Actival Oy:n toimitusjohtaja Ari Larnemaa kirjoittaa yhdistysten, kerhojen ja klubien ravintolatoiminnan kehityskaaresta, jossa järjestö on voittaja, mutta jäsenkunta näyttää olevan häviäjä.
Oli aika, jolloin kerhojen kabineteissa eikä saleissa nähty palvelemassa muita kuin oman talon väkeä – emäntiä ja piikoja. Eikä ei ollut väliksikään, vaikkei näkynyt tai kuulunut, kunhan tarjoilua piisasi vähintään valomerkkiin, ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Ja ovella oli kuuro ja sokea vahtimestari.
Sitten tuli toinen aika eikä ravintolan pito enää inspiroinut kerhoja. Ongelmista päästiin eroon, kun annettiin ravintolan pito itsenäisille ravintoloitsijoille. Siis ihmisille, jotka pitivät kapakkaa omaan lukuunsa, vastuullaan ja riskillään. Sama ilmiö laajeni pursiseuroihin, työväenyhdistyksiin, teattereihin, työmaaruokaloihin, sairaaloihin, varuskuntiin ja Eduskuntaan.
Toisessa aallossa ilmiön nimi oli ulkoistaminen. Sillä uskottiin saatavan parempaa laatua halvemmalla.
Sitten tuli kolmas aika, ja erään aikakauden loppu. Kerhoveljet ja -siskot ymmärsivät, että ravintolanpito on markkinataloutta siinä missä pörssit, teollisuus ja kauppa: kapakan pito-oikeuksista saattoi käydä huutokauppaa.
Mantra kuuluu: Kukamikä tarjoaa korkeinta vuokraa ja parhaimmat jäsenalennukset. Oli tullut isojen aika puuttua peliin.
Ei ollut kulunut kuin kerhojen ja klubien vaalikausi tai pari, kun yksi jos toinenkin pönäkkä päällikkö/puheenjohtaja unohti aktiivisesti omat sanansa ”vain minun kuolleen ruumiini ylitse tänne tulee joskus ketju”.
Markkinataiston tiimellyksessä syntyneiden ruumiiden määrä lienee vähäinen ketjutoiminnan ottaessa jalansijaa klubeilla. Suuret ravintolayritykset ovat pyrkineet liudentamaan kulttuurisokkia jäsenporukoissa ja työntekijöitä on ryhdytty enenevässä määrin kutsumaan ravintoloitsijoiksi. Siitä kun tulee sellainen ”yrittäjämainen fiilis.”
Teksti: Ari Larnemaa, toimitusjohtaja
Teksti on julkaistu aiemmin Actival Oy:n verkkosivuilla
Pääkuva: Kim Öhman, MyHelsinki
Facebook Comments