Matkustaessani vuosien tauon jälkeen Champagneen, asetin itselleni tehtävän. Päätin yrittää ymmärtää ihmisiä, jotka ovat seonneet samppanjaan ja ovat valmiita maksamaan pulloista suuria summia. Oma suhteeni juomaan on samaan aikaan mutkaton ja monimutkainen: pidän samppanjasta, mutta jään sormenlämpöisiksi arvokkaiden pullojen poksahdellessa auki. Samppanjasta tuntuu puuttuvan mysteeri, minkä vuoksi myös samppanjahulluus on minulle mysteeri. 
Ensimmäinen illallinen Reimsissa ei raota salaisuuden verhoa, vaikka isäntänä toiminut herra tilaakin pöytään kymmenen pulloa samppanjaa, yksi toisensa jälkeen. Sadi Malotin Blanc de Blancia, vuosia kypsynyttä Charles Heidsieckia magnumissa, Louis Roedererin Brut Premieria, Drappierin Brut Naturea, Cattierin roséa ja niin edelleen. Jumalainen syöminki jatkuu pitkälle yöhön. Samppanja maistuu kepeältä, päihdyttävältä ja harmittomalta, kuten ennenkin.
Kohti sinisiä silmälaseja
Maakunnan viinien kauppajärjestö Comité Champagne on kuitenkin kaivanut esiin järeät aseet, minkä vuoksi löydän itseni seuraavina päivinä pöydistä, joihin pääsemiseksi samppanjahullu olisi valmis järsimään nilkkansa irti.
Aamukahdeksasta puoleen yöhön jatkuvasta ohjelmasta löytyvät muun muassa muinainen ja valtava Ruinart, sisarusten pyörittämä A.R. Lenoble, perinteet haastava Moussé Fils, laatuun satsaava osuuskuntasamppanja Collet, kompromissiton Jacquesson sekä biodynaamisista samppanjoista tunnettu Eric Rodez, jonka vuoksi siniset silmälasit eivät enää lietso minussa Mikko Alatalosta johtuvaa raivoa.
Krugilla kannuksensa hankkinut Rodez on poikkeuksellinen hahmo, monellakin tapaa. Vierailen hänen luonaan kukonlaulun aikaan, jolloin näen ensimmäisen vilauksen etsimästäni. Parhaista vuosikerroista sekoitettu Cuvée des Grand Vintages onnistuu siinä, missä samppanja ei yleensä onnistu. ”Tämä viini on melodia. Se on kuin Matrix-elokuvan maailma”, ympäri maailman arvostettu Rodez toteaa sinisten silmälasien takaa.
Vaikka en varsinaisesti ymmärrä mistä mies puhuu, viini osoittautuu hienoksi. Ilmavan, mutta syvän makuinen samppanja on sitrushedelmien, kaneliomenan ja kalkkisuuden heleää vuoropuhelua suolaisella reunalla. Kuten niin monessa huippuviinissä, suutuntuma erottaa jyvät akanoista. ”Teen ensisijaisesti hyvää viiniä, en hyvää samppanjaa”, mystinen mies toteaa kai tarkoittaen, ettei tee etuoikeutettuun elämäntapaan liitettävää bilejuomaa, jota suihkutetaan tanssivan massan päälle pikkutunneilla ennen kuin vedetään kokaiinia.
Samppanjan Poppamies
On aikainen aamu, mutta minä olen croissantin syöneenä keskellä maaseutua. Tiloissa toimivan ravintolan edessä seisoo kyltti, jossa kerrotaan kohteliaasti rikkinäisellä englannilla, että vaikka Les Avisés on Selossen samppanjaperheen omistama, paikalle on turha tulla kyselemään viinin perään. Sitä ei tippuisi. ”We do not visit or tasting”.
Maailmankuulun tuottajan kahdeksasta hehtaarista saadaan samppanjaa 55 tuhatta pulloa. Se on niin vähän, että se loppuu kesken kun samppanjahullut markkinat yskäisevät. Anselme Selossen maine vetää konossöörit läähättämään aidan taakse. Moni yrittää päästä ostamaan pulloja istumalla ravintolan pöytään, härskeimmät koputtelevat kellarin ovea. Kyltti on juuri heitä varten.
Anselme Selosse saapuu kellarilleen tupakka kädessä, housut ja paita sotkeentuneina ja iho paisteesta parkkiintuneena. Hän kierrättää vieraita viininvalmistustiloissaan pari tuntia kesken kiireisimmän sadonkorjuun, mikä on jonkinmoinen kunnia. ”Tuo puristin kippaa rypäleet samalla tavalla kuin roska-auto jätteet”, kulttituottaja höpöttelee ja vetää lisää kessua. Sitten hän vilauttaa esoteerisempaa puoltaan: ”Korjaan sadon melkein viimeisenä koko maakunnassa. Se johtuu rypäleiden mausta sekä kuusta. Haluan nimittäin poimia silloin, kun kuu on oikeassa asennossa. Kun kuu on loittonevassa vaiheessa, vesi pysyy enemmän maassa kuin rypäleissä, eikä lopputulos vesity”.
Pieni koiranpentu juoksee jaloissa ja Selosse avaa pulloja. Kellarissa on kuusitoista astetta lämmintä, mikä sopii hänelle. ”Kylmyys on viineilleni kuin anestesia. Ei näitä ole tarkoitus vetää jääkylmänä.” Selosse Initial on sataprosenttinen Chardonnaysta valmistettu sihijuoma, joka vie ajatukseni syksyyn. Lasi tulvii vahaista punaista omenaa, johon tekee mieli hukuttautua. Maku on leveä ja raamikas. Hedelmän kosiskelevuus kuivuu kielellä alta sekunnin, jolloin umamin pinkeys ja merellinen suolaisuus valtaavat paletin. Kalkkisuus on läsnä alusta loppuun. Lasissa maistuu miljoonia vuosia vanha merenpohja, joka Champagne joskus oli.
”Viinissä on vain puolet mausta”, Selosse toteaa. ”Toinen puoli on juojan päässä, hänen mielessään, hänen muistoissaan. Kyse on näiden kahden yhteispelistä”, hän kertoo ja tulee siten asettuneeksi koulukuntaan, jossa esteettisen elämyksen katsotaan syntyvän teoksen ja kokijan kohtauspisteessä. Hän kaivaa esiin uuden pullon, joka paljastuu chardonnaysta valmistetuksi palstaviiniksi.
Selosse Les Carelles vie ajatukseni meren ääreltä metsään, jossa kuuset ja maatuvat lehdet tuoksuvat raikkaina kuin syksyisen sateen jäljiltä.
Näinkö tässä sitten kävi?
Vieressä argentiinalainen puhuu jotain jostain ananaksesta, mutta en kuuntele, sillä kuulen oksilta lätäköihin tippuvien vesipisaroiden äänen etäällä kaikuvan linnunlaulun lävitse kuulaassa syksyisessä havumetsässä.
Maistan Selossen viinissä jotakin sellaista, mikä pakenee kielellistämistä. Jotain mikä onnistuu aktivoimaan tuoksumuistin, joka ei tottele aivokuoren tahtoa, mutta onnistuu taivuttamaan aikaa ja paikkaa. Olen parin sekunnin ajan supisuomalaisessa metsässä, en Ranskan maaseudulla. Jokin liikahtaa sisälläni, eikä kyse ole vain nautinnosta. Viini on onnistunut läikäyttämään. Helvetin mystistä, huomaan ajattelevani. Sitten juon viinin loppuun.
Tehtävä suoritettu. Voin pakata, ja painua himaan.
Arto Koskelo
Facebook Comments