on sekä musiikiliisesti että taiteellisesti lahjakas.

Eeriksen lapsuuden, nuoruuden ja koko elämän ystävä Marko Rossi pukee kaverinsa monipuolisuuden taiteellisuuden viittaan. Rossi vietti molempien elämän tärkeän vaiheen 11–18-vuotiaana Rislakin kanssa samassa porukassa Lauttasaaressa.

Tuolloin elettiin 1960-luvun loppua ja 1970-luvun alkua. Rossin mukaan merkittävää Eeriksessä on aina ollut pohdiskelevaisuus.

”Käytännössä jengimme oli Eeris, Marko ja Jöko, joka oli edesmennyt Hesarin kriitikko Jukka Petäjä. Ensikännit, tytöt, musa!, ajopelit ja kaikki muu siihen ikään kuuluva. Joskus 14-vuotiaina kiinnostuimme tutkiskelemaan ja ymmärtämään parapsykologiaa, okkultismia ym. rajatietoa, mutta vain ulkopuolelta. Vältimme tietoisesti niihin hurahtamista”, Rossi pohtii.

Eeropekka Rislakki on kulttuurikodin kasvatti sanan moninaisessa merkityksessä. Isä Eero Rislakki oli Pro Finlandia -mitalilla palkittu suunnittelija teollinen muotoilija, joka on suunnitellut mm. Jopo-polkupyörän ja Kalevala-koruja. Isoisä Ensio Rislakki oli myös Pro Finladian saanut toimittaja ja kirjailija, Seura-lehden perustaja, Ensio Rislakki.

Isänsä kautta Eeris sai – yllättävää kyllä – ensi kosketuksen moottoripyöriin. Eero Rislakki muutti 1960-luvulla Saloon. Hän kiinnostui vanhoista englantilaisista moottoripyöristä. Marko Rossin mukaan Eeron kotona isossa omakotitalossa pyöri paikallinen englantilaisiin prätkiin hurahtanut jengi.

”Niiden hängaroundeja mekin innokkaina oltiin siellä käydessämme. Oli hienoa, kun Eeris sitten sai oman upeaäänisen Royal Enfieldin. Niiltä ajoilta jäi minullekin arvostus moottoripyörien ääniin”, Rossi muistelee.

Rossi kertoo olleensa nuorena hieman yllättynyt frendinsä suuntautumisesta kirjoittamiseen ja toimittajan rooliin, koska Eeris on sekä musiikillisesti että erityisesti kuvaamataiteellisesti lahjakas.

”Eeriksen kyky lähestyä hyvinkin erilaisia ilmiöitä juuri kulttuurin ymmärtämisen kautta osittain selittyy hänen taiteellisuudellaan. Hänen hieman etäinen mystikkomainen habituksensa teki usein voimakkaan vaikutuksen vastakkaiseen sukupuoleen”, Rossi kertoo.

Tuoreimman kirjansa Kulinaariset aikakirjat – Vihollisen kanssa ei aterioida eikä ystävää syödä (Readme 2025) jälkisanoissa Eeris tunnustaa, että hän ei ota enimmän aikaa edes itseään vakavasti ja että ironinen ja morbidi huumori ovat hänen tapojaan suhtautua eri asioihin. Se piirre on noussut esiin jo nuoruudessa.

Jaana-lehden päätoimittajaksi vain 27-vuotiaana.

On helmikuun 2. päivä 1985. Helsingin Sanomien lauantain lehden Vastenmielisiä ilmiöitä -palstalla haastatellaan Jaana-lehden päätoimittajana reilun vuoden työskennellyttä Eeropekka Rislakkia. Jutussa on kolme valokuvaa. Kahdessa niistä valokuvaaja Sakari Parkkinen etsii lumilapio kädessään hangesta kuvauspaikkaa.

Pääkuvassa ponnaripäinen Rislakki makaa rähmällään lumihangessa iso ruusu kädessään. Jutun otsikko on Narrina, leikisti.

Artikkelin lähtökohtana on nuori mies naistenlehden päätoimittajana, vaikka sitä ei itse tekstissä suureen ääneen sanotakaan. Maan suurimman päivälehden toimittaja Eeva-Kaarina Aronen kuvailee Rislakkia nimillä ”Che bello – komea mies, yhdeksän plus” ja ”photogénigue, kamera rakastaa häntä, ja hän kameraa”.

Sen perään Aronen kirjoittaa, että ”kuuluisassa poninhännässä on tänään punainen nauha. Tukka on luonnonkihara. Mamma mia!” Jutun loppupuolella hän kutsuu naistenlehden päätoimittajaa puluksi. Jutun perusteella on vaikea mieltää, että Hesari luokiteltiin tuohon aikaan laatulahdeksi.

Aronen kirjoittaa, että ”monet olivat sitä mieltä, että Rislakki kekkuloi hölmösti sanoin ja kuvin jokaviikkoisissa Jaana-lehden kolumneissaan”. Toimittaja yrittää tivata jutussaan, ”miten Eeropekalta sujuu ajattelupuoli ja yrittääkö hän tosissaan romuttaa päätoimittajamyyttiä”.

Eeriksellä on kuitenkin sanottavaa, mikä hämmentää Hesarin toimittajan. Hän kertoo joutuvansa lunastamaan joka viikko paikkansa sekä päätoimittajana että journalistina. Kuvatekstissä Eeris myöntää että ”työstä on 60 prosenttia byrokratiaa, ja ehkä 20 journalismia. Nurinkurinen tilanne, sillä päätoimittajan pitäisi edustaa toimituksen henkistä kärkeä.”

Samalla Rislakki muistuttaa, että siinä on ristiriita, että päätoimittaja ottaa roolinsa vakavasti, mutta vaatii sitten toimittajilta riskien ottamista.

”Mulla itselläni on se käsitys, että mut koetaan toimituksessa aika abstraktina, filosofointiin taipuvaisena. En aseta rajoja toimittajien tekemiselle. Aikaisemmin he valittivat, että kun ei saa tehdä, niin siksi ei juttuja irtoa. Nyt kun saisi, mutta kun ei irtoa sittenkään. Monet kokee turvattomana, että en pelaa johtajapeliä, mutta olen halunnut, että päätöksenteko jää ihmisille itselleen”, 28-vuotias päätoimittaja perustelee.

Marko Rossi kiteyttää tähänkin ankkuroituvan luonteenpiirteen ja vahvan professionaalisuuden, että Eeriksen monipuolinen kiinnostus asioihin, kiihkoton perehtyminen ja oivaltava ymmärrys on tehnyt hänestä selkeyttäjän, joka kykenee ymmärtämään ja selittämään monimutkaisia ja moniriippuvaisia asioita ymmärrettävästi.

”Erilaisuuden ja erikoisen ymmärtäminen on tehnyt Eeriksestä vertaansa vailla olevan ilmiöanalyytikon, joka tutkii ilmiöitä kiihkottomasti ja objektiivisuuteen pyrkien Hän pyrkii olemaan arvottamatta ja tuomitsematta. Hän ei myöskään tuo itseään esiin vaan ajatuksiaan. Häntä on tosi vaikea kategorisoida, koska hän viettää niin paljon aikaa out-of-the-box”, Rossi kirjoittaa tähän artikkeliin liittyvässä sähköpostissaan.

City-lehti teki Eeropekka Rislakista kaupunkikulttuurin uudistajan.

Eeropekka Rislakki jäi vuonna 1962 perustetun Jaana-lehden viimeiseksi päätoimittajaksi. A-lehdet lopetti Jaanan  helmikuun lopulla 1985. Sinänsä huvittavaa, että yhä yli neljänkymmenen vuoden jälkeen monet aikalaiset muistavat Eeriksen reilun vuoden pestistään Jaanassa.

Eeriksen ympärillä asioilla on usein tapana tapahtua nopeasti. Vajaat neljä kuukautta edellisen haastattelun jälkeen Helsingin Sanomat uutisoi, että kuvajournalismiin ja 80-luvun kulttuuri-ilmiöihin erikoistuva aikakauslehti alkaa ilmestyä Helsingissä, jos ideaa kehitelleet nuoret journalistit saavat rahan liikkeelle.

Hesarin mukaan näkyvin nuorista journalisteista on Eeropekka Rislakki. Lehden tarkoituksena on keskittää levikkinsä pääkaupunkiseudulle ja sen kohderyhmänä ovat 18-28-vuotiaden urbaanien ja modernien ihmisten joukko. (HS 30.5.1985)

Elokuun lopulla 1985 Rislakki-asiantuntijaksi erikoistunut toimittaja Eeva-Kaarina Aronen on muuttanut asennettaan ja diggaa mitä on tapahtumassa. Aronen kuvailee HS:ssä 1999 Citylehden syntyä sanoilla Lehden syntymisen ihme. Tällä kertaa Aronen on vakuuttunut, että jotakin uutta on syntymässä suomalaiseen lehtikulttuuriin, mutta hän ei osannut vielä valaista Hesarin lukijoille, mitä se tulisi olemaan. Siksi hän antaa tekijöiden kertoa:

”Me halutaan luoda kuukausilehti, jota selaillaan aina uudelleen. Haluamme elämyksellisíä, kokemuksellisia tekstejä ja kuvia, jotka jäävät tarroiksi ihmisten mieleen. Meillä on kunnianhimoa ja ammattitaitoa. Nyt on sellainen olo, että kukin osaa asiansa”, Eeris selittää.

”Jokainen meistä uskoo, että tästä syntyy jotakin. Kokonaisuudessaan tämä (lehden tekeminen) on silkkaa kärsimystä, mutta parhaimmillaan hirveän hauskaa ja jännää”, valokuvaaja Ben Kaila kommentoi.

Päätoimittaja Eeropekka Rislakin ja kuvatoimituksen päällikön Ben Kailan ohella 1999 Citylehden nimellä ilmestyneessä julkaisussa olivat mukana Kim Weckström, toimitussihteeri Tellervo Riikonen sekä visuaalisesta ilmeestä vastannut Vuokko Rajala.

Lehden alku oli takkuinen. Siitä ilmestyi vain viisi numeroa. Jo vajaan puolen vuoden kuluttua lehti oli tullut tiensä päähän. Rislakin ja Weckströmin 1999 Citylehti ja Kari Kivelän Scandal-lehti fuusioituivat. Uusi City-lehti alkoi ilmestyä vapun alla 1986. Loppu on Suomen kulttuuri- ja kaupunkijournalismin historiaa.

City-lehdelle oli olemassa tilaus.  Eeris totesi 20 vuotta myöhemmin Radio Rockin Heikelä Korporaation haastattelussa, että lehden perustamisessa kyse oli laajemmasta ilmiöstä ja kulttuurin väistämättömästä murroksesta. Kun yhtenäiskulttuuri alkoi 1980-luvun puolivälissä murtua, Cityn tekijät halusivat tehdä paikallisen kaupunkilehden ja erityiselle kohderyhmälle.

Tavoitteena oli ottaa kaupunki haltuun lehden avulla, ja lehden tuli toimia hyvän elämän ja hauskanpidon oppaana. Tämä aiheutti Rislakin mukaan paljon närää esimerkiksi muissa medioissa ja juppikulttuurin nousu antoi vastustajille lisää niin sanottuja aseita City-lehteä vastaan. (Radio Rock 11.5.2015)

Sam Inkinen: ”Eeriksellä on nuorekas ja utelias mieli sekä tutkimusmatkaajan asenne”.

Tutkija ja kirjailija Sam Inkinen muistaa ilahduttavan hyvin ensikohtaamisensa Eeriksen kanssa. Inkinen tarttui hyvillä mielin kutsuun kirjoittaa osansa tähän artikkeliin.

Kohtaaminen tapahtui City-lehden ”suuren maailman” tyyliin suunnitellussa innovatiivisessa kellaritoimistossa Mikael Lybeckin kadulla Helsingin Taka-Töölössä. (Jo kadun nimi oli mielenkiintoinen; onhan Mikael Lybeck jäänyt aikakirjoihin merkittävänä runoilijana ja kirjailijana.)

Tabloid-kokoinen, sanomalehtipaperille painettu City edusti minulle ja muille nuorille 80-luvun kaupunkilaisille uutta, ihmeellistä, älykästä, nuorekasta, rohkeaa ja kansainvälistä viestinnän tapaa ja välinettä. Kokemus oli jonkinlainen positiivinen šokki: VAU! Kerrassaan loistavia aiheita, tekstejä ja kuvia! Uutta ja erilaista! Kuka, miten ja missä tällaista tekee?

Ensivaikutelmaksi Mikael Lybeckin kadun toimitiloissa muodostui jonkinlainen luova, hieman kuritonkin yhdistelmä 80-luvun mainostoimistoa, rock-bändin harjoitustilaa ja neuvostoliittolaista sukellusvenettä. Tapahtumamiljöö oli hieman kuin elokuvassa. Ja Eeropekka hahmona ja persoonana myös: hänen kulttuuri-ihmisen sivistynyt habituksensa, huomattavan persoonallinen tyylinsä sekä elegantti, rauhallinen tapansa asetella suomen kielen sanoja loivat viestintätilanteeseen jo ensikohtaamisessamme inspiroivan, kohottavan tunnelman!

Olin tuolloin vasta teini-ikäinen ja asettumassa muualta tulleena Helsinkiin. Päädyin pian osaksi City-lehden luovaa, originellia työyhteisöä. Eeris oli ensimmäisiä ihmisiä, joilta sain kriittistä mutta rohkaisevaa palautetta kirjoittamiini teksteihini. Lisäksi hänen ja viitepiiriensä kautta aloin päästä sisälle Helsinkiin ja sitä kautta muun muassa nykytaiteen ja avantgarden maailmaan sekä monenlaisiin mielenkiintoisiin yhteisöihin. Maximum respect!

Oma matkani teini-ikäisen kympin oppilaan korrektista (mutta tylsästä ja kliseisestä) ainekirjoitustyylistä elävän, iskevän kaupunkimedian sekä sanataidetta lähestyvän uusjournalismin kautta monenlaisiin muihinkin kirjallisen maailman genreihin ja tyyleihin on ollut sittemmin pitkä ja innostava. City-lehden aika kasarin lopussa oli vaikuttamassa merkittävällä tavalla muun muassa myöhempään tutkijan, kirjailijan ja kolumnistin minuuteeni.

Kaupunkimedian ja -kulttuurin lisäksi minua ja Eeristä ovat yhdistäneet ja innostaneet monet muutkin asiat ja teema-alueet: kirjat ja kirjoittaminen, eri alojen avantgarde-virtaukset, uusi ja wanha media, laadukas ruoka ja juoma, taide ja estetiikka, ajattelu ja filosofia (myös niin sanottu idän viisausperinne: zen, taolaisuus ym.), konemusiikki (erityisesti tekno eri alagenreineen), Suomi ja ulkomaat, matkustaminen, muut kulttuurit ja ulkomaiset vaikutteet, idän ja lännen väliset yhteydet ja eroavaisuudet…

”Kasarin” loppu oli huimaa, vauhdikasta ja luovaa aikaa. Marraskuussa 1989 Berliinin muuri murtui, ja 1990-luvun alussa Neuvostoliitto tunnetusti romahti. Tämä käynnisti isot muutokset maailmanpolitiikassa ja esimerkiksi Euroopan kartalla. Vuonna 1995 Suomi liittyi Euroopan unioniin. Ja samoihin aikoihin matkaviestimet, Internet ja uusmedia tekivät läpimurron suurenkin yleisön keskuudessa. Perifeerinen Suomi kehittyi ja kansainvälistyi Nokia-Suomeksi ja monesta City-lehden aikaisemmin esittämästä uudesta ideasta ja asiasta tuli yhteiskunnan ja kulttuurin valtavirtaa.

Olemme tätä kirjoittaessa (keväällä 2026) tunteneet Eeriksen kanssa jo lähes neljä vuosikymmentä! Se on asia, josta olen hyvin kiitollinen ja tätä kirjoittaessani jopa hieman ihmeissänikin: aika rientää. Moni asia muuttuu (ja moni asia toisaalta ei muutu). Aleksis Kiven (1834–1872) Nummisuutareiden sanoin: niin muuttuu mailma, Eskoni! (alkuperäinen kirjoitusasu menee juuri näin: yksi a-kirjain ja ”Eskoni”, ei Eskoseni).

Tähän voisi jatkaa antiikin viisaan filosofin sanoilla Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan. Näinhän Herakleitos (n. 535–475 eaa.) jo aikanaan sanoiksi virkkoi. Eli alkukielisin sanoin Πάντα ῥεῖ καὶ οὐδὲν μένει, Panta rhei kai ouden menei. Pysyvää ovat Herakleitoksen ajatuksia seuraten nykyajassakin 2020-luvun maailmassa monenlaisten melskeiden, värinöiden ja turbulenssien keskellä lähinnä virtaus, liike ja muutos.

Edellä olevat kiteytykset tulevat Eeriksen kohdalla jotenkin luonnollisella tavalla mieleeni. Vierivä kivi ja ajatteleva, kirjoittava mieli eivät sammaloidu… Seitsemänkymppisellä on Eeriksen tapauksessa yhä edelleen hyvin nuorekas ja utelias mieli, herkkä ja luova sydän sekä energinen tutkimusmatkaajan asenne. Tulevat tässä yhteydessä myös mieleeni kirjailija, tulenkantaja Olavi Paavolaisen (1903–1964) sanat klassikkoteoksesta Nykyaikaa etsimässä. Esseitä ja pakinoita lähes sadan vuoden takaa:

”Aika on vallankumouksien ja utopioiden. Menneisyyden totuuksiin ei enää uskota, tulevaisuuden totuudet eivätole vielä hahmottuneet. Ei ole muuta varmuutta kuin nykyisyys – ja jos kysyt sen totuutta, niin se vastaa vain: etsi!”

Eeris on monella tavalla ”ikinuori” ja toisaalta ”iätön” yksilö ja aikalainen: alati kiinnostunut uudesta ja mielenkiintoisesta (kaupunki- ja horeca-trendit, politiikka ja yhteiskunta, kulttuurivirtaukset…) – ja toisaalta yhdistämässä tämän uuden aineksen historiallisiin ketjuihin sekä vanhaan ja syvempään, jo olemassa olevaan viisauteen.

Summattuna, summa summarum: Ajan henki eli Zeitgeist on (ollut) viimeisen neljän vuosikymmenen aikana suuressa murroksessa ja myllerryksessä. On aikamoinen etuoikeus, että ympärilläni on Eeropekan kaltaisia ainutlaatuisia ihmisiä, joiden kanssa on voinut vuosikymmenten ajan käydä dialogia sekä reflektoida maailman muutosta ja melskeitä (sekä toisaalta hengittää sopivan rauhallisesti, koska moni ikuisempi totuus pysyy myös ennallaan).

Kaikkea edellä sanottua kiteyttäen Eeristä voisi hyvällä syyllä ja innostuneella kunnioituksella kutsua ajan ilmiöitä laaja-alaisesti seuraavaksi, tarkkailevaksi ja analysoivaksi ”Zeitgeist-persoonaksi”. Hänen monialainen tekemisensä (so. kirjoituksensa ja projektinsa) seuraa, kommentoi ja analysoi tarkkanäköisesti – usein edelläkävijän ja avantgardistin roolissa – ajan hengen muutoksia sekä hyvin monenlaisia tulevaisuuden ilmiöitä ja virtauksia.

Galleria Mikkola & Rislakki oli merkkitapaus suomalaisessa kuvataiteessa.

Kun Eeropekka Rislakin yhteydessä otetaan esille kuvataide, keskustelua ei voi käydä ilman Eeriksen ja Krista Mikkolan pitkäaikaista ystävyyttä ja yhteistyötä. Se kulminoituu monella tapaa Galleria Mikkola & Rislakkiin, joka avautui 1989 Helsingin Kaapelitehtaalle.

Krista Mikkola on kansainvälisesti arvostettu kuraattori ja galleristi, joka on tunnettu kansainvälisistä verkostoistaan ja urastaan niin Suomessa kuin Ranskassa. Rislakki ja Mikkola ovat toisilleen tuttuja jo varhaisesta nuoruudesta.

”Tutustuimme Eeriksen siskon Metin kautta joskus 1970–1971. Heti oli selvää, että Eeropekka on Lauttasaaren älykkö: hän tunsi kirjallisuuden, kuvataiteen ja teatterin. Hän kohteli meitä kaikkia nuoria naisia, teinityttöjä, äärimmäisen tasa-arvoisesti, otti näkökulmamme huomioon, kuunteli ja kyseli – ja meillähän mielipiteitä riitti”, Mikkola muistelee.

Mikkola kertoo meilissään, että hän oli hyvin ylpeä 1980-luvulla, että tunsi Jaana-lehden nuoren päätoimittajan ja City-lehden perustajan. Mikkola oli pitänyt omaa galleriaansa Uudenmaankadulla ja Kasarmikadulla vuodesta 1984 lähtien. Mikkola & Rislakin yhdistyminen oli järisyttävä tapaus Suomen taide-elämässä.

”Eeris on uudistaja. Galleria Mikkola & Rislakin aika Kaapelitehtaalla 1989–1990 oli lyhyt, mutta sitäkin tärkeämpi. Vain taivas oli meillä rajana useiden näyttelyiden järjestämisessä 900 neliön tilassa. Sitten tulivat pankkikeplottelijat, jotka pilasivat suunnitelmamme”, Mikkola kertoo.

Galleria Mikkola & Rislakki oli Pohjoismaiden suurin taidegalleria. Se oli edelläkävijä, jonka näyttelyissä esiintyneet nuoret taiteilijat nousivat kotimaisen kuvataiteen eliittiin. Taidehistorioitsija Marja Sakarin mukaan yllätyksellisellä näyttelypolitiikallaan galleria saavutti keskeisen aseman helsinkiläisessä kuvataidekentässä.

Erityisenä huomioina Mikkola nostaa esille, kuinka Eeropekka Rislakki kohteli naistaiteilijoita kunnioittavasti, siinä missä miehiäkin. Heidän tiensä kohtasivat uudelleen 2005. Mikkolan silloisessa galleriassa Helsingin Neitsytpolulla he toteuttivat yhteishankkeen, jossa mukana olivat Eeropekan vetämä Eat&Joy-hanke sekä Kari Korkmanin johtama Helsinki Design Week.

”Myöhemmin Eeropekka kuratoi venäläisen taiteen näyttelyn galleriaani. En tiedä ketään muuta Euroopassa, joka tuntee venäläisen nykytaiteen ja taiteilijat niin hyvin – ja osaa analysoida Neuvostoliiton ja Venäjän politiikkaa ja historiaa”, Mikkola huomauttaa.

Venäjän kulttuurin laajakateseinen asiantuntija ja kokija.

Eeropekka Rislakki alkoi käydä Neuvostoliitossa ja Venäjällä vuodesta 1986 lähtien, jolloin glasnost ja perestroika eli avoimuuden lisääminen, poliittisen kontrollin vähentäminen ja taloudellinen uudistaminen alkoivat. Hän kertoo kirjassaan kuunnelleensa C-kasetilta kiinnostavaa rockmusiikkia. Niinpä hän pähkäili, että siellähän pitää olla muutakin kiinnostavaa kulttuuria virallisen sosialistisen realismin kulissien takana. Ja niin olikin.

Eeristä kiinnosti, mitä Venäjällä oikeasti tapahtui. Suomalainen Venäjä-osaaminen peilasi vain virallisen Neuvosto-Venäjää doktriineja ja liturgiaa. Eeriksen mielestä Suomen kannalta oli tärkeää ymmärtää naapurin muutosvirtoja.

Jo muutaman reissun jälkeen hän löysi itsensä Leningradista ja Moskovasta sieltä, missä tapahtuu – oli sitten kyse musiikista, nykytaiteesta tai mistä tahansa uudesta kulttuurista. Pian hän järjesti taidenäyttelyitä, bändi- ja DJ-vaihtoa sekä toimi tuottajana pietarilaisille kokeellisille elektronisen musiikin yhtyeille.

Mukaan tarttuivat ruokakulttuuri sekä uudet ravintolat ja niiden tekijät, jotka kulminoituivat yhteistyöhön Venäjän kokkimaailman huippujen ja keskeisten vaikuttajien kanssa. Eeris ja Viisi Tähteä toimivat suomalais-venäläisen gastronomiavaihdon ytimessä ja sen keskeisenä mahdollistajana.

”Pietarilaiset ravintoloitsijaystäväni pyysivät minua järkkäämään paikalle Suomessa asemansa omaäänisesti saavuttaneen kokin, jonka alaa ovat paikalliset raaka-aineet ja jokin kiinnostava twisti päälle. Kysyin, käykö metsien, rantojen ja niittyjen villiyrttien käyttö, koska Pietarin alueen ja Etelä-Suomen luonto ja kasvisto on sama?”, Eeris kirjoitti Viidessä Tähdessä (10.9.2017).

Eeris järjesti Pietariin villiruokakokki Sami Tallbergin, jonka menestystä niittäneen Villiyrittikeittokirjan idean isä hän myös on. Miljoonakaupunki Pietarin Petrogradskajan saarella sijaitsevan ravintola Proviantin järjestämät median ja kutsuvieraiden setit buukattiin heti täyteen. Mediaa oli Pietarin lisäksi paikalla myös Moskovasta talouslehti Vedomostista Financial Timesin How to Spend It -luksus lifestyle-liitteeseen saakka

Syy kaikelle tälle innostukselle oli selvä. Eeris näki, että gastronomiassa ja ravintolamaailmassa Pietari ja Moskova olivat monta askelta Pohjoismaita edellä. USA:n ja EU:n pakotteet sekä Venäjän asettama elintarvikkeiden tuontikielto olivat kääntäneet käpertymisen ja näivettymisen sijaan katseet itänaapurissa maan raaka-aineisiin ja omien juurien tutkimiseen. Eeris havaitsi, että sanktiot olivatkin parasta, mitä Venäjällä oli tarvittu oman ruokakulttuurisen identiteetin löytämiseksi.

Ennen Ukrainan kriisin eskaloitumista hyökkäyssodaksi helmikuussa 2022 Viiden Tähden kumppanina Pietarissa oli paikallinen Antenna Daily -verkkolehti, joka julkaisi mm. Pietarin 100 parasta ravintolaa -listauksia Suomen 50 Parasta Ravintolaa -tyyliin. Viisi Tähteä ja Saint Petersburg Antenna Daily vaihtoivat useita vuosia keskenään vinkkejä, mitkä ravintolat ovat vierailun väärtejä, kun suomalaiset käyvät Pietarissa ja pietarilaiset Helsingissä, Turussa ja Tampereella.

Antenna Dailyn päätoimittaja Stanislav Smirnov on Eeropekka Rislakin ja hänen vaimonsa, muotoilija Eeva Melan, henkilökohtainen ystävä. Rislakki ja Smirnov ovat toisilleen tuttuja jo 2000-luvun alusta, kun Smirnov liittyi toimittajaksi Aktivist-lehden Pietarin-toimitukseen. Eeris oli tuolloin Suomen Aktivistin päätoimittaja.

”Eeris oli koko hankkeen dynaaminen moottori, alalla tunnettu legenda ja energiapakkaus. Hän on ennen kaikkea ihminen, joka kokoaa kokonaisen maailman ympärilleen. Minulle Eeriksen kohtaaminen oli ensimmäinen kokemus uudentyyppiseen journalismiin. Tajusin nopeasti, että niissä ympyröissä ei opeteta vain kirjoittamaan. Siellä opetetaan elämään valtavalla halulla kaikkea, mitä ympärillä on ja tapahtuu – oli sitten kyse ruoasta, ravintoloista, musiikista, taiteesta, puheenaiheista ja ihmisitä”, Smirnov kirjoittaa sähköpostissaan Pietarista.

Smirnov tähdentää, että Eeriksen kanssa tottuu nopeasti ajatukseen, että erilaisten maailmojen rajat ovat keinotekoisia. Rislakki suhtautuu kaikkeen tekemiseensä yhtä palavasti, ja jossain vaiheessa huomaat ajattelevasi, että lause ”lahjakkaat ihmiset ovat lahjakkaita kaikessa” ei olekaan klisee – se on vain tiivistetty kuvaus Eeriksestä.

Smirnov ottaa esille mainitun Sami Tallbergin Pietarin-vierailun, jossa he tekivät saumattomasti yhteistyötä. Pietarilaisille Tallberg edusti raikasta ja rohkeaa näkökulmaa suomalaiseen keittiöön.

”Järjestimme sarjan illallisia. Ravintola oli täynnä, ja vieraiden joukossa oli taiteilija Sergei Bugaev-Afrika. Ja taas Eerikselle tyypillinen ympyrä sulkeutui. Hän oli esitellyt minut Sergeille jo vuonna 2003, kun työskentelimme yhdessä näyttelyssä The Return of World of Art Rumjantsevin palatsissa Pietarissa. Sielläkin kaikki tapahtui hänen tyyliinsä – isosti, kovilla nimillä, pienellä riskillä ja tarinoiden avulla. Ja ennen kaikkea tunteella, että kyse ei ole mistä tahansa projektista, vaan seikkailusta”, Smirnov selittää.

”Vuosia myöhemmin olemme Helsingissä, Mannerheimintiellä. Juomme mimosaa, syömme lohta ja katselen tarkemmin hänen venäläisen taiteen kokoelmaansa. Ja siellä on taas Sergei Bugaev-Afrika. Nämä polut risteävät jatkuvasti, aivan kuin Eeris yhdistelisi niitä lempeästi, pieni hymy kasvoillaan”, hän jatkaa.

Smirnov muistuttaa, että Eeriksessä on harvinainen piirre: hän ei pelkästään elä uteliaisuudella, vaan tuntuu voimistavan sitä ympärillään.

”Eeropekan seurassa kaikki on vähän kirkkaampaa, vähän maukkaampaa ja vähän enemmän yhteydessä kaikkeen edelliseen ja tulevaan. Ja siinä samassa nousee esiin tuttu fiilis, että hänen elämänsä kiinnostavin osa on vielä edessä – yksinkertaisesti siksi, ettei hän osaa elää millään muulla tavalla.

Eeris on käynyt itänaapurissa ainakin 150 kertaa. Tämän hetken Venäjän suhteen Eeris on skeptinen. Tuoreessa kirjassaan hän myöntää, että Ukrainan sodan syttymisen jälkeen hänellä ei ole enää asiaa Venäjälle. Kannattaa kuitenkin lukea Facebookista, miten viiltävää analyysia hän kirjoittaa sekä Putinin hallinnosta, itse sodasta ja kansainvälisestä politiikasta.

Pekka Terävä: ”Eeris toi kansainväliset ruokavieraat ja -kriitikot Suomeen”.

Suomalaisen ruokakulttuurin edistämissäätiö eli ELO-säätiö jakoi syksyllä 2023 kaksi Lentävä lautanen -ruokakulttuuripalkintoaan. Ne myönnettiin Viisi Tähteä Median päätoimittajalle, ravintola- ja ruokakirjoittaja Eeropekka Rislakille sekä suomalaista gastronomiaa ja Suomi-ruokaa maailmalla tunnetuksi tekevälle ulkoministeriölle. Väitän, että UM olisi jäänyt ilman palkintoaan ilman Eeriksen ja Viisi Tähteä -lehden panosta suomalaisen gastronomian levittämisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

”Rislakki on uskaltanut astua esiin opponoimalla ravintola-alan jatkuvasti kiristyvää regulointia ja valvontaa tavalla, joka on kehittänyt toimialaa myönteisesti. Rislakki ja hänen taustajoukkonsa ovat rakentaneet median, joka palvelee puolueettomasti toimialaa sekä tuo merkittävimmät uutiset, tulevaisuuden näkijät ja kiinnostavimmat tarinat loistavasti kaikkien saataville – ja aina pilke silmäkulmassa”, Elo-säätiön hallitus perusteli valintansa.

Eeris on työskennellyt toimittajana liki 50 vuotta. Kiitospuheenvuorossaan ELO-säätiölle hän totesi, että ikä on joko ongelma tai voimavara – se ei ole pelkkä numero. Hän päätti jo City-lehteä perustaessaan 1985 nostavansa esiin asioita, jotka ansaitsevat tulla nostetuiksi.

”Olen pyrkinyt näkökulmiin, jotka osoittavat, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa kokea ruokaa, juomaa tai ravintoloita. Tyylilajini kehittyy yhä siten, ettei sitä voi korvata keinoälyllä. En ole koskaan ollut toimittaja sen takia, että saisin kavereita tai palkintoja”, hän perusteli.

Tämän artikkelin kirjoittajana päätin soittaa Pekka Terävälle, vaikka tiedän, että hän ei kuulu aivan Eeriksen ydinystäviin, mutta jota Eeris arvostaa keittiömestarina ja ravintoloitsijana. Terävä on ollut suomalaisen ravintolaskenen ytimessä koko EU-jäsenyytemme ajan eli vuodesta 1995, jolloin hän voitti Vuoden kokki –kilpailun.

Terävä omistaa yhdessä Mikko Heinosen, Petri Lukkarisen ja Teuvo Salmisen kanssa ravintola-alalla toimivan Olo Collection Oy:n. Suomen 50 Parasta Ravintolaa -äänestyksen yhteydessä 2020 Terävä äänestettiin ensimmäiseksi Ammattilaisten Ammattilaiseksi.

”Pidän Eeristä suuressa arvossa. Hänen vaikutuksensa suomalaiseen gastronomiaan, alan journalismiin ja kaupunkikulttuuriin on ison hatunnoston arvoinen asia. Ennen kaikkea hänen vaikutuksensa on näkynyt suomalaisen keittiön ja ruokakulttuurin kansanvälisen näkyvyyden ja arvostuksen lisäämisessä. Sitä tärkeää työtä Viisi Tähteä ja Eeris ovat tehneet koko 2000-luvun”, Terävä tunnustaa.

Terävän mukaan Eeropekka Rislakki on visionääri ja edelläkävijä, jonka tekemää työtä osataan arvostaa meillä vasta vuosien päästä.

”Jos kaikki ne rahat, jotka meillä on käytetty kaiken maailman matkailu- ja ruokakulttuurijuttuihin ja virkamiesten palkkoihin ja hankkeisiin, olisi käytetty muulla tavoin, me voitaisiin olla aivan toisenlaisessa tilanteessa kuin nyt. Meillä on perässä hiihtämisen kulttuuri, joka tarvitsee vetureikseen Eeriksen kaltaisia ajattelijoita ja uudistajia, aikaansa edellä olevia ihmisiä.

Pekka Terävä myöntää, että hän on lukenut vain osittain Rislakin poleemisen kirjan Kulinaariset aikakirjat – Vihollisen kanssa ei aterioida eikä ystävää syödä. Eeriksen viime aikojen teksteistä hän nostaa esille lokakuussa 2025 Viidessä Tähdessä julkaistun artikkelin Hiljaiset pöydät: miten ravintolat kadottivat asiakkaat – Ja miten heidät voi löytää uudelleen.

”Se laittoi minut miettimään koko tämän alan ja työn merkitystä. Teemmekö me kokit ihan oikeasti ruokaa vain toisille kokeille eli mihin olemme unohtaneet asiakkaamme. Se herätti pohtimaan, mikä on se suunta, johon me olemme alalla menossa ja miten tämä ymmärrys välittyisi myös kuluttajan lautaselle”, Terävä sanoo.

Arki jatkuu huomennakin – kaikkea ei ole vielä kirjoitettu.

Kaikista tämän kirjoittajista olen tuntenut Eeropekka Rislakin lyhimmän aikaa eli jostakin vuodesta 2002 tai 2003 lähtien. Tapasimme sattumalta Kumpulassa talvisena arki-iltana yksityisasunnon keittiönpöydän ääressä. Annoin Eerikselle käyntikorttini, joka parin kolme vuoden kuluttua johti siihen, että integroiduin mukaan Viiden Tähden toimitukseen aluksi olutasiantuntijana, mutta jo varsin pian tein käytännössä toimitussihteerin duuneja, kun lehteä toimitettiin Väinämöisenkadulla.

Toimittaja Sakari Nupponen kirjoitti Ilta-Sanomissa (29.11.2011), että ravintola-alan erikoislehti Viisi Tähteä lopettaa toimintansa. Loppuvuonna 2009 lopetti lehden paperiversio.

”Huomasimme, että hei, mehän voimme tehdä omalla firmallamme, mitä meitä huvittaa. Keskitymme nyt Eat&Joy Maatilatori –myymälöiden levittämiseen. Seuraava myymäläkonseptimme, Eat&Joy Kluuvin Kauppahalli, aukeaa Helsingin Aleksanterinkadulle lokakuussa, lehden perustajiin kuuluva Eeropekka Rislakki kertoo lukijoille osoitetussa viestissä”, Nupponen kirjoitti.

Viiden Tähden jälkeen tein pääasiassa freetoimittajan töitä sanoma- ja aikakauslehdille sekä jeesasin panimoita viestinnässä. Hengailin Tallinnassa, josta kirjoitimme Baarimiesten joukolla pari kapakkakirjaa. Pohdiskelin panimojuomiin keskittyvän verkkolehden perustamista, joten soitin Eerikselle. Edellisestä yhteydenotosta oli kulunut kolme neljä vuotta, joten kyselin kuulumisia. Olin toki lukenut Eat&Joy -Maatilatoreista.

”Mua on alkanut ottaa päähän tämä jugurttipurkkien hyllyttäminen”, Eeris sanoi lyhyesti ja kysyi, mitä on mielessä.

Sovimme tapaamisesta, joka johti palaveriin – ja pian toiseen ja kolmanteenkin. Minun fakkivisioni juomakulttuurimediasta oli jalostunut Eeriksen mielessä Viiden Tähden paluuna, mutta tällä kertaa verkkomediana ilman printtilehden valtavia paino- ja jakelukuluja. Mukaan saimme taustalle Kalaravintoloiden ja juomien maahantuontiyhtiö Servaalin omistajan ja toimitusjohtajan Teemu Lehdon.

Viisi Tähteä -verkkomedia täyttää touko-kesäkuun vaihteessa 2026 kymmenen vuotta. Tänä aikana olemme molemmat hieman harmaantuneet lisää, mutta kynä ei ole kummallakaan meistä tylsynyt. Itse asiassa ainakin minä koen kirjoittajana löytäneeni uutta syvyyttä ja näkökulmia, joita en aiemmin edes osannut katsoa. Se on paljon Eeriksen ansiota, sillä hän on ehkä ainoa ihminen maailmassa, joka lukee kaikki Viiden Tähden juttuni – tai ainakin antaa ymmärtää lukevansa ne. Minulle sillä on iso merkitys.

Olen Eerikselle paljon velkaa veljellisestä ystävyydestä, mutta myös ammatillisesta sparraamisesta. Vaikka emme enää koronapandemian jälkeen ole viettäneet työpäiviä samassa konttorissa, olemme yhteydessä käytännössä liki päivittäin. Luemme paljon tahoillamme ja seuraamme maailma eri perspektiiveistä. Eeris on kaupunkikulttuurin kasvatti ja pysyy lopun ikäänsä sellaisena. Minä olen viime aikoina katsellut työhuoneen ikkunasta järvelle Punkaharjulla.

Kun tapaamme Eeriksen kanssa Viiden Tähden Suomen 50 Parasta Ravintolaa -listauksen yhteistyökumppaneita tai keitä tahansa muita ihmisiä, kerromme, että meillä on yhteensä yli 80 vuoden kokemus journalismista kaikenlaisissa tiedotusvälineissä Suomessa ja ulkomailla. Se on joillekin pelottava viesti, sillä pöydän toisella puolella istuu useimmiten ihmisiä, jotka ovat lastemme ikäisiä. Niin ovat myös lukijammekin. Sitäkin pitäisi yrittää ymmärtää.

Pöytävarausjärjestelmä Quandoon Suomen-maajohtaja Sami Sumari, meitä tuntuvasti nuorempi kundi, kuittasi tämän setämies-vaaripohdiskelun, kun siitä hänelle mainitsin, että ”en osta tätä teidän ’vanhat’-juttua. Te ootte ainakin vielä aivan trendien aallonharjalla Eeriksen kanssa!”

Kulinaariset aikakirjat – Vihollisen kanssa ei aterioida eikä ystävää syödä on 2020-luvun merkittävin suomalainen ruoka- ja ravintolakirja. Olen iloinen, että olen saanut olla monen kirjassa julkaistun artikkelin kanssa tekemisissä jo niiden pohdiskeluvaiheessa eli ennen kuin ne on julkaistu Viidessä Tähdessä. Te, jotka jaksoitte lukea tänne asti, tarttukaa tuohon opukseen.

Eeriksen kainalossa on ollut hyvä kulkea. Tämän kirjoituksen primus motorina on toiminut Eeriksen ihana vaimo ja tasavertainen puoliso Eeva Mela. Tätä artikkelia ei ollut koskaan tarkoitus koota. Alun perin sovimme, että nostamme joskus alkukesästä maljat 70-vuotispäivän kunniaksi Suomenlahden rannalla, kun purjevene on laskettu vesille ja turvallisesti kiinni laiturissa.

Puolitoista viikkoa sitten Eeva soitti minulle ja kysyi, kirjoittaisinko tämän. En hetkeäkään epäröinyt.

”On suuri ilo katsoa Eeropekan onnellisuutta vaimonsa Eevan kanssa. Yllätyksenä tuli, miten Eeva on saanut Eeriksestä merimiehen, purjehtijan.” (Krista Mikkola 22.4.2026)

Onneksi olkoon Eeris meiltä kaikilta! 

Heikki Kähkönen
Seija Heinola

KIITOS: 
Eeva Mela
Sam Inkinen
Krista Mikkola
Marko Rossi
Stanislav Smirnov
Pekka Terävä