Työelämä muuttuu, ihmiset liukastelevat työantajalta toiselle, pätkissä, osa-aikaisesti, suoraan ja välikäsien kautta. Tämä ei ole uutta ravintola-alalla, mutta muu yhteiskunta seuraa nyt perässä ja se vaatii kynnyksien laskemista kaikilta. Kuvio saadaan toimimaan, mutta viimeinen taho, joka tätä kuviota ei ole tajunnut kunnolla, on yhteiskunta.
Ravintola-ala, tuo hulttioiden ensikoti
Nuorena ensimmäiset työpaikkani olivat ravintola-alalla. Mainosten jakamisen jälkeen työ, josta saisi jopa palkkaa, vaikutti hyvältä idealta. Kiertelin Helsingin elokuun helteissä Helsingissä lähialueen kaikki liikkeet, yksi kerrallaan, järjestelmällisesti. Ei-oota ja ketjujohdon kautta-puolivillaisia pahoitteluja kuultuani eksyin kahvilaan, jossa kassa kertoi, että kysy pomolta. Pomo kertoi, että viikonloppu- ja iltavuoroja on, jos kiinnostaa. Vähän hymyili ja sanoi, että vuorossa täytyy tietenkin pitää paitaa päällä. Onneksi reipas asenne, eli haluni tehdä töitä korvasi puutteelliset työnhakutaitoni, joihin ilmeisesti kuuluu vartalon verhoaminen vaatteilla.
Se, mitä ravintolaelämä oli vielä pari vuosikymmentä sitten, on leviämässä muillekin aloille. Koska on pakko. Pitkiä työsuhteita ei synny, koska niitä ei haluta, niille ei ole tarvetta ja ne ovat kaikille osapuolille kalliita.
Hygieniapassista, alan koulutuksesta tai muodollisesta koulutuksesta kahdeksankymmentäluvun lopussa hanttihommissa tietoakaan. Tiskata ja kantaa osasi ilmankin. Yksi työ johti toiseen, ja toinen kolmanteen. Kun oli ollut yhdessä paikassa eikä ollut onnistunut hankkimaan rikosrekisteriä, firmoissa suhtauduttiin ystävällisesti – tiedettiin, että kaveri tulee paikalle ja tekee työt, ja jos se ei jotain vielä osaa, niin se oppii.
Työelämä on syvältä
Myöhempi elämä opetti, että ravintola-alan ulkopuolella maailma ei toimi yhtä näppärästi. Vaikka olisi tehnyt jotain haastavaksi tiedettyä tehtävää useita vuosia, työhönottotilanteissa mietittiin, että osaakohan se varmasti. Ja miksi ihmeessä se hakee töitä. Rahan tarvetta ei saanut sanoa, käsikirjoissa kerrottiin. Piti puhua jotain paskaa siitä, kuinka firman visiomissio kiinnostaa ja kuinka asiakkaiden unelmien toteuttaminen lässyti lää.
Jos firma oli oikein kiinnostunut, saatettiin päätyä ulkopuoliselle rekrytointikonsultille, joka kysyi täsmälleen samat kysymykset, tai peräti psykologisiin testeihin, joissa leikittiin ylioppilaskirjoituksien uusintaa, ja täydennettiin annettu muutaman viivan töherrys kuvaksi, mutta silmiä siihen ei saanut piirtää, koska ihmiskasvojen näkeminen töherryksessä voisi olla merkki skitsotyyppisestä persoonallisuudesta.
Sanomattakin selvää on, että tuo oikeiden ja hienompien työpaikkojen rekrytointiprosessi oli syvältä monellakin tapaa. Se johti maailmaan, missä työpaikkaa haettiin vain pakon edessä – joko siksi, että työpaikka oli mennyt alta (onnea potkut saaneille) tai kun oli aika hakea uraan vauhtia uudesta firmasta. Lopputuloksena tästä noidankehästä syntyy:
1) kroonisia alisuorittajia, jotka ovat omaa osaamistasoaan alemmissa työtehtävissä.
2) kroonisia alisuorittajia, jotka tulevat firmaan vuodeksi, korkeintaan puoleksitoista, ja lähtevät seuraavaan paikkaan nousemaan vaiheessa, jossa he ehkä hädin tuskin osaavat ulkomuistista firman prosessit, mutta eivät välttämättä ymmärrä prosessien taustoja tai sidosryhmiä.
3) saman työnantajan palveluksessa pitkään pysyneitä, jotka eivät juurikaan tiedä, millaista muualla on, ja siksi he eivät osaa uudistaa firman prosesseja, korkeintaan hienosäätää niitä tai noudattaa niitä kirjaimellisesti. Tiedättehän, omasta mielestään korvaamattomat vuokaavioiden nysvääjät ja rutiineihin jämähtäneet pikkuhitlerit.
Maapallo tappoi bisneksen
Talouselämä ja yrityselämä ovat kohdanneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana valtavan murroksen.
Maapalloistuminen on luonut kaksi uutta toimintatyyppiä. Ensimmäinen on ”halvalla ulkomailta” – tuote- tai palvelusuorite etsitään, vertaillaan ja kilpailutetaan netissä, ja kauppa syntyy.
Toinen ovat konseptit, jotka on pakko tuoda asiakkaan iholle. Silloin tarvitaan jotain muuta.
Tätä varten maapalloistuminen tuotti maailmanlaajuiset brändit ja ketjut, joiden kaikki prosessit, myymälöiden lattiakynnysten värit ja työntekijöiden ”hei”- ja ”tervetuloa uudelleen” -lausahdukset on tarkkaan määritelty. Brändi on maapalloistumisen vastaisku etäisyydelle. Jos lähdet matkalle Eurooppaan, et mene siellä ostoksille S-markettiin, koska sitä ei ole, etkä paikalliseen markettiin, kun et sitä ymmärrä, vaan Lidliin, koska sen konsepti ja tuotteet ovat sinulle tuttuja.
Se ”halvalla ulkomailta” ei sinua töihin voi palkata, ja se maapallokerhossa oleva brändi on määritellyt kaiken niin tarkkaan ja helpottanut toimintojaan niin pitkälle, että ei se pysty eikä viitsi edes asioida yksittäisten ihmisten kanssa. Se brändi käyttää vuokratyövoimapalveluita tai omaa henkilöstöosastoa.
Nykyään jos haluat ravintolaan töihin, joudut todennäköisimmin ensin käymään alan koulun tai olemaan vähintään toiseksi viimeisen vuosikurssin opiskelija. Kirjoitat ansioluettelon, käytät avainsanoja, huolehdit, että se on OCR-järjestelmän luettavissa (kai sinä tiedät, mikä OCR on?) ja yrität saada itsesi vuokratyöpalveluun sisälle. Yrität tehdä sen työnäytteesi työnantajalle sisään, että saisit jatkossakin keikkaa. Ja joudut todennäköisesti laittamaan paidan päälle.
Takaisin juurille
Se, mitä ravintolaelämä oli vielä pari vuosikymmentä sitten, on leviämässä muillekin aloille. Sen on pakko. Pitkiä työsuhteita ei synny, koska niitä ei haluta, niille ei ole tarvetta ja ne ovat kaikille osapuolille kalliita. Liian lyhyissä työsuhteissa on puolestaan omat ongelmansa.
Työnantajille avainasia on ennakoida tulevat tarpeet – toiminnan määrän ja laadun muutokset – ja pitää yllä mainetta ja tapoja, että työntekijöistä olisi aina kiva pistäytyä keikalle.
Työntekijät ovat muuttumassa yhden ihmisen yrityksiksi, jotka vuokraavat työpanostaan useille tahoille, lyhyissä pätkissä, keikkaluonteisesti. Joskus pitkäänkin taukoa pitäen. Kirjoitin ensimmäistä kertaa Viiteen Tähteen vuonna 2004 ja edellisen kerran vuonna 2011. Viisi vuotta myöhemmin kirjoitan jälleen. Ja näin sen kuuluukin olla.
Työnantajille avainasia ei ole oikeiden vakituisten rekrytoinnit, koska kaikki muutkin yrittävät samaa. Ei siinä voi onnistua tolkuttomasti kilpailijoita paremmin. Työnantajille avainasia on ennakoida tulevat tarpeet – toiminnan määrän ja laadun muutokset – ja pitää yllä mainetta ja tapoja, että työntekijöistä olisi aina kiva pistäytyä keikalle. Monille se tarkoittaa henkilöstövuokrausyhtiön käyttöä, mutta onko se muka paras ratkaisu?
Työntekijälle se tarkoittaa jatkuvaa maineen varjelua ja kasvattamista, työnäytteiden tekemistä ja taiteilua löytää sopiva määrä työnantajia – jos niitä on liian paljon niin sotket asiat etkä voi tulla pyydettäessä paikalle – tai liian vähän, joten et elä työstäsi.
Yhteiskunta, herätys!
Kun puhutaan jäykistä työmarkkinoista, keskeinen syy ongelmiin ovat laiskat työnantajat, jotka eivät ota keikkatyötodellisuutta tosissaan, laiskat henkilöstövuokrausfirmat, jotka eivät houkuttele ja yhteiskunta, joka tekee asiat vaikeaksi.
Se viimeinen taho, joka tätä kuviota ei ole tajunnut kunnolla, on yhteiskunta. Se ei osaa verottaa, tarjota työttömyyskorvausta, sosiaaliturvaa tai keikkatyöläisen terveydenhuoltoa.
Ilmeisesti yhteiskunta ei ole muka tajunnut tätä sen takia, että ay-liikkeellä on paljon poliittista valtaa. Se haluaa jatkossakin pitää sen vallan. Siihen tarvitaan rahaa, ja sitä saadaan jäsenmaksuilla, jotka voidaan, yleishyödyllistä kun on, sijoittaa ja saada sijoitustuotot verovapaasti.
Meillä kaikilla on paljon opittavaa 1980-luvun ravintola-alalta.
Kirjoittaja, Juhani Huopainen on ravintola-, pankki- ja media-alan sekatyömies ja hän kirjoittaa kenelle huvittaa ja mitä huvittaa, ja kokee onnistuneensa, jos joku pahoittaa mielensä.
Facebook Comments