”Onnistuisiko negroni?”
”Mikä se on? Mitä siihen tulee? Ei mulla ole.”
Kirottua, vierailuni ravintola KOMissa on alkanut huonoimmalla mahdollisella tavalla. Ravintola on epäonnistunut negroni-kokeessa. Olen lisäksi unohtanut, ettei KOMissa ole pöytiintarjoilua ja istunut vatsa kurnien nurkkapöydässä toista kymmentä minuuttia. Kyseessä ei toki ole ensimmäinen kerta, kun tunnen oloni tyhmäksi, mutta jonkinlainen kyltti saattaisi olla paikallaan. Päätän huuhdella pettymykseni Maku Brewing Saisonilla, ja tilaan baaritiskiltä pöydän täyteen ruokaa.
Sali on hämyisä. Katossa roikkuvia näyttämövaloja on käytetty kitsaasti, mutta spotit luovat paljaaseen tilaan tunnelman, joka on ennemmin lämmin kuin kelmeä. Vaikutelma on, noh, näyttämömäinen, mikä kutsuu juomaan halpaa proseccoa pikkurilli pystyssä.
Hautaudun nurkkapöytään, ja annan katseen kiertää. Pöydissä istuu esittävien taiteiden edustajia sekä pikkujoulutunnelmiin virittäytyviä rouvia helmikoruissaan. Edellisellä vierailukerralla viereisessä pöydässä istui sekarotuinen koira.
KOM on punainen läntti keskellä Ullanlinnaa. Sen historia ulottuu nykyisiä ravintoloitsijoita Antto Melasniemeä ja Heikki Purhosta kauemmas. KOMia voi kuvata ravintolaksi, jossa porvaristo on käynyt leikkimässä kultturellia ja vasemmistolaiset silmäätekevät vasemmistolaisia. Työväenaatteen pirstoutumisen myötä teatteriharrastus on palautunut lähinnä porvariston harrastukseksi, mikä luo poistumattoman jännitteen.
Voisi kai sanoa, että ravintola tekee ennen kaikkea kunniaa samppanjasosialismin perinteille. Tuskin missään, missä Kristiina Halkolan ja Kaj Chydeniuksen Laulua 20 perheestä on esitetty, kappaleen inspiraationlähteet ovat olleet lähempänä. Varmaa on, että KOM tarjoaa Ullanlinnan ikävystyneille porvareille mahdollisuuden unohtaa hetkeksi masentavan todellisuuden, jonka he ovat itse luoneet.
Tutustuin itse KOMin kursailemattomaan ruokaan sekä edullisimpiin punaviineihin 2000-luvun alkupuolella toistuvasti. Erehdyin myös himoitsemaan vessanpöntön pohjalla kiiluvaa kolikkoa. Tiedän, etten ole ainoa ahneuden sokaisema, koska sitä vartenhan se sinne on liimattu. Pidän suhdettani ravintolaan tämän vuoksi liki intiiminä.
Pöydän täyttyessä ruoasta huomaan laskeutuneeni brutaaliin todellisuuteen. Tuijotan ronskia palaa kananmaksaparfaitia sekä kipollista paperinohutta näkkileipää. Annos on kuin kappale ruostunutta neuvostorealismia. Isken haarukkani blokkiin, ja maistan. Kananmaksaparfait’n tekstuuri on miellyttävän tiivis ja kimmoisan rasvainen, näkkäri rapeuttaa täyteläistä suutuntumaa. Vähäeleistä, mutta oudon kaunista. Päätän jättää kotimaisen kananmaksan ja ranskalaisen hanhenmaksan vertailun sikseen. Se olisi tarpeetonta. Totean vain, että viisi euroa kustantava kananmaksa-annos toimii.
Käännän huomioni puolikkaaseen paahdettuun lohenpäähän, jonka silmä katselee minua elottomana. Pää on paahdettu hennosti tulisen BBQ-tyylisen kastikkeen kera ja tarjoillaan Savett-pyyhkeen kanssa. Pohdin suhdettani esitettyyn tarjoilutapaan, ja hylkään sen. En kestä ajatusta kalalta haisevista käsistä, joiden puhdistamiseen tarvittaisiin kymmeniä Savett-pyyhkeitä.
Kyllä vain, annos olisi tarkoitus syödä sormin, nuoleskellen ja pureskellen lohen naamaa, mutta päädyn närppimään sitä veitsellä ja haarukalla. Saan irti kaksi kolme suupalaa rasvaista kalaa. Loppuosa on lähinnä kokoelma suomuja sekä leukaluuta. Syön silmän epähuomiossa. Kyseessä on Insta-annos, joka voi tehdä ravintolan kuuluisaksi ilman, että kukaan pitää siitä.
Friteerattu taleggio-juusto palauttaa uskoni ravintoloitsijoiden vainuun. Komeasti fritattu juusto valuttaa sisuksensa lautaselle leikkauskohdasta. Mieleen muistuvat takavuosina suositut mozzarella-tikut, tosin sillä erolla, että kunnon taleggio päihittää kehnolaatuisen mozzarellan milloin vain. Annoksen kanssa tarjottu kurpitsahilloke nivoo pjäyksen sesonkiin. Nautin olueni loppuun ahnaasti.
Siirryn sitten haukimurekkeeseen. Sitruksella maustettu mureke on haalea, sävyisä ja varsin tyydyttävä. Annoksen päällä olevat mummonkurkut herättävät minussa nostalgisia tuntemuksia. Murtaudun kaihomielisyydestä muistuttamalla itseäni kaikista niistä kerroista, joina lapsuudenkodissani syötiin jauhelihaa.
Siinä missä ravintolan ruoka on lohduttavan simppeliä, juomavalikoimaa voi luonnehtia karsituksi. Sortimentti on selkeä, mutta turhan suppea. Toisaalta, lista on hudeista vapaa, joten sen kanssa pärjää.
KOMin tyylisille mutkattomille, edullisille, mutta asiansa osaaville ravintoloille on Helsingissä imua juuri nyt. Saman kaltaisissa rosoisissa tunnelmissa ovat myös Gastro Cafe Kallio sekä BasBas & Staff Wine Bar. Rakkaudella tehdyn appeen äärelle löytynee väkeä.
Vanhan totuuden mukaan hyvin syöminen pitää bluesin aisoissa. Pienten annosten maltillinen hintataso sen sijaan avaa mahdollisuuksia. KOM kutsuu käyttämään tilaa hetkellisten mielenjuolahdusten viittomin tavoin. Pistäytymään lasilliselle, hairahtumaan syömään.
Purhonen ja Melasniemi synnyttävät ravintoloita, joilla on vanha sielu. Eri aikakausien kerrostumat yhdistyvät niissä kiehtovalla tavalla. Niin tälläkin kertaa. KOMin tunnelmassa on samaa taikalampun kajoa kuin herrojen Kuurnassa ja Ateljé Finnessä.
Mitä tähtiin tulee, ravintolan boheemi tunnelma ansaitsee neljä tähteä, mutta välinpitämätöntä lähentelevä palvelu iskee riitasoinnun kokemukseen. Se ansaitsee nipin napin kaksi tähteä. Kolmella siis mennään, mitä tulee fiilispuoleen. Annokset sen sijaan ovat perusmaistuvia. Nyt kun avajaisista on kulunut jo tovi, ne ovat myös varmalla otteella valmistettuja. Sanottakoon vielä, että annosten karkea ja pelkistetty tarjoilutapa luo mielestäni kaivattua vastapainoa standardoidulle helsinkiläiselle annosestetiikalle.
Tehdessäni lähtöä yön selkään, livekvartetti alkaa lurittelemaan joululaulua suomalaisesta siasta, joka pulskistuu ennen kuin ruskistuu. Muita tasa-arvoisempi porsas viihtyy täällä. KOMiin olisi mukava unohtua tai kadota.
Arto Koskelo
Tunnelma
Ruoka
0 = Kehno
* = Välttävä
** = Kelvollinen
*** = Hyvä
**** = Kiitettävä
***** = Poikkeuksellisen erinomainen
Facebook Comments