Suomen Olutmestari valittiin viime perjantaina yhdeksännen kerran. Sinebrychoffin järjestämän kilpailun mestaruuden vei baarialan tiukka ammattilainen, Helsingin Kampin Teerenpelissä työskentelevä Miika Korpela, jonka voitto oli hilkulla karsintakierroksen sähläämisen jälkeen.
Baarikilpailut ovat maailmalla suurta showta ja suurelle yleisölle mitä parhainta hupia. Ne ovat mainio tapa tuoda esille eri tuotteita, ravintoloita ja niiden oheispalveluja sekä luonnollisesti ammattilaistaitoja. Ne ovat myös tiukkoja mittelöitä, joissa on aina mukana aimo annos dramatiikkaa persoonallisine suorituksineen ja epäonnistumisineen.
Sinebrychoff ja Viisi Tähteä -lehti kehittivät yhdessä ravintola-alan ammattilaisille tarkoitetun Suomen Olutmestari -kisan vuonna 2008. Pohjana oli Stella Artois -oluen kansainvälinen World Draught Master Class -kilpailu, jonka finaaliin myös ensimmäiset voittajat pääsivät. Ensimmäiset kisat järjestettiin helsinkiläisen Klaus K. -hotellin Ahjo-ravintolassa. Sen jälkeen kilpailuareenoina ovat olleet yökerhot Le Bonk, Maxine ja Capital.
Monelle kilpaileminen Tv-KameroiDEn jA KOLLEGOIDEN EDESSÄ on silkkaa kidutusta.
Vaikka kisassa simuloidaan oikeaa tarjoilutilannetta, näyttökoe on mahdollisimman kaukana aidosta baaritapahtumasta. Monelle kilpaileminen tv-kameroiden, ammattilaistuomariston ja kollegoiden edessä on silkkaa kidutusta.
Olen ollut mukana suunnittelemassa kilpailua sen alusta lähtien. Olen seurannut aivan vierestä karsintakierroksineen ja finaaleineen lähes 140 kilpailusuoritusta.
Ja olen nähnyt, miten kovinkin alan ammattilainen hyytyy ja sekoaa lasien, pullojen ja lasinalusten kanssa. Kädet vispaavat ja jalat lyövät setsuuria kuin torstain ja sunnuntain välisen yön radalla viettäneellä asiakkaalla.
Viime perjantaina oli heti alusta aistittavissa, että kisaan jo kaksi kertaa aiemmin osallistunut ja voiton yhtä monta kertaa menettänyt Miika Korpela oli päättänyt viedä koko kisan. Nyt oli hänen vuoronsa.
Korpelan black out sattui karsintakisassa. Sen aiheutti edellisen kilpailijan pöydälle jättämä muistilappu, jossa oluet olivat väärässä järjestyksessä. Keskittyminen sekosi, kisapaketti hajosi ja raavas mies alkoi hyytyä, kun hän ei enää tiennyt, mikä olut pitikään anniskella millekin tuomarille. Ja yksi oluista levisi vielä pitkin pöytää.
Näitä virheitä ei ollut sattunut yhdellekään kilpailijalle kahdeksan aiemman vuoden aikana. Mies veti kuitenkin suorituksensa loppuun sekavin miettein ja pääsi kuin pääsikin viiden finalistin joukkoon niukimmalla mahdollisella piste-erolla.
Lopulta kisan voitto tuli järkähtämättömällä esityksellä. Se oli siinä.
Olen pohtinut Suomen Olutmestari -kilpailua ja sen merkitystä monena vuonna ja usealta eri kantilta. Olen käynyt katsomassa Stella Artoisin kilpailun New Yorkissa sekä A. Le Coqin olutsommelierkisan Tallinnassa. Olen käsikirjoittanut kisan juontoja ja juontanut itse, joskus myös kuvannutkin samalla.
Suomen Olutmestari on lunastanut paikkansa siitäkin huolimatta, että alan piireissä siitä ollaan kahta mieltä: toiset arvostavat, mutta monet vähättelevät sen merkitystä. Ja heitä, jotka eniten ovat vastahankaan, ei ole koskaan nähty lavalla.
Pahimmat vänkääjät inttävät vuodesta toiseen, että kisassa ei saisi käyttää sanaa olutmestari. Se kun on kuulemma varattu pienpanimoiden oluenvalmistajille. Kunpa joku vielä kertoisi tämänkin totuuden suomen kielen sanastoa ylläpitävälle Kotimaisten kielten keskukselle.
pärjääminen Suomen olutmestari -kisassa on ollut ponnahduslauta työuralla.
Joka tapauksessa pärjääminen kisassa – ja jo pelkkä finaaliin mukaan pääseminen – on ollut ponnahduslauta monen työuralla. Useat kilpailijoista vetävät olutravintoloita ja toimivat alan kouluttajina. Toiset ovat ryhtyneet itse oluentekijöiksi – siis pienpanimoiden olutmestareiksi. Jotkut kirjoittavat blogia. Ja yllättävän moni on siirtynyt tiskin takaa olut- ja viskikauppiaaksi.
Kilpailijoista on muodostunut tiivis yhteisö, johon kuuluvat pitävät keskenään yhteyttä, vaihtavat kokemuksia ja vievät näin oluttietoa eteenpäin. Tampereella kerrotaan toimineen jopa oman mestareita leipovan sparrausryhmän.
Meillä Suomessa on tapana puhua olutkulttuurista. Siihen liitetään erityisesti pienpanimo-oluiden hifistelyä ja uusien humalalajikkeiden tuntemista, joskus jopa ruoan ja oluen yhdistämistä. Perinnetietoisimmat liittävät olutkulttuuriimme sahdin ja siteeraavat pöhnässä Kalevalaa. Harva ymmärtää ottaa siihen mukaan teollisen oluenvalmistuksen puhumattakaan vaaleasta lagerista, jota meillä on siemailtu ja pantu pitkälti toista sataa vuotta.
Suomen Olutmestari -kilpailu järjestetään ensi syksynä 10. kerran. Kilpailu on lunastanut paikkansa yhtenä, mutta vuosi vuodelta yhä enemmän yleisöä ja mediaa kiinnostavana, elementtinä suomalaisessa olutkulttuurissa. Kymmenen vuotta on jo perinne. Ja perinne jos mikä on kulttuuria siinä missä trendien perässä juokseminen ja uutuuksien reittaaminen.
Heikki Kähkönen
Facebook Comments