Lähes kaksi miljoonaa ihmistä on töissä palvelualoilla. Samalla kun perinteisestä teollisuudesta katoaa kymmeniä tuhansia työpaikkoja, palvelualat työllistävät hävikkiä enemmän. Poliitikoilta asian tajuaminen on viivästynyt massa- ja tavaratuotantoa suosivien asenteiden ja tilastointimokien takia. Suomi elää palveluista. Taantumassakin.
Työssä käyvistä ihmisistä yli 70 prosenttia Suomessa saa elantonsa palvelualoilta. Silti koko 2000-luvun maan talouspolitiikka on nojannut perinteisiin vientialoihin: sellunkeittoon, konepajateollisuuteen, laivojen rakentamiseen ja kaivannaisiin.
Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA selvitti vuonna 2014, että samalla kun teollisuudesta katosi vuodesta 2002 lähtien 60 000 henkilötyövuotta, palveluihin syntyi 10 vuodessa yli 140 000 henkilötyövuotta lisää. Voimakas digitalisointikehitys on vain voimistanut suuntausta.
Vaikka kyse on talouden perusteiden radikaalista muutoksesta, palveluiden merkityksen tunnustaminen on ollut poliitikoille, virkamiehille sekä teollisuuden edunvalvojille vaikeaa, koska tilastointitapa ei ole tunnistanut aiemmin sen merkitystä kansantaloudelle.
Tätä taustaa vasten poliitikkojen puhe rakenneuudistuksista on hämmentävää, jos jo tapahtuneita murroksia ei tunnisteta.
Tilastokeskus on tehnyt ns. aikasarjakorjaukset vuosille 2006-2017. Ne osoittavat palveluviennin vastaavan jo kolmannesta koko viennin arvosta. Silti vain 25 prosenttia Suomen palveluyrityksistä harjoittaa palveluvientiä, joten käyttämätöntä potentiaalia on isosti.
Totuus on se, että vientiteollisuus ei tuo ruuhka-Suomen ulkopuolelle työpaikkoja, ei ainakaan siinä määrin, että muuttoliike kääntyisi positiiviseksi ja muuttotappioalueiden ikärakenne nuorentuisi muutoin kuin suurten ikäluokkien luonnollisen poistuman kautta. Toista on palveluelinkeinojen laita.
Koska palvelualat ovat olleet poliittisen keskustelun ulkopuolella alkoholia lukuun ottamatta, palveluilla ei ole ollut virallisessa politiikassa asemaa.
Yhtä lailla syytä arvostuksen puutteeseen on löydettävissä koko palvelusektorista itsestään. Suomen Pankin entinen johtaja Sinikka Salo sanoi jo vuonna 2009 Viisi Tähteä -lehden haastattelussa, että palvelualojen edunvalvojat ovat hävinneet kabineteissa kaikki kädenväännöt. Mikään ei ole muuttunut kymmenessä vuodessa.
”Suhdannelainat ja -takaukset sekä muut valtiontalouden käytössä olevat tuki-instrumentit suuntautuvat voimakkaille vientialoille palveluiden sijaan”, Salo totesi haastattelussamme.
Itse asiassa Salo varoitti jo vuonna 1994, eli jo kokonainen EU-sukupolvi sitten, yhdessä silloisen Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuspäällikön Seija Ilmakunnaksen kanssa Suomea keskittymästä talouspolitiikassa yksin teollisuuteen.
”Perinteinen vientiteollisuus ei ole työllistävää. Työllisyys vaatii palvelujen kasvua. Kysyntää yksityisille palveluille olisi runsaasti”, Salo ja Ilmakunnas kirjoittivat Helsingin Sanomissa 1994.
Nyt olemme siirtymässä 2020-luvulle. Ja yhä palvelusektori kyntää samalla tavalla syvällä EU-hankkeiden, projektien, kampanjoiden ja komiteoiden hetteikössä kuin ruoka-ala. Puuhaillaan ja piperretään kokonaistalouden kannalta pikkuhommien parissa, eikä kyetä puuttumaan syvälle rakenteisiin. Osaamista – ja ikävä kyllä aitoa tahtoakin – puuttuu piirtää ja toteuttaa suuria linjoja.
Vain teknologialähtöiset palvelut ovat valtion virallisessa suojeluksessa sekä tukijärjestelmien piirissä.
Poliittisen ymmärryksen puute, olemattomat vaikuttamiskeinot sekä palveluiden näkökulmasta katsottuna puuhasteluorganisaatioiden, kuten MaRan, ammattiliittojen, MTK:n sekä muiden etujärjestöjen, omaan pussiin pelaaminen pitävät palvelualat kabinettien ulkopuolella silloinkin, kun ovea pidetään raollaan näön vuoksi joko kohteliaisuudesta tai säälistä.
Jos palvelusektori otettaisiin eduskunnassa, ministeriöissä, Suomen Pankissa ja Elinkeinoelämän Keskusliitossa EK:ssa – siis taloudellisen vallan kabineteissa – tosissaan, se alkaisi kiinnostaa myös ulkomaisia sijoittajia hotelli- ja kauppakeskuskiinteistöjen lisäksi. Investoinnit synnyttäisivät työpaikkoja ja työpaikat hyvinvointia.
Nyt puuhastellaan EU:n pikkuhankerahojen parissa ja tapellaan TEM:in ja MMM:n armonpaloista. Ja loppupäässä MTK pitää huolen, että ylimääräiset eurot valuvat muiden tukien mukana maatalouteen ja maatilamatkailun rakenteiden kehittämiseen.
”Suomi elää metsästä!” -väite on ihan metsässä verrattuna matkailupalveluiden euroihin
Matkailu ja siihen kytkeytyvät ravintolapalvelut ovat maan kolmanneksi suurin palveluviennin sektori. Palveluviennin suurimman kokonaisuuden muodostavat televiestintä-, tietojenkäsittely- ja tietopalveluiden vienti, rojalti- ja lisenssimaksut sekä suunnittelu- ja asiantuntijapalvelut.
Kokonaisuudessaan palveluvienti on kasvanut 2000-luvulla nelinkertaiseksi. Viennin kasvusta sen osuus on 68 prosenttia, kokonaisviennistäkin jo 30 prosenttia. Oleellinen viesti on se, että viime vuosien taantuman aikana palveluvienti on ollut vakaampaa kuin tavaravienti.
Sama havainto on kotimarkkinoilla, jossa kulutus siirtyy voimallisesti palveluihin, eikä ilmastonmuutoksen torjunta suosi jatkossakaan tavaroiden kulutusta.
Huomioitavaa on myös se, että matkailuvienti eli Suomeen matkaavat turistit, on ainoa palveluviennin osa-alue, joka kerää arvonlisäveroa valtiolle.
Palvelualoilla ei ole ollut omia edustajia eduskunnassa eikä ministeriöissä – mm. turismille on allokoitu TEM:ssä vuositasolla puolitoista virkamiestyövuotta. Toisin sanoen 4,6 miljardin euron arvoinen turismi on parin virkamiehen sivutyö.
Kun kotimaan matkailu lasketaan mukaan, kokonaisarvo on 19 miljardia. On hyvä muistaa, että turismi Suomeen on ohittanut jo aikaa sitten mm. sellun viennin ennätyslukemat, joita talousviisaat ovat jaksaneet suitsuttaa loputtomiin viime vuosina. Sellun viennin arvo oli viime vuonna vain 2,5 miljardia euroa. Myös metsäteollisuuden kokonaisvienti 13,2 miljardia häviää matkailun kokonaisarvolle.
Siten voidaan väittää, että kaksi keskeistä yhteiskunnallista asiaa: ruoka ja palvelut ovat puolueittemme kaikkein eniten laiminlyömät politiikan osa-alueet. Puolueohjelmissa ruoasta on mitättömiä huomioita, vaikka ruoka on keskeinen asia ihmisten elämässä – syömmehän kolmasti päivässä. Eduskuntavaaleihin liittyvässä debatissa ruoka on nähty vain osana ilmastonmuutosta.
Suomen talouskehityksen pitkäaikaista jumittamista eli taantumaa (lue: lamaa) kuvaa hyvin se, että saavutimme vuosien 2008-09 tuotantotason uudelleen vasta 2018.
Poliitikkojen uusien ja anteliaiden vaalilupausten perusteena oleva kuuluisa nousukausi osui kuitenkin jo vuosille 2016-2018, minkä jälkeen olemme todennäköisesti jälleen sukeltamassa seuraavaan pitkään taantumaan. Poliitikkojen lupaukset ovat siten pelkkää tyhjää ilmaa.
Joko johtavat poliitikkomme valehtelevat tietoisesti tai ovat tietämättömiä taloudesta. Kumpikin vaihtoehdoista on yhtä karmaiseva.
Poliitikkojen on vaikea osoittaa, mikä toinen toimiala kykenee nostamaan työllisyyttä taantumassakin paremmin kuin palvelut. Helppoja keinoja luoda kymmeniä tuhansia työpaikkoja on käyttämättä, kunhan keskitymme isoon kuvaan emmekä hirttäydy vanhan maailman yksityiskohtien varjelemiseen.
Suomi tarvitsee palvelustrategian, joka ensimmäistä kertaa tunnustaa palvelualojen merkityksen suurimpana työllistäjänä sekä kansantalouden peruspilarina.
Kaikkien tilastolukujen ja faktojen perusteella tämän pitäisi olla yksinkertaista ja herätys todellisuuteen helppo. Nyt ei ole edes kyse siitä, mikä on poliittisesti mahdollista, vaan mikä on Suomen tulevaisuuden kannalta välttämätöntä.
Palvelut on nähtävä maailman onnellisimman maan elämänlaadun keskeisinä elementteinä. Suomi voi tässä olla myös antavana osapuolena kestävien ja ilmastonmuutosta ehkäisevien palveluratkaisujen luojana ja tarjoajana tai jopa viejänä.
Kyse ei ole vanhasta mantrasta, jonka mukaan pesemme toistemme paitoja tai että toistemme palveleminen olisi uhka tasa-arvolle. Palvelut on otettava läpi yhteiskunnan rakenteiden menevänä asenteena ja lähtökohtana, jossa olemme kaikki saavina osapuolina.
Viisi Tähteä -pääkirjoitus
Eeropekka Rislakki, päätoimittaja
Heikki Kähkönen, toimituspäällikkö
Pääkuva: Andres Teiss
Facebook Comments