Viiden Tähden Arto Koskelo ja Eeropekka Rislakki kävivät syömässä keittiömestari Kozeen Shiwanin I AM -pop up illallisen Design museon tiloissa kahtena eri iltana. Julkaisemme nyt kaksi näkemystä illallisesta samaan aikaan. Lue molemmat ja arvioi itse!
”Muistan Kurdistanin maut niin selkeinä, että osaan kaivata niitä”, muutaman vuoden ikäisenä synnyinmaastaan lähtenyt Kozeen Shiwan sanoo niin pitkän pöydän äärellä, että näyttää sen päässä melkein yksinäiseltä.
Tai ei oikeastaan yksinäiseltä, vaan enemmänkin mieheltä, jolla on sellainen nälkä, että sen jakaminen mahdollisimman monen kanssa on paitsi välttämätöntä, myös mahdotonta.
Tämä on Kozeen Shiwanin tarina ja pian me syömme sen, haarukallinen kerrallaan.
”Ruoka ei ole vain ruokaa, vaan jotain paljon syvempää. Se on minulle kuin elokuva tai kirja. Yksi illallinen voi muuttaa koko loppuelämäsi”, Shiwan meinaa.
Design museossa vitivalkoisiin pukeutunut keittiömestari näyttää samaan aikaan taivaasta pudonneelta ja juuri kotiin saapunelta. Kokomustiin pukeutuneet tarjoilijat sipsuttelevat ympärillä kuin joukko ninjoja.
Kuten mustissa ja valkoisissa vaatteissa, kontrastit ovat vahvoja läpi kahdeksantoista ruokalajin illallisen. Shiwan rakastaa selvästi leikkiä vastakohdilla, eikä karta riskejä.
Olen todistamassa nälkäistä uhkapeliä.
Mutta mikä I AM oikein on ja mitä se tekee Design museon tiloissa? Kyseessä on ruoan ympärille rakentuva ”syötävä identiteettiteos”, johon myös I AM popup-illalliset niveltyvät. Kozeen haluaa kertoa meille (ja todennäköisesti itselleen) kuka oikein on.
Se tarkoittaa muun maussa suolakuorissa fermentoituja juureksia, joita Kozeen on hionut tikkiin viimeisen vuoden ja muita pieniä gastronomisia oivalluksia.
Olen törmännyt Shiwaniin muutaman kerran. Jos osaan tulkia miestä satunnaisten kohtaamisistamme perusteella (Chez Marius -keittiötarvikekaupassa toukokuussa: ”Mä vedän tällä popupilla joko törkeet pannut tai sitten tästä tulee jotain ihan vitun mahtavaa” tai Chapterin avajaisissa kesäkuussa: ”Nyt on meidän sukupolven vuoro. Noi muut alkaa näyttää jo vähän vanhoilta.”), hän ei varsinaisesti karta riskejä.
I AM on äärimmilleen ladattu veto. Se lähtee joko lentoon tai keulii ojaan. Vegas or bust.
Harvoin sitä tulee osallistuttua illalliselle pelko perseessä, jos totta puhutaan. Mitä jos Kozeen on Ikaros, joka polttaa siipensä lentäessään kohti aurinkoa?
Maailmaan mahtuu paljon puhetta, eikä sille aina löydy katetta.
Eeppistä tai traagista, mutta varmasti kiehtovaa, mietin istuessani villiyrteistä ja vehreästä koostuvan skärdätyn epäsymmetrisen möykyn äärelle pienet atulat kädessäni. Ei muuta kuin kohti ääntä.
Kozeen Shiwan kertoo ihailevansa Kanye Westia. Oletan, että itsekin monella taiteellisella alalla kunnostautuneena Shiwan pystyy samastumaan outojen aikojen renessanssimieheen.
Jenkkiräppäri on härskin egoistinen monilahjakkuus, jonka suurin teos on lopulta ikoninen mies itse. Katsokaa mua, meikä on niinku poptaideteos.
Tämän vuoksi Kanjeella tietenkin flippaa. On äärimmäisen raskasta täyttyä itsestään niin piripintaan, että pelkkä olemassa oleminen johtaa astian läikkymiseen.
Westin yksi tehtävä tässä maailmassa onkin kärsiä kuin Jeesus Nasaretilainen; mahdollisimman suureellisesti julkisella paikalla.
Mutta mitä Jeesus tekisi? Saman kuin Kanye todennäköisesti. Lausuisi I AM (A GOD), räppärin kappaletta mukaillen ja pistäisi kaiken mustalle.
Outoa kyllä, kanyewestmainen oman napanöyhdän ympärillä pyörivä narsismi on tervetullut tuulahdus tuhansien nöyrien taiteilijoiden maassa, jossa artistit kiittävät yleisöä suosiosta ja yhteiskuntaa lahjakkuudesta.
Jos eksistenssin kauhuja peittävä itsevarmuus ärsyttääkin pikkuhiljaa vähemmän kuin heikosti pohjustettu tekonöyryys, saturaatiopiste lienee jo takanapäin.
Suuret egot tekevät paluuta keittiöihin.
Vanha kunnon Hegel nimittäin opettaa meille, että kullekin teesille tuppaa kehittymään antiteesi. Niistä rakentuu sitten uusi synteesi. Kehitys kehittyy.
Helsingin ravintolamaailmassa se saattaisi mennä jotakuinkin näin:
Kusipäisen ja itserakkaan keittiömestarin (1990-2005) jälkeen parrasvaloihin asteli nöyrän ja mutkattoman keittiömestarin (2005-2020) hahmo. Seuraava arkkityyppi lienee yhdistelmä näitä kahta: peittelemättömän egoistinen, mutta mutkattoman mukava kaveri, joka ei nöyristele lainkaan.
Kukaties seuraavat viisitoista vuotta paukutellaan henkseleitä?
Kozeen ei pelkää kutsua ruokaansa taiteeksi, mikä on poikeuksellista.
Mitäpä sitä himmailemaan, jos on liitua millä piirtää, ajattelen, mutta onko ruoka taidetta?
Keskustelu siitä voiko ruoka olla taidetta on näyttäytynyt minulle keittiömestareiden identiteettipoliittisena rimpuiluna, koska sinivalkoisia kauluksia ei tunnu olevan edes hyvinvointi-Suomessa.
On vain sinisiä tai valkoisia kauluksia. Kun kokki leipoo itsestään food stylistia mattapintaiseen käyntikorttiin, kollegiaalisesta yleisöstä kuuluu yleensä vaimea ’buu’.
Minulla ei ole hajuakaan, missä taiteen raja kulkee. Toivottavasti Eeropekka Rislakki osaa vastata kysymykseen omassa Shiwan-artikkelissaan.
Oma näkökulmani on simppeli. Jos Marcel Duchampin galleriaan roudaama pisuaari oli taidetta jo vuonna 1917, on vaikea keksiä syitä sille, miksi ruoka ei _voisi_ olla taidetta sata vuotta myöhemmin.
Todisteen puute ei tietenkään ole todiste jostakin, mutta miettikäähän tuota hetken verran.
Shiwanin illallista voisi kai kuvata jonkin sortin pyrkimykseksi Richard Wagnerin totaalista taidetta kohtaan gastronomia saralla. Gesamtkunstwerkissa kaikki läsnäolevat asiat ovat harkittuja teoksen osasia pienistä yksityiskohdista suurempiin linjoihin.
Lopputulos ei ole kuitenkaan teutoninen ähky, vaan kreikkalainen kokemus harmoniasta.
Mene ja tiedä, mutta jotain uudenlaista kokonaisvaltaista vimmaa I AM tuo pöytään.
Mitäpä muuta I AM -illallinen on kuin vertauskuva taiteilijaksi tulemisesta? Sellainen on luonteeltaan melko performatiivista touhua.
Täyttääkö illallinen taiteelle asetetut teoksellisuuden vaatimukset, on avoin kysymys todennäköisesti illallisen jälkeenkin.
Illan aikana sentään selvinnee, pitäisikö Shiwanin saada suurempi areena.
Ainakin yritys on hyvä. Annoksista muodostuu sisäisesti eheä (kevyestä kohti tuhdimpaa päätyen makeaan) illallinen, joka kertoo narratiivin (kurdipojan matka aikuisuuteen).
Kunnianhimoista, mutta lopulta melko itsensä selittävää.
Koska kaikki pöytään kannettava on suodattunut hänen hahmonsa lävitse, draamankaari tuntuu eheämmältä kuin monen muun huippuravintolan ”tarinan” läpi istuminen.
Shiwanin illallinen jakaantui neljään osaan. Ensimmäinen kuvaa turvallista lapsuutta ennen juuret irti maasta repinyttä maanosanvaihdosta.
Ekan osan aikana taustalla soivat pehmeät sävelet, joiden tahdissa voisi tehdä aurinkotervehdyksiä tai juoda vihersmoothieita.
Pöytään kannetaan muunnelmia tsatsikista (”vähän kuin, mutta ei sittenkään”), salaatin liemestä (”rakastin juoda tätä lapsena.”) ja shiskebabista (”Tämä versio on tosin lammastartar. Opin syömään raakaa lihaa vasta täällä, Kurdistanissa ei syöty raakaa lihaa.”).
Kun pöytään tuodaan puoliraakoja viinirypäleitä, joita Shiwan kertoo napostelleensa kielloista huolimatta, huomaan syöväni raakoja marjoja omassa lapsuudessani.
Kitkerät ja happamat rypäleet onnistuvat aktivoimaan makumuistoja myös minun päässä, vaikka en syönyt lapsena raakoja rypäleitä. Oksaalihapon makuiset raa’at rypäleet menevät läpi heinäkuun karviaisista, joita jokainen suomalainen lienee joskus syönyt.
Makumuistojen aktivoituminen on useimmiten aika pysäyttävä kokemus. Niin tälläkin kertaa.
Juuri tällaisista syistä illallinen on mielenkiintoinen.
Toisessa vaiheessa Kurdistan kohtaa Suomen, mikä tarkoittaa muun muassa havupuita, savustamista ja tietenkin syötäviä kukkia.
Havujen päällä tarjoiltava kevätsipuli syödään sormin. Se on eläinrasvainen, savuinen ja makea. Dieselin tuoksuisen pyssyn savusta ei ole pelkoa, oikoteitä ei käytetä. Annos on erinomainen.
Design museon olemattoman keittiötilan tarjoamat haasteet eivät ainakaan vähennä annoksen arvoa.
Illallista syödessä iskee samanlainen fiilis kuin 2000-luvun alussa, jolloin kotimaiset musiikkivideot alkoivat yllättäen näyttää hyviltä. Skeittivideolla taitonsa hionut sukupolvi nosti tasoa kertaheitolla. Jaa, asiat voi tehdä kerralla kunnollakin.
Tässä kohtaa hissimusiikista muistuttava muzakki saa kuitenkin väistyä. Tilalle tulee I AM GOD -hiphop, joka kuulostaa äärettömän väsyneenä genrenä omituisen tuoreelta tämän tasoisen illallisen taustalla.
Musiikkityylin vaihtuminen on osa illallisen draamankaarta.
(Musiikki ei totuuden nimissä täysin toimi, sillä loppua kohden kasvaneeseen tunnelmaan nähden liian hiljaisena taustalla soiva uhoräppi alkaa kuulostaa lässähtäneeltä kuin pieleen mennyt kohokas. Tunnelma pääsee hetkeksi herpaantumaan tavalla, jota Kanyekaan ei pelasta. Volat kaakkoon!
Pienellä valojen dimmauksella ja äänenvoimakkuuden pumppaamisella pääruokien jälkeen musiikki ja valaistus tukisivat ajatusta tunnelman noususta loppuun saakka, otaksun.)
Sitten eteen kannetaan kanansiipi, joka on hukutettu syötäviin kukkiin. Annos tuntuu leikittelevän maskuliinisuudella ja feminiinisyydellä. Kontrastit ovat läsnä, kun kanan luita revitään sormin herkkien kukkien alta.
Kaupunkilaiset raatelemassa mitä tahansa kulmahampaillaan on tarpeellista tänä vieraantumisen aikana. Sitä paitsi, se on hauskaa.
Jos saisin tuprutella röökiä toisella puolella suupieltä samalla kun imen rasvaa irti luista toisella, tilanne olisi täydellinen.
Mutta en ole maininnut viineistä mitään. Syystäkin.
Ensimmäisen tunnin laseihin on kaadettu vain yhtä viiniä, Bonnairen blanc de blancia vuosikerralta 2006. Mitäpä sitä venkslaamaan viineillä, kun yhdelläkin pärjää. Hyvällä samppanjalla huuhtelee vaikka pikkukivet, joten sitä sitten.
Viinipaketit pikkuruisine kaatoineen tuntuvat vanhentuneelta ajattelulta. Sommelier Angel Layos tekee samppanjallaan pointin, joka on helppo allekirjoittaa.
Gastronomia on matkalla yksinkertaisempaan ajatteluun, käsin syömiseen, pullon tyhjentämiseen, mietin.
Toisaalta vastapainoksi käsin kosketeltavalle synnille, kokonaisvaltaisempaan käsitteellisyyteen käsikirjoituksen muodossa.
Jopa illallisella pitää olla ’why’, olemassaolon oikeutus.
Illallisen kolmas osuus kuvaa nykyisyyttä. ”The Rise of King Potato”, ruokalistassa lukee. Nyt ei olla enää Kansasissa Toto.
Hämärästä rappukäytävästä nousee herkullista savua. Tarjoilijat kantavat pöytään Shiwanin erikoisuuden, dinosauruksen munilta näyttävät tuhkasuolakuoret.
Munien siemenillä koriseltu ulkonäkö on niin kiehtova, että ihmiset tutkivat niitä kuin arkeologit. Huomaan koputtelevani kuorta, sitten väänteleväni sitä, ja lopulta hämmästeleväni, että onko kyseessä todella kertakäyttöiseksi valmistettu kapistus.
Kuoren sisältä löytyy yksittäinen uusi peruna, kuorineen päivineen. Shiwan osaa selvästi leikitellä myös omalla mahtipontisuudellaan.
Kun arkinen peruna valmistetaan naurettavan monimutkaisesti ja tarjoillaan visuaalisesti päräyttävästi, yhdistelmässä on jotain aseistariisuvaa.
Pottu yhdistetään lautasella savuisen tuhkaiseen voikastikkeeseen, jossa on riittävästi suolaa ja vähän päälle. Yhdistelmä on, noh, taivaallinen.
Hauska peruna on illan paras annos ja siihen kiteytyy jotain olennaista Shiwanista ja hänen kyvystään yllättää.
Kontrasteja, riskejä ja läpi tihkuvaa huumoria. Siinä Kozeen Shiwanin gastronomia pähkinänkuoressa tänä iltana.
Kozeenin mauissa on hetkittäin niin paljon ytyä, että aivan kuin hän haluaisi alleviivata vapautumistaan herkkiin ominaismakuihin vihkiytyneestä ny nordisk -ajattelusta.
…Tai pelkäisi kuollakseen, että joku kaltaiseni kirjoittaisi tähän, että Shiwan jatkaa Askin Filip Langhoffin tamppaamaa polkua, mestarin jalanjäljissä (mitä en kuitenkaan tee).
Vaistonvarainen isänmurha tai jotain sen suuntaista. Menee psykoanalyysiksi, tiedetään.
Illallisen neljäs osuus keskittyy jälkiruokiin ja Shiwanin ajatuksiin tulevasta. Pöytään kannetaan värikkäitä ja kukkeita annoksia, joista jokainen riittäisi center pieceksi tyypilliselle ravintolaillalliselle.
En ole suklaan ystävä, mutta viimeinen suupala, osterinlehti upotettuna valkoiseen suklaaseen, on mainio. Lehti tuoksuu ja maistuu osterilta jopa valkosuklaan läpi, ja muodostaa sen kanssa jännittävän ja epäpyhän liiton, joka pistää haluamaan lisää.
Shiwan lopettaa illallisen mieluummin kysymysmerkkiin kuin varman päälle vedettyyn suklaaleivokseen.
Itse asiassa valkosuklaisella osterinlehdellä voisi myös aloittaa uuden illallisen, huomaan ajattelevani.
Ympyrä on kai sulkeutunut, koska ruokaa on tarjottu juuri niin paljon, ettei ajatus ole mahdoton.
Minä olen tässä kohtaa kylläinen, mutta Shiwanilla on selvästi yhä nälkä, koska hänen nälkänsä on toista laatua kuin syöjän.
I AM:ssa pelattu uhkapeli onnistuu, sillä Fortuna tuntuu nauravan tänään hyväntahtoisesti.
Illallinen on paitsi erittäin maistuva, myös välähdyksen kaltainen osoitus Helsingin täyttymättömistä gastronomisista mahdollisuuksista.
Siitä, mihin suuntaan kehitys sitä seuraavaksi vie, tehden nykyisestä ylihuomenna vanhentuneen tuntuista.
Kozeen Shiwan astuu seuraavaksi suurille areenoille. Varokaa kaikki muut.
Arto Koskelo
I AM MENU
The Childhood
PART 1
GREENS ON INSTALLATION X 3
Cucumber
Tomato and Salad
Trshiat Cabbage
Lahm Agun
Raw grapes
Kurdistan x Finland
PART 2
Radish and Blackcurrant
Onion and Spanish chervil
Chicken Wings in Flower Garden
Aged carrot in malt crust
Now
PART 3
The Rise of King Potato
Pike Perch Cheeks and Lemon flavors
Rhubarb with oregano and smoked lamb fat
Grilled Hearts with Onion Flowers
Future
PART 4
Edible Flowers and Berrys on Installation
Strawberry and Lilac
Tagetes Popsicle
Fermented Beetroot sorbet and Roses
Oysterherb
I AM Pop up -illallislipun hinta on 250€.
Tiedustelut ja varaukset:
Illallispäivät: pe–su 28.7.–30.7., pe–su 22.–24.9., pe–su 13.–15.10. klo 20–23.
Paikka: Designmuseo, Korkeavuorenkatu 23, 00130 Helsinki.
I AM Pop up -illalliset ovat osa Designmuseon ja Taideteollisuus Liitto Ornamon yhteisnäyttelyä Enter and Encounter.
Facebook Comments