Viidessä Tähdessä ei ole reseptejä, sillä muut hoitavat tontin hyvin. Mutta kerta se on ensimmäinenkin ja päätin tehdä julkisesti ruokaa kotioloissa ja kirjata kokkaamiseen liittyvien valintojen risteileviä polkuja sekä pohdintoja mm. kuudenneksi mauksi väitetystä kokumista. Vauhtia otin Food Market Herkun Bistron tarjoamasta reseptipankista, koska olen syönyt Bistrossa lukuisia annoksia niin palavereissa, yksin kuin puolisoni kanssa. ”Jos Bistron simppelit mutta palkitsevat annokset nousevat lautasille Herkun myymälän valikoimista grocerant-periaatteella, sen pitäisi olla yksinkertaista kotikokillekin”, Viiden Tähden päätoimittaja Eeropekka Rislakki kirjoittaa.
Bistron reseptiikka on tehty aina neljälle hengelle, joten ideana on kutsua myös tuttu pariskunta kotiimme syömään ravintolaillan sijaan. Tästä pahoittelut kaikille tutuille ravintolakokeille ja ravintoloitsijoille.
Periaatteena on, että ruoan valmistaminen toiselle on välittämistä, jakaminen rakastamista. Lisäksi kulttuuriimme on koodattu periaate, että ystävää ei syödä, eikä vihollisen kanssa aterioida.
Tai kuten tuttuni, pääkaupunkiseudun Herkkujen ketjunjohtaja Mika Heikkinen sen sanoo: ”Murrettu leipä on paras leipä”.
Kun olin valinnut Herkun reseptipankista sopivat ruokalajit, päätin lisätä jotakin tai oikaista jossakin kohdin ohjeita.
Meitä ruoan laittajia on useampaa lajia: niitä, jotka seuraavat tarkasti ohjeita, jolloin ohjeen on oltava kellontarkka, ettei elämä suistu raiteilta; niitä, joille resepti on polku, josta voi tarpeen mukaan poiketa sivuun omien ideoiden ja kokeiluiden sivupoluille; ja niitä, joille reseptiikka on turhake, koska oma kokemus ja näkemys on riittävä.
Itse kuulun kahta viimeistä periaatetta sekoittaviin, koska ruoanlaitto on silloin luova mielikuva- ja makuprosessi ja lopputulos on enemmän minua – mitä ”minä” sitten ikinä tarkoittaakaan.
Pidän kiireettömästä haahuilusta ruokahyllyjen ja palvelutiskien äärellä.
Ruoka on kulttuuria ja politiikkaa, loputon määrä merkitystasoja. Ruoka on älyllistä ja tiedostamatonta sekä tunnetta. Se on yhteisöllistä niin kaupassa kuin kotonakin. Ruokaan liittyvät niin eettiset kuin ympäristökysymykset.
Vain Facebookissa kohtaan tuttuja enemmän kuin Herkussa. Ruoan valmistaminen alkaa jo kaupassa, ei vasta lieden ääressä.
Alkuruoasta
Päädyn raaka-aineeltaan tuhdihkoon alkuruokaan eli tartariin, koska tiedän vieraamme sekasyöjiksi, fleksaajiksi. Tartarin tuhtius on enemmän ennakkokäsitys kuin lopullinen kehotunne.
Pääruoka seuraa samaa logiikkaa ja pääraaka-aineet ovat ankanrinta sekä maa-artisokka. Jälkiruoaksi teen balsamicoviikunoita ja appelsiinimascarponea.
Moni, joka ei ole aiemmin syönyt lihatartaria, on hieman hämillään annoksen edessä. Kynnys on sama kuin raa’an kalan kanssa. Kerran kun kokeilee, ei ole enää paluuta.
Tartar on kuin provokaatio, jota seuraa vihkimys gastronomian ja lihan saloihin.
Lisäksi lihahäpeä on kuin takuumurea keskustelun aihe. Reseptin lihaksi on valittu rotukarjan naudan sisäpaistia Mullimäen tilalta Laitilasta. Rotu on Limousin ja eläimet nurmilaiduntavat ja ulkona vuoden ympäri.
Talvella mukaan astuu nurmirehu. Näin tilalle syntyy oma ekosysteeminsä ja laiduntaminen parantaa maaperän hiilensitomiskykyä. Lähtöoletus on, että silloin lihan tuotanto on hiilineutraalia, useimmiten jopa hiilinegatiivista.
Eläköön regeneratiivinen, maan kasvukuntoa palauttava ja uudistava kiertomaatalous, jonka periaatteiden avaaminen on aiheellista nykyisessä ilmapiirissä. Myös liha voi olla eettinen valinta.
Tätä Herkku ei kerro. Mutta pitäisi, koska kestävän kehityksen lupaus on kirjattu myymälän valikoimiin polkuna, jonka voi halutessaan valita. Herkun tapauksessa vastuullisuus on uusi luksus. Vähemmän on enemmän. Myös marketteja piinavan hävikin minimoimiseksi Herkussa on tehty lukuisia ratkaisuja kuten miinus 30 prosentin Zero Waste -tarroittaminen yksin jääneelle banaanille tai viimeistä myyntipäivää viettäville pakatuille tuotteille.
Vaikka uskonkin enemmän kansainvälisten rakenteellisten sopimusten voimaan, yksilötason pieni ratkaisu tuntuu hyvältä. Herkku on harvoja toimijoita, jolle vastuullisuus näyttää olevan myös vakituisen työn luomista, ihmisistä välittämistä ja parempaa asiakaskokemusta.
Uskon Herkun johdon vilpittömyyteen ja haluun luoda Herkusta sosiaalisesti kestävä, erilaisten ruokayhteisöjen kohtaamispaikka. Olenhan pyörinyt täällä jo skidinä vanhempieni mukana 1960-luvulta lähtien.
Pohjoisen keittiön periaatteiden mukaisesti pidän siitä, että raaka-aineen puhdas ominaismaku korostuu, koska se edellyttää raaka-aineelta korkeaa laatua.
Pohjoiselle keittiölle on ominaista, että raaka-aineet ovat lautasella tunnistettavia ja niissä säilyy suutuntuma, jossa tarvitaan hampaita. Toisin kuin monissa keski- ja eteläeurooppalaisissa ruokakulttuureissa, joissa maut ovat limittäin ja lomittain, ja ruoka on kuin äidin rakkaudella tekemää lapsille, joilla ei ole hampaita.
En koskaan pyydä palvelutiskillä tartariin tarkoitetun lihan jauhamista myllyllä, sillä lihan säilyvyys heikkenee saman tien. Tartar tehdään mieluiten itse veitsellä pilkkomalla niin pieneksi kuin parhaaksi katsoo. Tartarin lisukkeet ovat ohjeessa simppeleitä misattavaksi (mis en place) eli ennalta valmistettaviksi: pieneksi hakattua shalottisipulia ja kuutioitua maustekurkkua sekä hienonnettuja pikkukapriksia.
Poikkean reseptistä lisäämällä tartarin kylkeen lisää makuja, koska itse raa’an lihan maku on mieto ja neutraali.
Koska annos on pelkistetty, neljän perusmaun leikki: suolaisuus, makeus, hapokkuus, karvaus ovat se tasapainoleikki, jota käydään. Viidentenä tulee umami, joka vahvistaa perusmakuja.
Siivutan pari pikkushalottia ja pikamarinoin ne lasipurkissa tuntia ennen tartarin annostelua. Teen marinadin siiderietikasta, johon lisään suolaa ja sokeria sekä Herkun omaa, italialaista ekstra-neitsytoliiviöljyä.
Öljyn valinta on helppo, sillä oletan talon öljyn olevan idealtaan samaa kuin hyvän ravintolan talonviini. Sen takana seisotaan. Lisäksi öljy on merkintöjen mukaan pullotettu 20.9.2019, jolloin se on tuoretta. Mitä lähemmäksi öljy on kaksivuotias, sitä varmemmin se maistuu karvaalta.
Marinadin lopputulos on mainio, mutta se vaatii pienen uhrauksen, koska liemi kuumennetaan ja haihtuvan etikan haju täyttää koko asunnon toviksi – vaikka reaktio on kaukana etikan ja ruokasoodan eli happaman ja emäksisen kohtaamisen tuottamasta hiilidioksidista tai klooriin yhdistämisen tuottamasta myrkkykaasusta, joka salpaa hengityksen ja saa silmät valumaan. Vaikka en ole molekyylikeittiön suuri ihailija, en lakkaa ihmettelemästä arjen kemiaa.
Koska pakkasessani on loppusyksyltä runsaasti suppilovahveroita, teen sienistä lisukkeen, jotta saan annokseen lisää umamia.
Annan sulaneille sienille veistä ja teen silppua, lisään joukkoon ripauksen luomukermaa, yrttisuolaa ja mustapippuria. Jostakin nousee idea lisätä hyppysellinen muskottipähkinää, koska mieleeni palautuvat muistot tartar-lisukkeesta Tallinnan Kohvik Moon -ravintolassa sekä Pietarista Tartarbarista, joiden metsäsienisalaatissa olen ollut tunnistavinani muskottia. Joten pannaan kokeiluun!
Sitä paitsi lihahäpeän lisäksi pieni vaaran tunne lisää syömisen ulottuvuuksia: muskottijauhepussin kyljessä on varoitus ”Vain maustekäyttöön. Sellaisenaan nautittuna terveydelle haitallista”.
Muskottipähkinän myynti kokonaisena onkin Suomessa kielletty, koska se aiheuttaa suurena annoksena hallusinaatioita.
Kun liha on kuutioitu, sekoitan massaan Brittein saarten ihmettä, Herkun maustekastihyllystä hankittua Worchesterhire-kastiketta, johon moni on tutustunut Bloody Mary -klassikkodrinkin osana.
Worchesterhiressä mukana olevien, fermentoidun sardellin ja tamarindipuun maku on yhtäläinen arvoitus kuin saarivaltakunnan vasemmanpuoleinen liikenne tai lavuaarin erilliset kylmä- ja kuumahanat. Kastikkeen olemassaolon takana on oltava vähintään umami-ominaisuus.
Heitän päässäni arpaa chilin osalta, sillä Herkun reseptissä suositaan Tabascoa, joka sekin on fermentoitunutta chiliä. Jääkaapissa on vaihtoehtoina chiliä myös adjikan (georgialais-abhasialainen mausteinen chilipaprika-valkosipulitahna) sekä srirachan (kaakkoisaasialainen chili-etikka-valkosipulikastike) muodossa.
Tabasco olisi varma valinta, koska sekin on Bloody Marysta tuttua.
Päädyn Tabascon sijaan srirachaan, koska olen sen käytössä vasta harjoitteluasteella ja olen utelias sen käyttäytymisestä.
Sriracha on lisäksi kahta muuta vaihtoehtoa miedompi, joten polttavuus ei voi mennä yli. Adjika olisi yliveto grillattujen lihojen kanssa.
En halua sekoittaa kaikkia lisukkeita mukaan tartarmassaan, sillä tarvitsen ne tekemään annoksen ulkoasusta houkuttelevan. Silmillä syödään yhtä lailla. Siksi en ymmärrä monien tartarreseptien ideaa kaiken sekoittamisesta jo tässä vaiheessa. Herkun ohje jättää päätöksen onneksi ruoan laittajalle.
Sekoitetun massan laitan jääkaappiin vetäytymään ja maustumaan siksi aikaa, kun silppuan shalotin, kaprikset ja maustekurkun. Silppuan reseptin ulkopuolelta myös ruohosipulia, jonka aion ripotella tartarin päälle herkistämään ulkonäköä.
Ohjeen raa’an luomukananmunan keltuaisen, joka on tarkoitus asettaa pihvin päälle, korvaan viiriäisen munilla, koska ne ovat kuin nukkekodin skaalasta, ja yhden suuren silmän sijaan saan annokseen kaksi söpöä. Lisäksi koristeellisiin kuoren puolikkaisiin eroteltu keltuainen antaa syöjälle tuplasti askarreltavaa ja on siten osallistavaa.
Muotoilen tartar-pihvit käsin lautaselle suht ympyriäiseksi ja koristelen ne pilkotulla ruohosipulilla ja painan viiriäisen erotellut keltuaiset kuorenpuolikkaissa tartarin päälle samoin kuin marinoituneet salottisipulin renkaat.
Muotilla tai nurin päin käännetyllä juomalasilla saisin tartarin absoluuttisen pyöreäksi, mutta pidän käsin muotoillusta enemmän.
Visuaalisesti pieneksi kuutioitu raaka liha näyttää arkaaisen alkukantaiselta – kuin ajalta ennen tulella kypsyttämisen keksimistä.
Taitaa raakaan lihaan keskittyvässä paleodieetissä olla sittenkin ideaa. Tartar osuu jonnekin syvälle ihmisen esihistoriaan solutason muistiin.
Sen sijaan, että tarjoaisin silputut lisukkeet kipoissa, joista jokainen syöjä saa ottaa lautaselle tartarin viereen mieleisensä määrän kutakin, annostelen ja asettelen ne itse lautaselle, koska haluan, että jokaisella on suunnittelemani, suurin piirtein saman näköinen annos edessään. Lisukekipot ovat silti pöydässä, jotta syöjä voi lisätä haluamaansa, jos asetelmani määrät jäävät lyhyeksi.
”Paras tartar ikinä”, kuuluu kommentti pöydässä.
Nämä kolme sanaa ovat riittävä palkkio uurastamisesta, johon liittyy loputon ketju päätösten tekoa ja makujen mielikuvaharjoituksia ja testaamista joka vaiheessa.
Maistelen kriittisesti annostani ja olen sinänsä tyytyväinen makujen kerroksellisuuteen ja harmoniaan. Liha itsessään on makujen alusta ja kuljettaja, mutta kaipaan enemmän lihan omaa makua.
Seuraavalla kerralla taidan valita 28 päivää riiputettua, ikäännytettyä lihaa, jotta lihan oma maku ja luonne nousevat esille. Ehkä teen tuoreesta ja riiputetusta miksauksen.
Oudosti raakakypsytettyä lihaa on ryhdytty kutsumaan Suomessa dry aged -lihaksi. Myös Herkussa. Ehkä siksi, että paremman lihan trendi on lähtenyt liikkeelle Englannista, jossa jopa entisten vegaanien – nykyisten sekasyöjien ylläpitämät artesaanilihakaupat ovat nousseet parrasvaloihin!
Vähemmän, mutta parempaa! Vähemmän on enemmän -periaate tarkoittaa myös hävikin vähenemistä, sillä hyvä syödään kokonaan, mauton jää lautaselle.
Pääruoasta
Varsinainen pääruoka on Paahdettua ankanrintaa, maa-artisokkapyreetä, paistettua maa-artisokkaa ja paistinkastiketta.
Olen syönyt Herkun Bistron tarjoamaa ankanrintaa pariinkin tapaan: Rapeaa Ankanrintaa sekä Ankanrintasalaattia
Pidän valitsemastani Bistron ankkaohjeesta, koska kaikki osat siitä ovat selkeitä ja epäonnistuminen on vaikeata. Lisäksi se sopii pimeään ja kylmään vuoden aikaan.
Ankanrinta on vakuumissa ja ostan niitä kaksin tasakokoisin kappalein, joista riittää neljälle hengelle. Ei paha. Maa-artisokkapussin lisäksi ostan pari isoa jauhoista perunaa ohi reseptin, jotta artisokan maku ei ylitä ankan makua.
Kokemuksen syvä ankanrintaääni muistuttaa, että monien ruoansulatus tuottaa kaasuja pelkästä maa-artisokasta. Se johtuu mukulan inuliinista, joka koostuu sakkaridi-sokereista ja on prebiootti, joka suosii ruoansulatuksessa maitohappobakteerien kasvua.
Kuoritut ja kuutioidut perunat sekä maa-artisokat heitän kattilaan, jossa olen ensin kuullottanut voissa pari pieneksi hakattua shalottisipulia. Lisään kolmisen desiä maitoa, joka on Arlan Yhden Tilan Luomumaitoa (Tikan tilalta Kurikasta). Mainio idea Arlalta, joka taipuu tällaiseen, vaikka on yhtiönä neljä kertaa Valiota suurempi.
Siivoan ankkoja sen verran, että leikkaan rintapalan yli menevät rasvakaistaleet pois. Sen jälkeen vedän ohjeen mukaisesti nahkapuolelle puolentoista sentin välein viillot rasvakerroksen läpi.
Teen viillot myös toiseen suuntaan ristiin ja tuloksena on vinoruudukko, mutta sillä on tarkoituksensa: illan naisoletetuiksi tiedetyt henkilöt eivät arvosta rasvaa, mutta ohut rasva ja rapea nahka kelpaavat kyllä. Näin matalalämpöiselle pannulle jää kevyttuotteiden keskellä eläneille kammotusta herättävä rasva (jota käytän salaa paistinkastikkeen tekemisessä).
Kun nahkapuoli on saanut kauniin värin ja olen lyhyen aikaa kypsentänyt myös lihapuolta, siirrän rintapalat uuniin.
Ohjeen tavoitesisälämpötila on 52°C ruotsalaisen tähtitieteilijä Anders Celsiuksen vuoden 1742 asteikon mukaisesti, jolloin ankanrinnat on tarkoitus siirtää folion sisään vetäytymään hetkeksi.
Keskittyminen keskusteluun pöydässä johtaa kuitenkin siihen, että sisälämpötila on jo noussut 57°C -asteeseen. Olen enemmän kuin harmissani, mutta pidän naamani pokerilla.
Ja kas kummaa, kun on aika leikata rintafileet siivuiksi, rakenne ja väri ovat yhä mainiot – jopa niin, että puolustelen kömmähdystä itselleni, että ehkä alempi sisälämpötila olisi jättänyt linnun liian raa’aksi, vaikka en siihen oikeasti uskokaan.
Samaan aikaan, kun lihat vetäytyvät foliossa, annostelen pienellä lämmöllä olleet pannulla paahdetut maa-artisokkakuutiot sekä kattilassa muhivan pyreen lautaselle. Olen tyytyväinen ratkaisuun, että en käyttänyt maa-artisokka-perunamuusin tekemiseen teho- tai sauvasekoitinta, sillä koostumus muuttuu kovilla kierroksilla helposti liisterimäiseksi.
Sen sijaan pyree syntyy survimella, joka jättää joukkoon myös pieniä sattumahippuja. Se kertoo syöjille käsityöstä, joka myös huomataan.
Harkittu epätäydellisyys on kuin japanilaisen raku-keramiikan tekijän peukalon painallus täydellisen kipon kyljessä.
Paistinkastikkeen teossa pohdin jälleen sovellusta suhteessa Bistron ohjeeseen. Haluan mielikuvani perusteella kastikkeeseen hieman enemmän makeutta kuin ohjeessa on, koska leikkihän käydään suolaisen, makean, happaman ja karvaan välillä. Siksi teen ohjeen mukaisen kastikkeen, jonka herkkusienet korvaan jälleen pakkasestani otetuilla suppilovahveroilla.
Teen lisäksi Madeira-viiniin perustuvan makeamman kastikkeen. Lisään Madeiraan hyppysellisen rusinoita ja mustapippuria myllystä. Keitän miedolla lämmöllä kasaan.
Kuullotan shalotin ja sienet, lisään punaviinin ja redusoin eli keitän ensimmäisen kierroksen kasaan. Lisään timjamin oksat sekä lihaliemikuution ja keitän toisen kierroksen kasaan. Ehkä liikaakin, ja siksi lisään tilkan punaviiniä kokin omasta pullosta, ja annan taas redusoitua.
Samaan aikaan freesaan pikapikaa reseptin ulkopuolelta sokeriherneenpalot ankanrasvassa Al denteksi, jotta ne säilyttävät yhä rapsahtavan suutuntuman. Jälleen menen visualisuus edellä, sillä ilman väriä annos olisi ankeahkon väritön. Keväällä laittaisin pikkuparsoja, huomaan ajattelevani.
Kun ankanrinnat on siivutettu, annostelen lautasille paahdetut maa-artisokkakuutiot, pyreepedin ja sokeriherneet. Lopuksi asettelen pedille ankanpalat, ja annostelen sihdin läpi suodatetut kastikkeet annoksen eri päihin.
Hyvältä näyttää. Ja hyvältä maistuu. Kastikkeet ovat taivaasta. Sienien umami muikistelee, ja makeampi madeira-rusinakastike laulaa hoosiannaa.
Lopputulos saa hehkutusta ja kiitosta pöydässä.
Jälleen saan muistutuksen, että yksinkertainen on kaunista ja hyvät raaka-aineet kestävät kokin valmistusvirheetkin. Tai siten viini on leikannut syöjien kriittisyyden.
Ankanrasva askarruttaa mieltäni. Miten se voi olla niin hienonhyvää. Maun fysiologiaa ja makuja tutkitaan jatkuvasti ja nyt kuuden perusmaun lisäksi ehdolla ovat mm. rasva, viileys, metallisuus, hiilidioksidi ja kirpeys. Mutta tiedeyhteisön yksimielisyys puuttuu näistä vielä.
Mikä kuudes perusmaku? Umami on ollut virallisesti viides perusmaku vasta 10-15 vuotta.
Nyt kokumia sanotaan kuudenneksi mauksi, vaikka aika hämärillä alueilla mennään. Kokumia kun ei varsinaisesti kykene maistamaan.
Kokumi-kokemusta kuvaillaan maun jatkuvuutena, suuntäyteisyytenä, täyteläisyytenä ja sydänmakuna.
Kokumissa on kyse on aminohappoyhdisteestä, joka stimuloi kielen kalsium-reseptoreita ja saa ruoan sokerin, suolan ja umamin maistumaan syvemmin ja tasapainoisemmin. Siksi kokumissa nähdään myös terveysulottuvuus, koska sokerin ja suolan osuutta voidaan vähentää.
Koska kokumi jäljittelee myös kermaisuuden ja rasvaisuuden maistamisen kokemusta, se mahdollistaa myös rasvojen vähentämisen. Tämä selittää, miksi elintarviketeollisuus on kiinnostunut aiheesta. Umamivaikutusta teollisuus käyttää lisäämällä tuotteisiin natriumglutamaattia (E 621), joka on umamin synteettinen vastine.
Luonnostaan kokumia on aasialaisissa kala- ja soijakastikkeissa, hiivassa, katkaraputahnassa, kypsytetyissä juustoissa ja mm. oluessa. Rohkenen epäillä, että tartarissa käyttämässäni Worchesterhire-kastikkeessa on umamin lisäksi myös kokumia. Pakko olla.
Jälkkäristä
Jälkiruoan perustan olen tehnyt ensimmäisenä muita ruokia ennen ja otan mascarponelautaset jääkaapista. Olen raastanut Herkusta valikoimani luomuappelsiinin kuoren ja ottanut mehun talteen. Sitrushedelmien kohdalla on oltava tarkkana, että ei raasta mukaan yhtään pintakuoren alla olevaa valkoista kerrosta, joka maistuu karvaalta.
Tästä ei hienostunut jälkkäri enää helpommaksi muutu.
Luomukerman vaahdotus käy hujauksessa. Kermavaahdon ja mascarponen sekoittaminen keskenään onnistuu lusikalla. Seassa on tomusokeria ja appelsiinin mehu sekä osa kuoriraasteesta. Osa appelsiinin kuoresta jää koristeluun. Nyt vielä kylmän rinnalle kuumat viikunat.
Lämpötiloilla leikkiminen samassa jälkkäriannoksessa on innostavaa siinä missä happojen ja makean törmäyttäminenkin.
Puolitan pestyt, tuoreet viikunat paistinpannulle, jossa on nokare voita. Koska kaipaan hieman enemmän makeutta viikunoihin, lisään niihin balsamicosiirappia jonka löydän jääkaapin ovesta. Hyvä niin, koska pelkän tomusokerin lisääminen olisi liian helppoa.
Lopuksi asettelen kuumat balsamicoviikunat mascarponekeon ympärille ja valutan balsamicosiirappia viikunoille. Edellisiltä päiviltä on jäänyt vielä ruukkuminttua, josta nyppäsen kekojen päälle pienen vihreän kruunun antamaan näköä ja viimeistelyn tuntua. Olisipa syötäviä kukkia.
Pöydästä kuuluu jälleen ihastelua.
Appelsiinimascarponen maku suussa mieleeni pompahtaa sana neroli eli eteerinen appelsiininkukkaöljy, mutta sen annostelu on tarkkuutta vaativaa, joten päädyn appelsiinikukkaveteen. Siis ensi kerralla. Huomaan, että neroli-mielikuvaharjoitus maustaa myös viinin, jota otan reilun kulauksen.
Ruoanlaitto muille on välittämistä, jakaminen rakastamista.
Niin pitäisi suhtautua tiskaamiseenkin, koska se on ruoan laiton viimeinen lenkki. Pohdinkin, pitäisikö seuraavaksi kirjoittaa käsin tiskaamisen syvämerkityksistä, ja kuinka tiskikone muutti maailmaa niin ajankäytön kuin tasa-arvon näkökulmasta?
Teksti Eeropekka Rislakki
Kuvat Eeva Mela
Reseptit:
Tartarpihvi
Ankanrintaa ja maa-artisokkaa
Balsamicoviikunoita ja appelsiinimascarponea
Facebook Comments