Tämä kirjoitus on synnintunnustukseni, sillä valitettavasti elän kuten tässä kirjoitan. Pidän punaisesta lihasta ja oluesta. Olen ylipainoinen ja liikun liian vähän. Olen kävelevä ympäristökatastrofi — elävä esimerkki ilmastonmuutoksesta, elintasoähkystä ja välinpitämättömyydestä. Anteeksi, että olen olemassa.
Tätä kirjoittaessani on maanantai-ilta ja viikon ensimmäinen päivä on pian takana. Söin tänään sianlihaa kolmella eri aterialla. Sika oli palvattua ja maukasta.
Söin samaa lähituotettua sikaa lauantaina. Pistelin sitä poskeeni pari kertaa sunnuntaina, ensiksi karjalanpiirakan päällä, sitten myöhemmin päivällä valkosipuliperunoiden ja vegepastan kera.
Olen heikkona punaiseen lihaan. Unelmoin grillissä tirisevästä entrecôtesta, puhumattakaan mureasta hevosen sisäfileestä. Olen onnellinen syödessäni lampaankoipea, sianniskaa, hirvipyöryköitä ja poronpotkaa. En voi myöskään ohittaa karjalanpaistia, paahtopaistia, läskisoosia, lihasoppaa ja tytinää.
Kun aloittelin kulinaarisia harrastuksiani parikymppisenä, parasta mitä tiesin oli chateaubriand. Halusin sen aina puolikypsänä, mieluiten medium miinus. Sisäfileen mureus ja punaisen naudanlihan verisyys yhdistettyinä tanniiniseen ja täyteläiseen punaviiniin olivat kalalla, perunoilla ja jauhelihalla kasvatetulle nuorelle miehelle suoranainen kulinaristinen kliimaksi.
Olen usein kertonut, että oluen makuun pääsin jo polvenkorkuisena. Äitini laittoi kaupan keskiolutta lihapullataikinan sekaan. Olutta myös lorautettiin kesämökillä Puruveden saaressa löylyveden joukkoon. Siitä tuli lempeän leipämäinen tuoksu, joka kiehtoi pikkupoikaa.
Olut on aina minulle maistunut mallasjuomana, ei ylihumaloituna tai pilalle hapatettuna liemenä. Oluen suhteen olen melko konservatiivinen, hyviin makuihin luottava.
Liha- ja olutmieltymyksistäni huolimatta olen pitänyt itsenäni varsin radikaalina. Olen monissa asioissa ollut enemmistön kanssa eri mieltä ja kulkenut vastavirtaan. Olen politikoinut ja kansalaisvaikuttanut. Olen ärhennellyt milloin mitäkin ja ketäkin vastaan ja minkäkin puolesta.
Mutta tänä päivänä sitä ei enää lasketa. Nyt olen typerä ja välinpitämätön reliikki, oluesta ja lihasta pitävä keski-ikäinen suomalainen mies. Hukkakaura.
Punaisen lihan ja ekokatastrofin välille vedettiin jälleen yhtäläisyysmerkit viime viikolla, kun suomalainen vastuullinen media pääsi tulkitsemaan hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n tuoreinta raporttia. Sen tärkein ja konkreettisin meille välitetty viesti oli, että lihansyönnin on loputtava tai ainakin sitä on vähennettävä merkittävästi.
En vähättele ilmastonmuutosta tai IPCC:n raporttia, vaan päinvastoin olen erittäin huolestunut ilmaston lämpenemisestä. Tämä meno ei voi enää jatkua. Globaalilla tasolla suuria ja radikaaleja ratkaisuja on saatava aikaiseksi, jotta maapallo kestäisi elinkelpoisena tulevina vuosisatoinakin.
Seuraan samalla huvittuneena, mitä ilmastonmuutoksen tiedostaminen on aiheuttanut lukuisten tuntemieni ihmisten päässä. Mittasuhteet ovat menneet järkevilläkin tyypeillä aivan hopsula heikun keikun. Pieniä asioita suurennellaan ja suuria kokonaisuuksia ei tahdota ymmärtää.
Ihmispopulaation räjähdysmäinen lisääntyminen sekä eri puolilla maailmaa elävien ihmisten tarve parantaa omaa ja jälkeläistensä elintasoa kasvattavat kulutusta, kuluttavat luonnonvaroja sekä ennen kaikkea lisäävät ruoan ja juomien tarvetta ja tuotantoa. Oikeus ja vaatimus proteiinin saantiin on olemassa muillakin kuin meillä länsimaisella eliitillä.
Ilmastonmuutoksen torjumisessa kyse on kansainyhteisöjen suuruisista päätöksistä. Niiden rinnalla yksilötason ratkaisut ovat sympaattisia eleitä, joiden keskeinen merkitys on viestiä lähiympäristölle vastuun kantamisesta ja välittämisestä.
Niinpä minun pitää keski-ikäisenä lihansyöjänä tuntea syyllisyyttä. Lihanhimoni rinnalla ei ole mitään merkitystä sillä, että teen viikoittain lukemattomia arjen ympäristötekoja.
Suosin lähiruokaa, harjoitan kierrätystä, vältän ruokahävikkiä ja käytän liikkuessani joukkoliikennettä. Kotitaloudessamme kukat ja istutukset kastellaan sadevedellä, yrtit kasvavat vanhassa kylpyammeessa ja kukkaruukkuina käytämme entisiä oluiden partykegejä eli viiden litran tynnyreitä.
Pidämme jopa huolta pölyttäjistä, joiden määrä on vähentynyt, kiitos muiden käyttämien kasvinsuojelumyrkkyjen. Vanha nojatuolikin toimii kasvusalustana, kun alkukesästä siinä oli kukkia ja nyt nousee herneenversoja. Pihatammen terhot täyttävät syksyisin monien oravien varastot ja sepelkyyhkyjen vatsat.
Vaikka minun kapinani on hiipunut vuosien ja liikakilojen myötä kiukutteluksi, suomalaisen puhtaan luonnon ja ympäristön sekä elinkelpoisen maapallon puolesta olen toiminut aina. Sitä asennetta ja elämäntapaa ei minulta voi kukaan ottaa pois sen vuoksi, että syön punaista lihaa – tosin syön sitä saman verran kuin parin kalliolaisen vegaaniperheen löytökissat ja -koirat.
Sitä paitsi alussa mainitsemani palvattu sianliha on monta päivää ruokalistalla sen vuoksi, että sitä ei viikonlopun juhlien jälkeen voinut poiskaan heittää. Oluttakin jäi. Syömme ja juomme tähteet ensiksi. Näin meitä mummot joskus opettivat ja nykyään IPCC:kin ohjeistaa.
Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on Viisi Tähteä -verkkomedian toimituspäällikkö, joka odottaa innolla, että pääsee sianlihan jälkeen syömään kaalikääryleitä ja porkkanoita. Perunatkin pitäisi pihasta nostaa ja popsia sipulin ja savukalan kera.
Facebook Comments