Nyt Harmittaa. Harmittaa joka kerta, kun näen, että ruotsalaiset ja tanskalaiset omivat asiat, jotka ovat selkein osa omaa osaamistamme.
Heillä ei ole minkäänlaisia pidäkkeitä viedä leipää suustamme, tuotteistaa ja kaupallistaa asiat, jotka me tiedämme paremmin. Mutta minkäs sille voi, että suumme on mykkä maailman uteliaiden silmien edessä, että emme osaa ajatella suuremmin, että emme osaa konseptoida sitä, mitä meillä jo on.
Suomi elää leivästä. Leipä on kansakunnan kovien aikojen symboli, jossa ovat läsnä suo, kuokka ja Jussi.
Syömme leipää järjettömiä määriä, noin 40 kiloa vuodessa per pää. Silti se on vain puolet saksalaisten järjettömyydestä. Jopa ruotsalaiset syövät kymmenen kiloa enemmän leipää kuin me, vaikka pohjoismaat syövät ylipäänsä keskimääräistä vähemmän leipää kuin keskieurooppalaiset.
Ero muihin eurooppalaisiin on kuitenkin se, että Suomessa syödään suhteessa eniten täysjyväleipää. Muut keskittyvät valkoiseen, tiheäenergiseen leipään, joka muuttuu elimistössä sokeriksi.
Suomen leipäkulttuuri tulee valtaosin Venäjältä ja on siksikin poikkeuksellisen rikas verrattuna muuhun Eurooppaan.
Tämä pohdinta ja katkera kateus nousevat siitä, että Kööpenhaminassa avautuu uudessa osoitteessa ensi vuoden alussa superravintola Noma, joka on kulttuurisella omimisella kahminut Pohjoisen keittiön itselleen.
Käytän kulttuurisen appropriaation käsitettä (kulttuurinen lainaaminen, kulttuurinen anastaminen, kulttuurinen varastaminen, kulttuurinen riisto jne.), jotta oman tyhmyytemme sijaan voimme syyttä muita.
Noman perustajakaksikon toinen osapuoli, Claus Meyer on julkaissut englanniksi kirjan Meyer’s Bakery – Bread and baking in the Nordic kitchen (Meyerin Leipomo – Leipä ja leipominen Pohjoisessa keittiössä).
Ihan tyhjästä Meyerin leipätaikina ei kuitenkaan nouse. Hän perusti jo vuonna 2010 Meyers Bagerin, joka on sittemmin kasvanut usean leipomomyymälän ketjuksi Tanskassa. Kauppa- ja merenkävijäkansaa kun ovat, Claus Meyer on avannut kaksi leipomoa nyt myös New Yorkiin.
Kaikkiaan leipä on nyt iso juttu eri puolilla läntistä maailmaa käsin tehtyjen artesaanituotteiden nousun myötä.
Sanat: Bread Revolution kajahtavat ja uusia artesaanileipomoita syntyy samaan tapaan kuin pienpanimoita, ja onhan leipä oluen ohella ruokakulttuurin lähtöpiste painon ollessa sanassa kulttuuri.
Tarkkaan ottaen maanviljely on hyökkäys luontoa vastaan. Se on villeyden suitsimista ja syrjäyttämistä. Siksi kulttuurin katsotaan alkaneen viljelystä, joka erottaa meidät luonnosta ja villieläimistä. Leipä ei kasva puussa, se on valmistettava – siksi se edustaa kulttuuria, irtautumista luonnosta.
Leipä kertoo luonnon prosessien hallinnasta, ja leipä – erityisesti ruisleipä – on kulttuurimme juurikokemus, kulttuurigeeni.
Menemättä syvemmälle itse kirjaan, joka on pikemminkin avain leivän tekemisen prosessien ymmärtämiseen kuin ohjeita Meyerin leipomon tuotteista, on oltava kade miten leipä on nyt tanskalaista vesirinkeleistä skonsseihin ja täysruisleipään (tanskalaisten oma ruisleipä sisältää yleensä lajitelman siemeniä seesamista auringonkukkaan).
Me olisimme voineet tehdä ruisleivällä venäläisille taas tempun, jonka teimme jo kertaalleen omimalla saunan, joka on ns. isovenäläisen hikikulttuurin, banjan perua – ja saunan taas ruotsalaiset ovat tuotteistaneet ja myyneet bastunsa maailmalle saunana.
Mutta jäihän meille sentään pesäpallo, jota edes Rovio ja Supercell eivät kykene pelillistämään maailmanvalloitusta varten.
Teksti: Eeropekka Rislakki
Kuvat: Leipätiedotus
Kirja: Claus Meyer: Meyer’s Bakery – Bread and baking in the Nordic kitchen
Facebook Comments