Viisi Tähteä nostaa vaahtoavan maljan suomalaista olutta 100-vuotiaalle Suomelle ja juhlistaa tilaisuutta kotimaisella olutrunoelmalla.
Oodi suomalaiselle oluelle
I Siemenestä ohra viljava
Hiljaa, aivan hiirenhiljaa,
vaari hivelee siemenviljaa.
Loitsuista maan voimaa hakien
taikoja vanhoja lakeja hokien.
Hyvä Yrjö, Pyhä Jyrki,
pian saapuu joutsen, laulaa kurki.
Ukko-jumala, sä isiemme henki,
Poikasi Pekko, peltomme nöyrin renki.
Kiinni pankaa kylän koirat,
liekaan kytkekää kiusanhenget,
sudet kitaan häipyväin talviöiden.
Leivoset, pääskyset, peipposet
ovat merkkeinä kevään toukotöiden.
Oi, sä isä myrskyn ja tuulen,
ylin jumalamme Ukko,
ja poikasi Pellon Pekko.
Henkiin herättäkää maa roudan ja lumen,
pellot viljavat pantavan oluen.
II Nousee maasta oras
Silmät kiinni, aivan kuin varkain,
viljelijä ohran maltaisten sarkain,
kätensä kohottaa, hoilaa ja hohottaa,
päästää ilmoille toisenkin virren.
Olkoon oras merkkinä uuden kevään,
Suomemme väkevän luonnon evään.
Kunniaksi sen nostamme kannun,
siemenestä ohran maahan pannun,
kurkkuumme kaadamme maljan
ylivuotisen maltaan makean kaljan.
Käsiinne tulevan toukoni annan,
leivän lapsilleni siitä kannan.
Maltaista parhaista ammennan
ohraisen oluen saunan ja verannan.
Näin kertoa meille vanha viljelijä tiesi,
elonkorjuuta nyt oottaa joka Suomen miesi.
Vierii vain hetkinen kun otran viljavan saamme taittaa,
siitä juomaa kultaista kuohuvaa talven varalle laittaa.
III Eloa viljan teräs taittaa
Pelloilla ohran ja tähkien
teräs tuhkan värinen
kylmiä viiltojaan viiltää.
Hetkeks’ seisahtuu
niittäjä hikinen.
Otsansa uurteet
vesihelminä kiiltää.
Kuivuvat tuulessa lyhteet
viljan ja ruumenen.
Kasteessa aamun kirpeys,
humalan kukkien.
Koura työmiehen säkin
reunoihin tarttuu,
piripintaan kymmenen
laaria jo karttuu.
Talven varalle valuttaa mies varoen
kultaisia hippuja pantavan oluen.
IV Kaljani kiehumaan laitan
Hämyssä illan tulet saunan tuimina tuikkivat.
Kiilusilmin ketut, kärpät koloihinsa luikkivat.
Mies virkkaa nurkalla aitan: pian kaljani kiehumaan laitan.
Putipuhtaiksi pesee pannut ja altaat.
Pian porisevat humalat ja maltaat.
Taikoja vanhoja taikovat kädet taitavat.
Oi, mitä velhoja ovat mestarit, oluen panijat!
Taito taiten laitetun taarin,
perintö on vanhan vaarin,
jalon kansan janojuoman
runoratsujen ja enkelten tuoman.
Tuoksu vihanta kuin lapsuuden haasta,
voima vierteen lahjana isältänsä.
Tahto nousee mullasta, maasta,
sukuna suurena sikiää sisältänsä.
Yli yön, päivän ja kolmannen,
tultaan kohentaa lämmöstä nauttien.
Keittoa kuumaa hiljaa maustaen
seppä vierteen tuntee onnen, autuuden.
V Olvimme viimeinen retki
Vierivät viikot,
syksy talveksi vaihtua ehti,
odotuksen puusta
putosi sitkeinkin lehti.
Loisteessa lyhdyn
lakkaa mäskin keitto.
Höyryt huumaavat
sulkevat kansi ja peitto.
Kuin lapselle joulu,
on koittanut meille tämä hetki.
Joukossa ystävien alkaa
olvimme viimeinen retki.
Vaahtoavassa lasissa,
haarikassa jos toisessa,
maussa humalaisessa,
juomassa jumalaisessa,
aromissa pilsnerin,
siinä on raskaan työn tulos.
Vartijat hanojen eivät heitä ulos,
kun me ilmoille nostamme
voittoisat armeijat tuoppien
ja huulillemme viemme
tyttären suloisen – tuon ikioman oluen!
Oi ystävät, mallasjuoman tarve on iloa tuoda.
Laulaen, nauraen kuohuavaa saamme vain juoda.
Sitä janoiselle riittää, jos lisää kehtaa vain pyytää.
Mut voi onnetonta sitä jok’ olutta rinnoilleen syytää!
Eik’ aikaakaan kun kurkkuihin kaatui koko pilsnerilasti.
Paremmin maistua ei vois’ viini, ei kalja, ei sahti.
Mut onnea, iloa, sitä juomarille riitä ei loputtomiin.
Siks’ eiköhän ryhdytä taas oluttalkoisiin!
© Heikki Kähkönen 2017. Runoelma on alun perin julkaistu Oodi Kaisa Pilsille -nimellä, jolla se saavutti I palkinnon olutseura Viholan Vaahtopäiden Oodi suomalaiselle Oluelle -kilpailussa Nokialla 2005.
Facebook Comments