Jos ravintoloiden sulkeminen ja avaaminen koronapandemian eri päissä antavat vaikutelman, että onpa sekavaa ja vaikeata, se johtuu siitä, että se on ollut sekavaa ja vaikeata – melkoista sekoilua. Keskeinen syy ravintola-alan vinoutuneeseen kohteluun on alkoholin määrittämässä näkökulmassa. Mutta kyse on myös siitä, että palveluelinkeinot kokonaisuudessaan eivät nauti valtion suojelusta. Nyt on muutoksen aika.
Selkeä syy sekoilulle on, että hallituksella sekä taustalla puuhastelleilla työ- ja elinkeinoministeriön TEM:in virkamiehillä ei ole ollut tuon taivaallista käsitystä ja ymmärrystä, mikä ravintola-ala on, miten se toimii ja kuinka moninainen se on – kuinka alan eri konseptit jakautuvat ruoan, juoman, ohjelmallisuuden, vuorokauden- tai vuodenaikojen mukaan.
Miten TEM:issä olisi voinut ymmärrystä ollakaan, sillä ravintola-ala ei ole ollut aiemmin sen kenttää lainkaan.
Sen sijaan, että ala nähtäisiin normaalina toimialana muiden toimialojen joukossa, määrittävä tulokulma on aina ja ikuisesti alkoholi. Siksi alaa ohjataan sosiaali- ja terveysministeriöstä STM:stä. Siksi demonisoitu käsitys ravintoloista ei voi niin ikään muuttua.
Alkoholinäkökulma ravintoloihin toisintaa Ruotsin vallan aikaista ajattelua, että omaa parastaan ymmärtämättömiä Itämaan barbaareja ja villejä pitää suojella itseltään.
Järisyttävintä on se, että puhe suomalaisesta huonosta viinapäästä tai humalahakuisuudesta ei aiheuta edes kummastelua, vaikka geneettinen perustelu on rotuopin viimeinen linnake.
Alkoholin ylivertaisessa problematisoinnissa on kyse myytistä, jota ylläpidetään toistamalla. Vaikka kaikessa muussa päätöksenteossa ”kuunnellaan asiantuntijoita”, jotta päätöksissä olisi pohjalla tieteellinen argumentointi, alkoholiasioissa on käytössä suomalaiskanadalainen teoria kokonaiskulutuksesta – siis teoria.
Kansallinen hallintomyytti ja harjoitettu propagointi ohittaa kepeästi EU-alueen vertailevan statistiikan, jonka mukaan Suomessa alkoholin kulutus on eurooppalaista keskitasoa, ja ravintoloissa nautittu alkoholikulutus on EU-alueen pienintä, joka perustuu johdonmukaiseen politiikkaan, jolla ravintolakulutus on puolittunut vuodesta 1998 lähtien ja edustaa nykyään noin 10 prosenttia Suomen kokonaiskulutuksesta.
Ravintolat ovat alkoholikulutuksen pienin myyntikanava, vaikka keskustelu ravintoloiden avaamisesta antaa ymmärtää, että juuri ravintolat edustavat jälleen yhteiskunnan merkittävintä ongelmaa.
Kaikki tämä osoittaa, kuinka syvässä hallintokulttuurissamme on vinouma eurooppalaisittain katsottuna, vaikka kaikin muin tavoin pyrimme osoittamaan, että viitepiirimme on länsi ja Eurooppa.
Tämän todistamiseksi olemme valmiita maksamaan tai takaamaan miljardeittain mitä tahansa, mitä Euroopan kova ydin kulloinkin keksii, mutta samalla olemme valmiit rikkomaan EU-periaatteita ja direktiivejä mm. alkoholin etämyyntiasioissa tai estämään mm. viinin ulosmyynnin ravintoloista, jotta suojelemme kaikin mahdollisin keinoin Alkon monopolia.
Omituiseksi asian tekee se, että STM:n virkamiehillä ei ole parlamentaarista valtuutusta ja mandaattia valitsemalleen linjalle, missä alkoholin nauttiminen siirretään ravintoloiden kontrolloidusta ympäristöstä koteihin. Sen sijaan muutamalla STM:n virkamiehellä on oma agenda tipattomasta Suomesta, joka on versio tupakoinnin vähentämisen menestystarinaa.
Lisäksi he osoittavat avointa halveksuntaa demokraattista päätöksentekoa, poliitikkoja ja ministereitä kohtaan – koska poliitikot vaihtuvat, virkamiehet pysyvät.
Alkoholipolitiikka on räikeä esimerkki virkamiesvallasta ohi poliittisen päätöksenteon.
Se, että ravintolat nähdään ensisijaisesti alkoholin ja sen aiheuttamien ongelmien kautta, perustuu siihen, että koko toimiala on sosiaali- ja terveysministeriön STM:n alla.
STM:n tehtävä ei ole pohtia ravintola-alan taloudellisia toimintaedellytyksiä, työllistävyyttä tai kulttuurisia merkityksiä, sen tehtävä on rajoittaa alkoholihaittoja. Asetelma on kestämätön, sillä tarkoitus pyhittää keinot.
Käytössä on keinoja, joilla ei ole juurikaan tekemistä hyvän hallintotavan kanssa: lakeja kirjoitetaan virkatyönä monitulkinnallisiksi ja epäselviksi. Voidaan myös kysyä, siirretäänkö valmisteluita yli vaalikausien viivyttelemällä tai kirjoittamalla tahallisesti lakikokonaisuuksia, joiden on tarkoituskin palautua uudestaan valmisteluun?
Viimeiset 15 vuotta olen kysynyt virkamiehiltä ja poliitikoilta, onko ruoka kulttuuria, poikkeuksetta käsi nousee pystyyn: on se. Ovatko maito, olut, viini ja Koskenkorva suomalaista ruokakulttuuria? Vastaus: osa käsistä laskee, koska olutta ja väkeviä on vaikea niellä kulttuuriksi.
Maito kylläkin olisi heillekin suomalaisuuden ydintä, vaikka vähittäiskaupan viimeisin tilasto kertoo, että olutta ja virvoitusjuomia myydään enemmän kuin maitoa.
Ruoan ja alkoholijuomien keskinäisessä sovittamattomuudessa kulttuuriksi ei muistuta samaa asetelmaa kuin alemmista ja ylemmistä taiteista keskustelu 1980-90-luvuilla, jolloin populaarikulttuuri ja korkeakulttuuri ottivat mittaa toisistaan, vaan siitä, mikä on hyväksyttävää ja paheksuttavaa.
Maito on suomalaista kulttuuria, olut on ongelma – siitäkin huolimatta, että Kalevalassa on enemmän kuvailuja oluenpanosta kuin maailman luomisesta.
Sanotaan, että toimiva ravintola on tuhannen yksityiskohdan summa. Suomessa ravintola on tuhannen yksityiskohdan rajoitusten summa.
Onhan tässä jotakin syvästi perverssiä. Siksi on tähdättävä koko näkökulman muutokseen eikä keskityttävä tappeluun jonkin tuhannen rajoituksen yksityiskohdasta.
Jos ruoka (sisältäen juomat) on kulttuuria, se on ainoa kulttuurin osa-alue, joka määritellään hallinnollisilla päätöksillä ja jossa valtio määrittää, mikä on hyväksyttävää ja mikä on suitsittavaa.
Ravintolat ovat ainoaa kulttuuria, jonka sisältö, muoto ja toimintatavat ovat valtion määrittelemiä. Minkä tahansa muun kulttuurin osa-alueen kohdalla moista hallintosuhdetta kutsuttaisiin totalitarismiksi ja diktatuuriksi.
Jotta ravintolakulttuuri voisi kehittyä omillaan, ja se voisi olla normaali toimiala muiden toimialojen joukossa, ainoa ratkaisu on siirtää se STM:stä työ- ja elinkeinoministeriön TEM:n alle. Tätä tukee myös se, että horeca kokonaisuudessaan työllistää n. 140 000 ihmistä.
Toinen vaihtoehto on se, että ala siirtyy opetus- ja kulttuuriministeriön OKM:n alle. Syy on juuri kulttuurisessa aspektissa. Onhan alan opetuskin juuri OKM:ssä, mutta samalla hetkellä, kun opiskelija valmistuu ja hän astuu oppilaitoksen ovesta ulos työelämään, hän on STM:n näkökulmasta ongelma ja kaikki ravintolatyöpaikat ovat vääriä työpaikkoja – tämä käsitys on vahvistunut jälleen hallituksen, työ- ja TEM:in, STM:n sekä eduskunnan pompottelussa.
Muotoillaan asia näin: kulttuuriset tarpeet ymmärretään ihmisoikeuksiin ja perustuslaillisiin perustarpeisiin. Oikeus osallistua taiteisiin ja kulttuuriin, kehittää itseään ja yhteisöään niiden avulla sekä mahdollisuus ilmaista itseään vapaasti ovat YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa sekä useissa Suomea sitovissa ihmisoikeussopimuksissa ja Suomen perustuslaissa turvattuja ihmisen kulttuurisia perusoikeuksia.
Kulttuuristen merkitysten rinnalle on tunnetusti vaikea tuoda taloutta, mutta taloudelliseen toimintaan on helpompi kytkeä kulttuuria. Siksi TEM on ratkaisu, jota alan aktiivit ja kansanedustajat voivat nyt ajaa.
Keskeinen syy väärinymmärrykseen sekä ravintoloiden vinoutuneeseen kohteluun on alkoholin määrittämässä näkökulmassa. Mutta kyse on myös siitä, että palveluelinkeinot kokonaisuudessaan eivät nauti valtion suojelusta.
Jos koronan taloudellisista seurauksista halutaan ottaa myös opiksi, on aika herätä ja luoda viimeinkin Suomelle palvelustrategia, joka tunnustaa niin ravintolat kuin matkailun jo lukujenkin valossa merkittäväksi kansantalouden toimeliaisuudeksi.
Asiasta syvemmin kiinnostuneelle, lue asiaan liittyvä pääkirjoituksemme 30.12.2019: Palvelualoja ei voi enää ohittaa – Suomi tarvitsee palvelustrategian
Vaikka hallitus on kaunopuheisesti luvannut, että yksikään yritys ei mene koronan takia konkurssiin, se on omilla toimillaan ja toimimattomuudellaan vain vahvistanut konkurssiaallon sekä alan työttömyyden syntyä. Lisäksi se on selkeästi osoittanut, kuinka ravintola-ala ei nauti arvostusta eikä luottamusta. Sama asenne koskee suhdetta ravintola-asiakkaisiin.
Ravintola voi valita asiakkaansa. Mitäs jos poliitikot ja virkamiehet syövät tästedes kotona?
Teksti Eeropekka Rislakki
Kuvat Eeva Mela
Facebook Comments