Viiden Tähden Arto Koskelo käsittelee ruoka- ja juomakulttuuriin sekä matkailuun liittyviä ilmiöitä Gastromaniaa-palstallaan
”Korsikalla asuu reilu 300.000 ihmistä. Mantereen puolella Marseillessa meitä on ainakin ziljoona”, Chambre de Commerce de Bastia et de la Haute-Corsen Thomas Gaudin nauraa. Hän kohottaa maljansa. Istumme Bastian sivukujan kuppilassa juomassa viiniä illan tummuessa ja syömme punaista lihaa ratketaksemme. Olen juuri saapunut saarelle.
Korsika on poikkeuksellinen paikka, kuten tulen huomaamaan. Hieman samalla tapaa ajan muovaama kuin meren pyyhkimä rantakallio.
Korsikalaiset ovat vieraanvaraisuuden, ylpeyden, kaihomielisyyden ja kansallismielisyyden cocktail, joka läikkyy herkästi.
Kun puhumme kansallismielisyydestä, emme puhu ranskalaisuudesta, sillä saarivaltion asukkaiden kyky tunnustaa Pariisi pääkaupungikseen vaihtelee. ”Olen puoliksi ranskalainen”, on lause, jonka kuulen toisinaan.
”Miten saisimme useammat ihmiset matkustamaan tänne?”, minulta kysytään matkani aikana. Neljä miljoonaa yöpymistä on toki merkittävä lukema, mutta kalpenee Kanariansaarten liki sadan miljoonan rinnalla.
Kysymys on aiheellinen, joskaan korsikalaiset eivät tunnu halukkailta massaturismin vaatimiin muutoksiin. He eivät halua rakentaa saarta täyteen eläkeläisten lomakeitaita tai lapsille tarkoitettuja vesipuistoja. Oikein hyvä niin.
Tämä on Korsikan paras puoli. Samalla ymmärrän hyvin, että saari tarvitsee turismista saatavia tuloja. Korsikalainen paradoksi, mutta ei viimeinen sellainen.
Korsikan historian voi lukea tarinana siitä, miten ympäröivä ulkomaailma on pyrkinyt muuttamaan Korsikaa. Se on tehnyt saaren kulttuurista sitkeän. Korsikalaisuutta luonnehtii kulttuurinen vastarinta, joka saa monia muotoja.
”Jokainen korsikalainen on nationalisti, myös naiset ja lapset. Olemme poliittisia, koska haluamme säilyttää identiteettimme. Saari on meille rakas”, kaupunkikierroksen minulle vetänyt opas valistaa ennen kuin siirtyy puhumaan mustasta Jeesuksesta, jonka kalastaja onki merenpohjasta 1400-luvulla.
”Olemme hyvin uskonnollisia, myös taikauskoisia. Monilla naisilla on kaulassa simpukalta näyttävä koru. Se suojelee meitä muun muassa pahalta silmältä”, hän jatkaa, ilmeisen tosissaan.
Ohikulkeva mies kantaa laatikollista merisiilejä kohti tuonnempana sijaitsevaa rantaravintolaa. Mieleni tekee seurata häntä, mutta haluan kuulla lisää tarinointia arjesta.
Rouva vie meidät Bastian keskustassa sijaitsevaan sokkeloon, jota ympäröivät talot ovat purkua vaille valmiita. ”Onnistuimme estämään tämän alueen purkamisen. Se pormestari lähti vaihtoon”, rouva kertoo ylpeänä.
Korsikassa ei ole tarpeeksi töitä nuorille. Siellä ei ole merkittävää teollisuutta, ellei Välimerta seilaavia laivoja ja pientä korsikalaista lentoyhtiötä lasketa. Bastian vanhan kaupungin talot ovat silmin nähden rapistuneita.
Korsikalaiset paiskivat töitä silloin kun on sesonki. Nyt ei ole. Silloin otetaan rennommin ja keskitytään olennaisiin asioihin, kuten verkkaiseen syömiseen hyvässä seurassa.
Pienet ravintolat reunustavat Bastian kaunista satama-aluetta ja lounaat tuntuvat kestävän niissä pidempään kuin mantereella. Kellotan neljä ja puoli tuntia parhaana päivänä. On hyvin korsikalaista, ettei ruokailua hoputeta. Melko mahdoton meininki.
Seuraava anekdootti kertoo jotain korsikalaisten aseistariisuvasta mahdottomuudesta.
Tarinan mukaan amerikkalainen McDonalds yritti aikoinaan rantautua saarelle. Korsikalaiset eivät halunneet McDonaldsia Korsikaan. McDonalds ymmärsi pian itsekin, että saattaisi olla parempi vain pysyä poissa saarelta. Korsikalaisilla on kyky olla vakuuttavia, eivätkä he pelaa samoilla säännöillä kuin ympäröivä maailma.
Jos korsikalaiset päättävät, etteivät halua McDonaldsia saarelle, sellaista ei mikään maailman mahti sinne pystytä.
Kun äveriäät ranskalaiset ostivat takavuosina rantapalstoja Korsikasta rakentaakseen tonteille huviloita, talot tuppasivat räjähtämään yön pimeimpinä tunteina. Viesti oli selkeä: korsikan maata ei voi myydä eniten tarjoavalle, koska sen omistavat lopulta korsikalaiset itse, riippumatta siitä mitä Ranskan laki sanoo.
Vaikka korsikalaiset ovat keskimäärin oikein lunkeja tyyppejä, joskus tunteikkuus ottaa vallan (”valitan, en voi puhua tästä aiheesta, sillä huomaan suuttuvani kovasti”, eräs korsikalainen toteaa, ja sitten puhummekin säästä). Ehkä on parempi olla suututtamatta heitä.
Saarella on perheitä, jotka eivät mahdu samaan huoneeseen, koska joku esi-isistä teki jonkin jäynän jonkun toisen esi-isälle. Keskinäiset avioliitot ovat tällaisissa tilanteissa poissuljettuja.
Minun on aika saada tulikaste. Ajamme illansuussa vuorille hernerokkasumun ja vesisateen keskellä. Kipuamme lopulta kärrypolkua vuoren rinnettä pitkin, sillä määränpäässä odottaa yksi saaren parhaista ravintoloista, Campo di Monte. Sateet ovat piesseet tien huonoon kuntoon talven aikana. Jäämme jumiin keskelle pimeyttä, jyrkkään kaarteeseen.
Minibussi ei pääse senttiäkään eteenpäin, renkaat pyörivät tyhjää. Jos kuljettaja peruuttaa vielä, takapyörät ovat kielekkeen väärällä puolella. Jätämme turhautuneen kuljettajan miettimään vaihtoehtoja, ja kävelemme kilometrin kännykän fikkarin valokeilassa, kunnes eteemme avautuu erikoinen maisema.
Sumun keskellä hohkaa talo kuin Grimmin veljesten sadussa. Minkälainen ihminen oikein tekee ravintolasta näin vaikeasti saavutettavan? Se selviää hyvinkin pian.
Campo di Monten isäntä Eric Julliard toivottaa ulkomaalaiset vieraat lämpimästi tervetulleeksi. Ravintola on avannut meitä varten kesken talvikauden ja Ericin äiti on mennyt keittiöön valmistamaan juhlavieraille kahdeksan ruokalajin illallisen.
Kynttilät lepattavat yli viisisataa vuotta vanhassa salissa, jota takka lämmittää. Kun olemme tehneet olomme mukaviksi, ja lämmitelleet takan loimotuksessa, isäntä toteaa kaksi asiaa:
”Toivottavasti paikalla ei ole vegaaneja. Ja jos lähestytte kaunista tytärtäni, tapan teidät.”
Olemme varmasti lukeneet saman Asterix-sarjakuvan. Vitsailihan hän? Ehkä on parempi keskittyä silti äidin kokkailuihin, totean, ja kaadan lasini täyteen punaviiniä kristallisesta karahvista. Pian katselemme jo tyttären kuvia miehen älypuhelimesta.
Illallinen on ikimuistoinen ja olisi itsessään jo riittävä syy matkustaa Korsikaan. Suurin osa raaka-aineista on peräisin sadan metrin säteeltä maatilalta. Ruoka on niin herkullista, että kokki saa taputukset llallisen päätteeksi.
Mutta ei mennä asioiden edelle, sillä viimeisenä ruokalajina tarjotaan korsikalaisia juustoja. Ericin mukaan yksi juustoista on keskivahva, toinen vahva ja kolmas tappavan vahva. Hän on valmistanut sen sekoittamalla pehmeää juustomassaan talossa tislattua alkoholia. Sitten hän on unohtanut juuston kahdeksi vuodeksi nurkkaan. Se tietää ammoniakkia.
Vuosia grapan seassa kypsynyt juusto muistuttaa suussa sähköiskujen sarjaa kitalakeen.
Puolet syöjistä ei kykene syömään juustoa lainkaan, puolet santsaa sitä vaarallisia määriä. Tässä kohden käy ilmi, että isäntä on kipaissut jossain välissä nykäisemässä minibussin pois kielekkeen reunalta maastoautoon kytketyllä vetoköydellä. Ensiluokkaista palvelua.
Pehmeän mantelinen grappa (vai kutsuisinko sitä ranskalaisittain eau de vieksi? Korsikan kieli on lähempänä italiaa kuin ranskaa) viimeistelee illallisen 48:n prosentin voimin kaadettuna pienten kakkujen päälle. Ehkäpä vielä yhdet shotit päälle, että laskeutuminen pimeältä vuorelta hirvittää vähemmän?
Painovoima hoitaa minibussin alas vuorelta ongelmitta ja kuskikin on juonut illallisen aikana vain vähän. Joukko pohjoisen ihmisiä sen sijaan on elämystä rikkaampi ja omituisen kiitollisen oloinen kokemistaan vastoinkäymisistä.
Korsikan ruokakulttuuri on kiehtova sekoitus Italiaa ja Ranskaa. Ravintolat tarjoavat tuon tuosta pasta-annoksia, mutta usein niiden kastikkeet ovat kuin suoraan ranskalaisesta pelikirjasta. Ajattele pitkään haudutetun burgundinpadan ja tortellinin yhdistelmää suussasi. Annosten sivussa saatetaan tarjota kipossa vielä vihreä salaatti.
Yksi korsikalaisen ruokakulttuurin yllättävimmistä piirteistä on se, etteivät paikalliset syö juurikaan kalaa. Siihen on vissi syy.
”Korsikalaiset eivät syö tänäkään päivänä oikein kalaa, koska menneinä aikoina kaikki asuivat vuorilla”, UVAL-osuuskuntaa edustava viinintekijä Franck Malassigne kertoo.
Meri edusti korsikalaisille valloittajaa, joka purjehti ipaikalla milloin minkäkin värisen lipun alla.
Rannikko oli vaarallinen myös toisesta syystä. Kulkutaudit viihtyivät kuumassa ja kosteassa ilmastossa. Tästä johtuu, että meren ympäröimät korsikalaiset eivät ole veneilijäkansaa, jolloin myös kalastus jää vähemmälle. Jälleen paradoksi, joka tekee saaresta kiehtovan.
Käy selväksi, että korsikalaisten henkinen koti löytyy edelleen visusti pöpelikön keskelle rakennetuista kylistä, jotka sijaitsevat satojen metrien korkeudella kukkuloilla. Maailma on saattanut viedä heidät minne vain, mutta kotiin on hyvä palata aina silloin tällöin vahvistamaan suhdetta synnyinmaahan.
Lomakaudella kaupungit kuulemma tyhjenevät, koska väki palaa kyliin.
Korkean ilmanalan vuoksi lämpötila on kylissä jopa kymmenen astetta viileämpi kuin tukalissa kaupungeissa. Kuulen lyhyen vierailuni aikana monien korsikalaisten puhuvan vuoristojoissa uimisesta samaan tapaan kuin suomalaiset puhuvat uimisesta tuhansissa järvissä. Heidän tiivis suhteensa kyliin kantaa viitteitä suomalaisten suhteista kesämökkeihin.
Historian päähän potkimissa suomalaisissa ja korsikalaisissa on kiistatta jotain samaa.
Mutta puhutaanpa tähän kohtaan hieman viinistä. Jos puhutaan Korsikan viinistä, yksi alue nousee muiden yläpuolelle. Saaren pohjoisosassa sijaitseva Patrimonio on hyvin tuulinen paikka, myös silloin, kun minä vierailen paikalla. Tuuli on niin hurja, että toisinaan toukokuu tekee köynnöksille tepposet, jolloin osa sadosta tuhoutuu jo kasvukauden alkuvaiheessa.
”Kaksi tuulta pyyhkii alueen yli kahdesta suunnasta, mutta ei koskaan samaan aikaan. Mistral-tuuli on yleinen vieras Patrimoniossa”, Domaine Orenga de Gafforyn viinintekijä Piotr Nowicki kertoo.
”Toisinaan Sirocco puhaltaa etelästä, suoraan Saharasta. Talvisena päivänä sen puhallus tuntuu suorastaan kuumalta; kuin valtavalta hiustenkuivaajalta”, hän kertoo.
Kun tuulet yhdistetään Korsikalla harvinaiseen kalkkipitoiseen maaperään sekä paikallisiin lajikkeisiin, lopputuloksena syntyy parhaimmillaan huikeita viinejä. Etenkin toscanalaisen sangiovesen klooni nielluccia (lajike lausutaan ranskalaisittain viimeinen tavu nielaisten ’niellutz’) tuottaa meren ympäröimässä Patrimoniassa vakuuttavia tuloksia, jotka kestävät pitkääkin kypsyttämistä. Mutta se viinistä.
Korsika on poikkeuksellinen yhdistelmä keskenään ristiriitaisia piirteitä, joita suurempien mahtien puristuksissa elävä suomalainen voi ymmärtää historian kautta johonkin pisteeseen asti, mutta ei hitustakaan pidemmälle.
Loppuosa jää mahdottomuudeksi todennäköisesti kaikille muille paitsi korsikalaisille itselleen.
Kuten kaikki parhaat lomakohteet, Korsika on mahdoton unelma. Tämän vuoksi monet paikalliset päätyvät muistelemaan kotisaartaan kaihomielisesti etäältä. Samasta syystä saari onnistuu lomakohteena, turvallisena toiseutena. Se onnistuu jättämään vierailijan mieleen jäljen.
Karismana tunnettu ilmiö ei kumpua virheettömyydestä, vaan vaillinaisuudesta ja täydellisyyden puutteesta; rikkaruohoista kukkapenkissä ja halkeamista talojen seinämissä. Juuri tämä ominaisuus tuntuu määrittävän Korsikaa pintaa syvemmällä, ilmeisen tuolla puolen. Korsika ei ole paikka, se on mielentila, huomaan ajattelevani.
Ibizan matkaajat, älkää vaivautuko.
Arto Koskelo
Comments are closed.