K

Kolumni: Erään kaupungin loppu – Helsinki, maailman toimivin kaupunki unohti tunnesiteen ja kaatuu dogmaattisuuteen

”Kolmannen polven helsinkiläisenä ja kaupunkiaktiivina en enää tunnista Helsinkiä, enkä ole enää yli 15 vuoteen tiennyt, missä Helsingin keskusta on. Nykytilanteessa on kohtuutonta korostaa, että riskit kuuluvat yrittämiseen, sillä sekä pandemiasulut että Helsingin kaupungin valtaisat rakennemuutostyöt ovat kaikki hallinnon aiheuttamia riskejä kivijalkakaupoille, kauppahalleille, ravintoloille, kahviloille, tapahtumille ja mm. hotelleille. Mikä Helsinkiä vaivaa? Ideologinen dogmaattisuus?”, Viiden Tähden päätoimittaja Eeropekka Rislakki kysyy.

Kuulostavatko lähtökuvien tekstit tutuilta Helsingin Esplanadien ns. kokeilusta?:
”Oli pakko sanoa, että kyse oli kokeilusta.”
”Jos se ei toimisi, palauttaisimme kaiken ennalleen. Tämä on vain kokeilu… jos se ei toimi, niin…”
”Olimme toki jo valinneet hyvät materiaalit.”

Kuvat ovat kaappauksia kaupunkisuunnittelua käsittelevästä tv-sarjasta Kaupunkitilan taitaja, joka on nähtävissä YLE Areenasta. Kaupunkilaisten harhauttamisesta naureskellen kertoo Rotterdamin kaupungin maisema-arkkitehti Annemieke Fontein. Oikealla kuvissa on ohjelman juontaja, arkkitehti Ane Cortzen.

Tv-ohjelmassa on kyse tanskaisarkkitehti Jan Gehlin vuosikymmenien aikana hioutuneista ideoista, kuinka kaupunki palautetaan autoilta takaisin ihmisille.

Oletus on, että Gehl ei ole kuitenkaan kehottanut virkahenkilöitä valehtelemaan. Ja muutenkin Gehlin sinänsä toimivat ajatukset ovat saaneet omituisen kierteen Helsingissä.

Mutta sinänsä on hyvä pointti, miksi arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat eivät ole olleet aiemmin kiinnostuneita ihmisistä. Samalla voimme kysyä, miksi Helsingissä tehdään Maailman toimivinta kaupunkia, mutta pimittämällä, harhauttamalla ja kiusaamalla sekä ilman kantavaa ja selittävää kaupunkitarinaa.

Helsingin Pohjoisesplanadi kevätlauantaina ennen kuuluisia ja ns. ”väliaikaisia” elävöittämisrakenteita kuten surrealistisia palmuja. Kuva Eeropekka Rislakki.

Helsinki ja suuret kaupunkikehittäjät

Jan Gehl on ollut kutsuttuna myös Helsinkiin vuonna 1993, jolloin hän kehui Helsingin keskustan kestäviä ratkaisuja luennoidessaan Helsingin kaupungin ja ympäristöministeriön kutsumana. Myöhemmin ostin hänen kirjansa Cities for People (2010), joka käännettiin sittemmin myös suomeksi nimellä Ihmisten kaupunki (2018).

Jan Gehlin ajatukset ovat vaikuttaneet Helsingin suunnitteluun ainakin vuodesta 2013 lähtien, jolloin alkoi pyöräilyn korostuminen joukkoliikenteen rinnalla.

Toinen kaupunkisuunnittelun vaikuttaja on Jane Jacobs. Hän esitti jo 1960-luvun alussa Urbaanissa Design Teoriassaan, että teiden laajentamisen sijasta olisi muodostettava pienehköjä kortteleita ja laajennettava jalkakäytäviä elinvoimaisen kaupunkielämän tukemiseksi.

Yllättävää kyllä Helsinkiä pidettiin Jacobsin ajatusten kristalloitumisena, koska Helsinki oli kasvanut rajoituksen puitteissa, että mikään rakennus ei saa nousta niin korkeaksi, että sen varjo peittää kadun kokonaan. Helsinki kehittyi tämän periaatteen mukaisesti 1800-luvulta 1900-luvun alkuun yhdeksi kaikkein viihtyisimmistä ja ihmisystävällisimmistä kaupungeista. Ihmisen kokoisena.

Samanlaiset säännöt ovat säilyttäneet mm. Geneven ja Washingtonin kaupunkiluonteen, samaan tapaan kuin laki roomalaisten kattotiilien käytöstä Ranskan Provencessa on säilyttänyt perinnemaiseman ja kaupunkikuvan.

Miten Helsingistä tuli vihamielinen?

Minulla on ollut erityisen kiintynyt suhde synnyinkaupunkiini Helsinkiin ja olen osallistunut sen ilmapiirin kehittämiseen keinoin, jotka ovat olleet asukkaalle ja kansalaiselle mahdollisia ilman virallista asemaa.

Helsinki-suhteestani lähtivät mm. City-lehden perustaminen vuonna 1985, sekä Kaapelitehtaan haltuunotto kulttuurikäyttöön perustamalla sekä Mikkola & Rislakki -gallerian että rakennuksen säilyttämiseen keskittynyt Pro Kaapeli -yhdistyksen 1980-1990-lukujen taitteessa.

Samaa ilmapiirivaikuttamista ovat olleet mukana oloni Maatilatori-lähiruokamyymälöiden perustamisessa vuonna 2009, sekä Helsingin kaupungin ruokakulttuuristrategian pohjapaperin kirjoittaminen vuonna 2010, mutta myös ruoka- ja juomakulttuuria ja ravintoloita käsittelevä Viisi Tähteä -median ja Suomen 50 Parasta Ravintolaa –äänestyksen perustamiset vuosina 2002-2004.

Iso matkailullinen merkitys Helsingille oli ruokakulttuurimme kansainvälisen näkyvyyden järjestäminen kutsumalla yli 1000 ravintoloita ja life styleä käsittelevää toimittajaa Helsinkiin vuosina 2005-2010 vapaaehtoistyönä.

Helsinki on muovannut minua ja minä Helsinkiä. Osa projekteistani on kaatunut, osa jatkuu. Helsinki on kuin henkilö, jonka kanssa on ollut lämmin, innostunut ja kiinteä suhde koko ikäni. Nyt me olemme ns. kasvaneet erilleen. Olen asiasta ihmeissäni, turhautunut ja surullinen.

En enää tunnista Helsinkiä omaksi kaupungikseni. Se on vihamielinen ja käyttäytyy kuin koulu- tai työpaikkakiusaaja.

On ollut järkyttävää huomata, kuinka Helsingin keskustaa on ajettu aktiivisesti alas vuosien ajan hallinnollisilla päätöksillä.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että matkassa on ollut myös ennakoimattomia sattumia kuten koronapandemia sulkuineen, mutta sen seurauksena myös ennakoitavia ilmiöitä kuten etätyön suosion vakiintuminen sekä turismin leikkautuminen.

High Streetin kuolema koskee koko keskustaa

Samaan aikaan ravintoloiden ja yöelämän näkökulmasta alustatalous on vaikuttanut isosti: lineaarisen television hiipuminen, mutta suoratoistopalveluiden sekä tietokonepelien nousu mahdollistavat koti-illoista mielekkäitä samalla, kun Wolt ja Foodora tuovat ravintolaruoan kotiin.

Tinderin kaltaiset palvelut ovat syöneet yöelämän merkitystä – parin etsimiseen ei tarvita enää yökerhojen radalla olemista.

Sen sijaan Helsingin musiikki- ja klubielämä nostaa kaupungin musiikkitarjonnan kiinnostavaksi, sillä Spotify ja muut musiikin suoratoistopalvelut ovat syöneet levymyynnin ja keikat ovat artisteille ainoa tapa tienata edes jotakin.

Myös isot tapahtumat ovat leikkautuneet pois Ukrainan sodan takia, koska esimerkiksi venäläisomisteinen Helsinki Arena on poissa pelistä. Uudet, suuret tapahtumakeskukset ovat valmiita vasta vuosien päästä. Siksi isojen artistien ja yhtyeiden maailmankiertueet eivät enää yllä Helsinkiin, koska kaupunki oli välietappi Pietarin ja Moskovan suurkeikoille.

Helsinki Arenan sulku on tarkoittanut myös suurten jääkiekkotapahtumien siirtymistä Tampereelle Nokia Arenalle – kaupunkiin, jossa dynaamisuus on aistittavissa samalla tavalla kuin Tallinnassa.

Pandemia sekä Ukrainan sodan seurauksina turismi leikkautui ja Venäjän ilmakäytävän sulkeutuminen lopetti Helsinki-Vantaan edun Aasian reittien gateawayna – eikä Helsinki juurikaan osannut stopover-ajattelua, jolla matkustajat olisi saatu pysähtymään kaupungin houkutuksiin.

Vaikka toimintaympäristö on muuttunut radikaalisti, Helsingin kaupungin kehittäminen on jäänyt aikaan ennen muutoksia.

Seurauksena on Euroopan kaupungeista tuttu ilmiö: High Streetin kuolema, eli perinteisen kauppakadun kuolema. Helsingissä se on näkynyt jo yli 15 vuotta erityisesti Stockmannin tavaratalon kitumisena, joka heijastuu koko keskusta-alueen hiljentymisenä. High Streetin kuolema tarkoittaa Helsingissä koko keskustan kuolemaa.

Puhe Helsingin keskustan elävöittämisestä näyttäytyy lähinnä tehtyjen virheiden savuverholta.

Helsinki on tuhonnut itse itsensä

Historiallisesti juuri tavaratalot ovat synnyttäneet kaupunkien keskusta-ajattelun sekä luoneet alun perin tarpeen joukkoliikenteelle.

Stockmannin rapautuminen, lopun aika, on ollut merkki siitä, kuinka keskustan kauppakatujen aika on ohi.

High Streetin kuoleman syitä ovat Helsingin metroreitin sekä ulkokehällä olevien Prismojen, kauppakeskusten, retail parkien ja kansainvälisten erikoiskauppaketjujen kuten Gigantin, XXL:n, Bauhausin, Ikean jne. ilmaantuminen sekä lisäksi verkkokaupan kasvu.

Helsinki on tyhjentänyt keskustan omilla päätöksillään.

Keskustan kurjistaminen on ollut sen verran johdonmukaista ja kehän kauppakeskusten pussiin pelaamista, että on pakko muistuttaa osuuskauppaväen edustuksesta kaupunkien päätöksenteossa ja kaavoitukseen liittyvissä asioissa. Tähän osuuskauppa myös oletettavasti tukehtuu, sillä mm. Prismoissa on koko ajan jouduttu pohtimaan, miten omistetut neliöt täytetään monien tuoteryhmien kadottua erikoisketjujen tarjonnan takia.

Sekä kaupungin että osuuskaupan päätöksenteko on niin siiloutunutta, että päätös toisaalla syö toimintaa toisaalla.

Tutkiva kuljeskelu on muuttunut varuillaan oloksi

Aiemmin Helsingin tarinaan kuului, että se on niin kompakti, että kaiken voi saavuttaa kävellen. Tämä jo ennen kuin muualla maailmassa on alettu puhua 15 minuutin kaupungin konseptista.

Nyt tätäkään tarinaa ei enää ole, sillä laajat, päällekkäiset ja pitkäaikaiset infrastruktuurityömaat eivät houkuttele kävelemään. Myös joutilas, tutkiva ja päämäärätön kuljeskelu, flaneeraaminen on ohi.

Helsinki on voimallisesti sitoutunut autoilun vähentämiseen keskusta-alueella. Samalla se on korostanut pyöräilyn asemaa suorittamalla jättimäisiä liikenneväylien ja pyörätieverkoston rakentamisia.

Kaupunkiuudistuksen eli Urban Revival -toimien toteutuksessa on ollut kaikki kiusaamisen merkit, ja sen ovat kokeneet kaikki – eivät vain autoilijat. Oireellista muutoksessa on se, että kaupunki ei ole viestinyt suoraan, mikä sen tavoite on. Me kaupunkilaiset olemme joutuneet tulkitsemaan toimista, mistä on kyse.

Slogan Maailman toimivin kaupunki näyttäytyy irvokkaalta samaan aikaan, kun kaupunki hajoaa ympäriltä. George Orwellin romaanissa Vuonna 1984 on käsite newspeak, uuskieli. Sillä on sittemmin tarkoitettu kaikkea diktatoristen ja autoritaristen valtiokoneistojen propagandakieltä. Myös vaikeneminen kysyttäessä kuuluu tällaisen järjestelmän piirteisiin.

Meidän pitäisi voida kokea muutokset tunnetasolla positiivisesti siten, että kaupunkia rakennetaan ihmisille eikä enää autoille – eikä muuten pyörille ja sähköskuuteillekaan.

Ilman huolettomasti kaupungissa kuljeskelevia, kaikilla aisteilla ympäristöä kokevia ihmisiä ei voi syntyä elävöitettyä kaupunkia, johon on positiivinen tunneside. Turvattomuuden tunne ei siihen kuulu.

Meille on luotu kaupunkia ja paikkoja, jotka ovat vähemmän rakastettavia ja pinnallisempia kuin aiemmin olisi pidetty yhteiskunnallisesti hyväksyttävinä.

Utilitaristinen lähestymistapa kaupunkirakentamiseen pettää meidät luomalla kertakäyttöpaikkoja, joilla on kertakäyttöisiä merkityksiä – ilman kauneutta, pyhyyttä tai syvempiä merkityksiä. Utilitarismilla tarkoitan tässä moraalifilosofian lähtökohtaa olosuhteille, jotka takaisivat mahdollisimman suuren onnellisuuden mahdollisimman monelle.

Helsingissä on luovuttu luomasta tiloja, jotka tavoittelevat, vaikka eivät saavutakaan, ikiaikaisesti kaupunkeihin liitettyä ”jumalallista” kauneutta, jolloin me kaikki voimme huomata, että elämän väistämättömät vaikeudet ovat helpompia kestää.

Slogan: ”Maailman toimivin kaupunki” ei ole sama kuin Maailman onnellisin kaupunki. Mahdollisimman suuri onnellisuus mahdollisimman monelle on nyt rajattua utilitarismia pienelle, etuoikeutetulle ryhmälle.

Sen sijaan, että Helsingin keskustassa tai kantakaupungissa saisi jan-gehlmäisesti katsella ja tarkkailla sekä kokea ympäristöä, mitä kiinnostavaa katseen tasolla on, mitä muut ihmiset puuhastelevat, joutuu olemaan varuillaan, ettei joudu yliajetuksi.

Kun kaupunki säteilee vaaran tunnetta, se on menettänyt hyvän elämän sielunsa.

Helsinki viestittää pyöräilijöille, että heillä on kaikki oikeudet suhteessa jalankulkijoihin, sillä usein suojatiemerkinnät puuttuvat. Kuva Eeropekka Rislakki.

Jalankulkijat ja pyöräilijät ovat vastakkain

Ilmeisen hyvää tarkoittavat pyörätiet ovat nekin asettaneet jalankulkijat vastakkain pyöräilijöiden ja sähkölautojen kanssa, sillä pyöräteiltä puuttuvat usein suojatiemerkinnät jalankulkijoille. Tämä on selkeä viesti, että pyöräilijällä on enemmän oikeuksia kuin jalankulkijalla. Miksi ohjusmaisten spandex-suorittajapyöräilijöiden oikeudet ovat käytännössä suuremmat kuin jalankulkijan? Miksi ympäristölle vaarallinen vauhti on pyöräilijälle saavutettu etu?

Autoliikenteen rajoittaminen sekä pyöräilyn suosiminen ovat tosiasiassa heikentäneet jalankulkijan asemaa entisestään, vaikka juuri kävely on ollut voimakkaimmin lisääntynyt liikkumisen muoto Helsingissä.

Hallinnon ideologian mukaisesti skuutti- ja pyöräliikenne on vapautettu, mutta samalla jalankulkija on uhrattu. Jalankulkija on kaupungin muutoksen suurin häviäjä – eivät autoilijat.

Missä on kulttuurinen ohjaus, joka olisi tehnyt pyöräilyn pelisäännöt selviksi? Olisi aika, että kaupunkisuunnittelussa ja poliittisessa päätöksenteossa tunnustettaisiin, että pieleen meni. On tunnustettava, että puhe keskustan elävöittämisestä ei kohtaa todellisuutta ja jopa ruuhka-aikaan hiljaisten katujen todellisuutta.

Torstai-iltapäivän ruuhka-aika Helsingin keskustassa. Tunnelma on kuin ulkonaliikkumiskiellon keskellä. Kuva Eeropekka Rislakki.

Vuodesta 1985 lähtien ravintoloista kirjoittaneena suututtaa ravintola-alan ja tuhansien ihmisten työn halveksunta. Ravintolat ovat Helsingille osa strategiaa, mutta vailla panostusta, ja kiinteistöyhtiöille ravintolat ovat riistettävä patenttiratkaisu, sillä kukaan muu yrittäjä ei enää uskalla avata liikettä keskustaan.

Kaupunki on myös tunnetta

Kaupunki ei ole vain rakennuksia ja logistiikkaa. Se on myös tunnetta. Tällä hetkellä Helsinki tuntuu tympeältä ja asukkaitaan sekä urbaania elämää synnyttäviä yrittäjiä halveksivalta.

Olen ymmärtänyt, että kaupunginsuunnittelussa urbaanilla elämällä on sijansa. Mutta kaupunki ei ole urbaani, jos siellä ei ole urbaania kaupunkielämää. Silloinkin kun ravintolat saavat terassin, sen idea on autoilun vähentäminen. Istu siinä sitten selkä liikenteeseen päin ja yritä rentoutua. Muista uhrimieli – et juo vain olutta tai viiniä, vaan olet taistelun etulinjassa.

Minkä arvoista ideologiajohtaminen on, jos se ei huomioi ihmistä? On pakosti päätynyt oivaltamaan, että vihreiden ja vasemmiston toteuttama kaupunki-ideologia on ihmiselle vaarallinen. Kokoomus puolestaan on keskittynyt taloudella ohjaamiseen, jossa siinäkään ihmisellä ei ole muuta osaa kuin maksaja.

Keskustelemattomuus ja suostuttelevan sekä oivaltavan kaupunkitarinan puute osoittavat, että Helsinkiä johtava ideologia on myös vaihtoehdoton ja autoritäärinen.

Meitä asukkaita pidetään niin tyhminä, että meille ei voida kertoa, mihin ”kokeilu” tai kaupungin doktriinin, oppijärjestelmän muutos liittyy. Niin tyhminä, että emme voi ymmärtää kaupunkia kokonaisuutena ja jonkin strategian toteuttamisen alustana.

Alussa mainitsemani tv-sarjan tanskalainen kaupunkikehittäjä ja arkkitehti Jan Gehl sentään muistuttaa aina, että kaupunkia tehdään ihmisille. Helsingissä kaupunki on mekanistinen itseisarvo – ”maailman toimivin kaupunki”, kävi ihmisille, palveluille, puille ja tunteille miten tahansa.

Vain arkkitehti on voinut todeta, että vain toinen arkkitehti voi ymmärtää arkkitehtuuria – sen kaikkia säikeitä ja alaviitteitä. Sama vastenmielinen eetos koskee nyt koko Helsingin hallintoa.

Jos olisin toiveikas, pimeän umpikujan selityksenä voisi olla ongelma viestinnässä. Mutta en ole toiveikas. Viestinnän puute on tahallista. Tai sitten meille esitetään, että kaupungin elimissä jossakin on joukko visionäärejä, jotka istuvat jonkin korkeamman ymmärryksen päällä, mutta sitä ei kerrota. Ei, koska ymmärrystä eikä tarinaa ole kerrottavaksi.

Kuusi teesiä ja havaintoa Helsingin taudista

Oletan, että Helsingin ongelmat kaupunkina ovat:

1. Hallinnon ja suunnittelun sektoroituminen ja siiloutuminen, jolloin kehitys- ja rakennushankkeet ovat hajallaan, irti toisistaan ja kokonaisuutta on vaikea hahmottaa.

2. Ideologinen vaikuttaminen, joka pyritään piilottamaan newspeakin eli uuskielen alle. Kun puhutaan pyöräilyn edistämisestä, sillä tarkoitetaan autoilun vähentämistä. Kaupunkirakenteen uudistamisen suuri tarina jää kertomatta ja jäljelle jäävät tulkinnat tekojen merkityksistä. Ehkä suurta arvo- ja asennemuutoksen takaista kertomusta ei edes ole – eikä luottamusta kansalaisten ymmärrykseen, sillä miten me voisimme ymmärtää nykyisiä tekoja perustuen vuoden 2050 toimivaan kaupunkiin.

3. Pieni mutta äänekäs painostusryhmä käyttää somea ja mediaa päätöksentekijöiden painostukseen, eikä poliitikko pelkää mitään muuta niin paljon kuin valitsematta jäämistä (sekä oman puolueen jäseniä). Samalla kun Helsinki on myllerryksessä, sisällölliset hankkeet kuten jää- ja monitoimisuurhallit joko torpataan tai lykätään. Tampere ja Turku kiittävät!

4. Järjettömiltä vaikuttavat hankkeet ja rakennustyöt ovat sitä perinteistä: puolueita lähellä olevien suunnittelu-, konsultti- ja rakennusyritysten ruokkimista. ”Suomessa ei ole korruptiota”.

5. Hyvä hallintotapa on rapautunut. Harhautuksista, kertomatta jättämisestä ja jopa valehtelusta on tullut kaupungin tapa, koska hyvät aikeet ja ideologia pyhittävät keinot. Mutta tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla – ja pieleenhän se menee.

6. Autoritaarinen järjestelmä ei kommunikoi kansalaisten kanssa; kaupunki voi yksinkertaisesti vaieta aiheet kuoliaaksi. Paitsi silloin, kun pieni, mutta äänekäs painostusryhmä on ideologisesti samoilla raiteilla vallitsevan poliittisen dogmin kanssa.

Väkivaltainen rinnakkainelo

Helsinkiläisen on löydettävä keino elää rinnakkain Helsingin kaupungin kanssa, joka pyrkii hänen vapauksiensa uudelleen määrittelyyn, pahoinpitelee tunnemuistin ja päättää elämän arvot.

Myönnän, ei ole koskaan selvää, kuinka paljon edistyksellisyydestä on hylättävä, jotta maailma – tässä tapauksessa kaupunki – voidaan palauttaa oikeaan järjestykseen ja tunnetilaan.

Jäljelle jää, että on vain jotenkin sovitettava itsensä yhteen näkemysten kanssa, jotka ovat yhteensovittamattomia.

Tai on muutettava Helsingistä pois.

Teksti Eeropekka Rislakki
Pääkuva YLE Areena: tv-sarjasta Kaupunkitilan taitaja
Muut kuvat Eeropekka Rislakki
Kirjoittajalla ei ole autoa, eikä tule.

CategoriesHelsinki Kolumnit

Facebook Comments