Kokkien esiin nostama pula kotimaisista, erikoisemmista ruhonosista herätti esiin kysymykset, olemmeko ruoka-asioissa samassa EU:ssa muiden jäsenmaiden kanssa. Miksi meillä on ns. kehittyneisiin ruokakulttuurimaihin ja sääolosuhteiltaan lämpimämpiin maihin nähden EU-direktiivejä tiukempi lainsäädäntö, sekä tulkintoja, jotka ovat lähempänä neurooseja kuin järkeä? Viiden Tähden päätoimittaja Eeropekka Rislakki jäljittää syitä, jotka ovat tältä osin halvauttaneet ruokakulttuurimme.
Lähtöpisteenä nykylinjalle voi pitää sitä, kun Suomi ryhtyi havittelemaan vuosituhannen taitteessa EU:n Elintarviketurvallisuusviraonomaisen EFSA:n viraston sijoittamista Helsinkiin.
Suomi valitsi ruokapolitiikkansa osaamiskärjeksi elintarvikehygienian ja -teknologian. Asiasta ei koskaan käyty avointa tai parlamentaarista keskustelua. Suunta valikoitui jonkinlaisessa Nokia-huumassa, joka korosti kaikessa teknologisten ratkaisujen ylivertaisuutta kansallisena projektina.
Olihan Nokia ohittanut vuonna 1998 amerikkalaisen teknojätin, Motorolan maailman suurimpana matkapuhelinten valmistajana. Vuosituhannen viimeinen vuosi 1999 oli Nokialle suurmenestys. Markkinat arvioivat yhtiön arvoksi huikeat 203 miljardia euroa.
Nokia ja sen takana ollut insinööriymmärrys oli yhtä kuin uuden ja uljaan Suomen identiteetti, ja teknologia oli ratkaisu kaikkeen.
Oman lukunsa Elintarviketurvallisuusvirasto -asian ajamisessa oli se, että hanke oli lähinnä ulkoministeriön käsissä, ei siis maa- ja metsätalous- tai elinkeinoministeriön vetämä – puhumattakaan opetus- ja kulttuuriministeriöstä, jolle ruoka ei ole koskaan ollut kiinnostuksen kohde.
Vuonna 2001 EFSA-virastohaku muuttui melkoiseksi sanasodaksi, koska Italia ilmoittautui mukaan kisaan pääministeri Silvio Berlusconin johdolla. Italia puski asiaansa ruokakulttuurinsa merkittävyydellä, perinteillä, historialla ja ruoan hyvällä maulla.
”Eiväthän suomalaiset edes tiedä, mitä prosciutto on”, Silvio Berlusconi sivalsi.
Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen (engl. European Food Safety Authority, EFSA) perustettiinkin organisaationa vuonna 2002. Suomi otti hakuprosessissa päihinsä ja viraston avajaisia vietettiin Helsingin sijaan Parmassa vuonna 2005.
Mutta Suomen linja oli sementoitu ja sillä tiellä yhä mennään – oman oletuksemme mukaan EU:n mallimaana, vaikka käytännössä ruokakulttuurimme reunaehdot on reguloitu muita tiukemmaksi, jonka seurauksista ruhonosakeskustelussakin on nyt kyse.
Suomen valitseman linjan mukaan direktiivit eivät riitä, vaan niiden päälle kehitetään omaa lainsäädäntöä, joka vaatii toimijoilta kannattavuuden leikkaavia investointeja. Siten ohjataan myös tuotantoa.
EFSA-viraston avajaisten kynnyksellä Berlusconi moitti suomalaista ruokaa pahanmakuiseksi. Hän kehui myös, kuinka EU-komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso saisi elintarvikeviraston avajaisissa maistella onnekseen italialaista culatelloa (savukinkkua) suomalaisen savuporon sijaan.
Lisäksi hän kehui käyttäneensä miehistä viehätysvoimaansa presidentti Tarja Haloseen, jotta Suomi luopuisi vaatimuksestaan saada virasto Helsinkiin. Tästähän riemu syntyi.
Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK äityi vihjaamaan italialaisen ruoan boikottia. Tilanteen vakavuudesta kertoi sekin, että Suomen ulkoministeriö kutsui Italian Suomen suurlähettilään Ugo Gabriele de Mohrin kuultavaksi Berlusconin halventavien puheiden takia. Kutsu tuli vieläpä juhannusviikolle, joka sekin oli symboli vakavasta kriisistä.
Eikä tässä vielä kaikki. Kritiikkiä Suomen valitseman linjan seurauksille ruoka-asiassa tuli rankemmin ja raskaammilta tahoilta kuin nyt kaikkiaan 650 ruoka-alan toimijan ja kokkien allekirjoittamassa julkilausumassa.
Ranskan presidentti Jacques Chirac murjaisi Saksan liittokanslerille Gerhard Schröderille ja Venäjän presidentille Vladimir Putinille tapaamisessaan, että englantilaista ruokaa huonompaa on vain Suomessa. (YLE 2005).
Berlusconi ei myöhemminkään jättänyt kiveä kiven päälle: ”Suomessa minulle näytettiin kaatumaisillaan oleva puukirkko. Meillä on 40 000 historiallista kohdetta aarteineen, 3500 kirkkoa, 2500 arkeologista paikkaa, 52 prosenttia kaikesta maailman listatusta taiteesta ja 70 prosenttia Euroopan taiteesta. Tämä on Italia.”
Berlusconin pointti oli se, vaikka sitä eivät poliitikot, virkamiehet ja teknologiavetoinen elintarviketeollisuutemme johtajat ymmärtäneetkään, että ruoan kulttuurinen ymmärrys ja syvyys peittoavat kvartaaliajattelun teknologiset saavutukset.
Samaan logiikkaan taloustieteilijä Sixten Korkman viittasi Hesarin kolumnissaan (HS 19.2.2019), kylläkin filosofi Martha Nussbaumiin tukeutumalla: ” Demokratia kaipaa tuekseen humanistista sivistystä ja kulttuuria. Kulttuuri on Nussbaumin mukaan talouskasvua tärkeämpää. Ihmisestä kasvaa kriittiseen ajatteluun kykenevä yksilö vain, jos koulutuksessa annetaan humanistisille tieteille ja taiteille tärkeä asema.”
Takaisin Berlusconiin.
Kotipizza sentään iski takaisin ja julkisti listallaan vastineensa Suomi-ruoan haukkumiselle: Pizza Berlusconin.
Virallinen Suomi keskittyi siinä vaiheessa vuonna 2010 avattavaan Shanghain maailmannäyttelyyn, johon oli kärjeksi valittu elintarvikehygienia.
Vau-arkkitehtuuria edustanut Kirnu-messupaviljonki (kulttuuria) valittiin expo-kävijöiden äänillä kokoluokkansa parhaaksi rakennukseksi, ja Kirnun myymälä myi suomalaista designia (kulttuuria) toiseksi eniten koko maailmannäyttelyssä. Sen sijaan hygieniaosaamisen myyntilukuja ei ole koskaan raportoitu.
Virallisella Suomella on liikuttava usko siihen, että myymällä maailmalle elintarviketeknologia- ja -hygieniaosaamista, joilla voi ajaa torit, kauppahallit ja pientuotanto alas kuten Suomessa, se olisi kova myyntivaltti.
Italian virastovoitto Suomesta sisältää myös toisenlaista ironiaa. Hauskaa on se, että Italian valtio on perustettu virallisesti vasta vuonna 1841, jolloin sen erilliset, itsenäiset alueet yhdistyivät sekavissa oloissa ja osittain pakotettuina. Italian parlamentti kokoontui ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1861.
Suomen perustuslaillinen valtio perustettiin Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 ja Suomi sai autonomisen aseman – siis yli 30 vuotta ennen Italiaa.
Ei ole olemassa yhteistä ja yhtenäistä italialaista ruokakulttuuria, ja alueelliset erot ovat vähintäänkin yhtä suuria kuin Suomessa.
Vain suomalaiset ajattelevat, että suomalaisen ruokakulttuurin pitäisi olla yhtenäinen, kaikille sama kuutio, ja koska sitä ei ole, meillä ei ole ruokakulttuuriakaan.
Heikon itsetunnon ja ruokakulttuurimme identiteetin harsomaisen tunnistamisen takia EU-neuvottelijamme ja heidän taustavaikuttajansa astuivat painotuksellaan miinaan ymmärtämättä, että EU:n elintarvikeviraston loppusijoitus vaati myös kulttuurista pääomaa. Nokioita tulee ja menee. Kulttuuri pysyy.
Vailla kulttuurista ymmärrystä Suomen linjavalinta on mahdollinen, että ruoka on osa teknoklusteria, joka nauttii valtion suojelusta.
Suomessa ruoka on maatalous- ja innovaatiopolitiikan sekä teknologian jatke samaan aikaan, kun Italiassa se on alueellisiin raaka-aineisiin ja makuihin kytkeytynyttä kulttuuri-identiteettiä – se on moniäänisyyden summa, jolla voidaan valloittaa koko maailma. ”Italian Food – Connecting People”.
”Mikseivät kokit osta Atrialta?”
Viisi Tähteä julkaisi lauantaina Ruokaviraston (ent. Evira) vastaukset lähettämiimme kysymyksiin, jotka nousivat esiin niin tuottajien kuin kokkien kanssa keskusteltaessa. Ruokavirastosta esitettiin toive, että vastaukset julkaistaisiin kommentoimattomina.
Kokkien allekirjoittaman julkilausuman jälkeen Suomen Teurastamoyrittäjät ry. julkisti yhdistyksen aloitteen perusteella yhteistyössä Viiden Tähden kanssa tiedotteen, koska monien yrittäjien huolen aiheena oli, että kohu saa kokit uskomaan, ettei Suomesta saa mitään ruhonosia.
Yllättäen tiedote ilmestyi myös Ruokaviraston omille sivuille. Tämä selittää, miksi Ruokavirasto varasi itselleen viikon vastausaikaa lähettämiimme kysymyksiin. Kaukana ei ole ajatus, että Ruokavirasto tilasi Teurastamoyrittäjät ry:ltä tiedotteen, jolla pyrittiin rauhoittamaan tilanne. Teurastamoyrittäjien edustaja kuitenkin kiistää yhteyden, eikä ole tiedossa, miksi tiedote lähetettiin Viiden Tähden lisäksi myös Ruokavirastoon.
Ruokavirasto viittaakin vastauksissaan innokkaasti Teurastamoyrittäjien tiedotteeseen, jonka mukaan kaikki on hyvin – kunhan lakeja noudatetaan.
Me emme Viidessä Tähdessä usko merkityksettömiin sattumiin. Tiedotteesta ei kuitenkaan käy ilmi, kuinka moni teurastamoista jäi palvelulistasta pois ja miksi. Lisäksi listattujen ruhonosien saatavuutta ei voi kokkien näkökulmasta katsottuna kehua monipuoliseksi saatika kattavaksi.
Keskustellessani Ruokaviraston tiedotusjohtajan Jari Elorannan kanssa puhelimitse kokkien esiin nostamasta ruhonosien saatavuusongelmasta ja kuka virastossa mahdollisesti vastaisi lähettämiini kysymyksiin, hän totesi lopuksi: ”Mikseivät kokit osta Atrialta?”
Kysymys on valaiseva ja kertoo vallitsevista viranomaisasenteista oleellisen. Ratkaisuna nähdään suuren teurastamon pussiin pelaaminen ja kieltäydytään ymmärtämästä, että huippukokit haluavat suosia pieniä tuottajia ja teurastamoita – toimintaa, jossa kaikilla osapuolilla on kasvot ja nimet, sekä on tarkkaan tiedossa, kuka, missä ja miten on eläimen tuottanut. Atria on huippuravintolassa aika surkea tarinankerronnan ja annoksen esittelyn argumentti asiakkaalle.
Ruokavirasto piiloutuu tietämättömyyden taakse, ettei heidän tietoonsa ole kantautunut tapauksia, joissa tarkastajat olisivat toimineet mielivaltaisesti, tai että tarkastajan henkilökohtaiset arvot vaikuttaisivat lain tulkintoihin – saatika käytännöt olisivat erilaisia eri puolilla Suomea.
Jotkin tuottajat ja pienet teurastamotoimijat kuitenkin ovat viestineet toimitukseemme, kuinka alalla vallitsee pelon ilmapiiri, joka estää heitä puhumasta koston pelossa.
Koska olen luvannut, etten nosta esiin nimiä, kerron omakohtaisen episodin ajalta, jolloin olin mukana perustamassa Maatilatori-myymälöitä. Helsingissä Kluuvin kauppakeskukseen ideoimme kauppahallikonseptin.
Tarkastajat kävivät paikalla ahkerasti, koska he kertoivat ”päivittävänsä kauppahallisäännöt kokonaan uusiksi”. Toisin sanoen meille luotiin toisenlaiset määräykset kuin jo toimivissa kauppahalleissa oli.
Siinä vaiheessa, kun tarkastajat pyrkivät määrittämään myymälätilan seinien ja katon värejä, pyysin vaatimukset sähköpostitse sekä viittaukset, mihin lakiin värivaatimukset perustuivat. Sähköpostia ei koskaan tullut.
Samalla tajusin, että vaatimuksia oli esitetty usein suusanallisesti niin puhelimitse kuin silmätysten. Harvoin asioista jäi kirjallisia dokumentteja. Käytäntö heikentää määräysten kohteen oikeusturvaa, eikä edusta hyvää hallintotapaa.
Tämä käytäntö, jossa piikki on auki maksajan lukuun, nauttii Ruokaviraston suojelusta. Ruokavirasto viittaa vastauksessaan kieltoihin, jotka annetaan kirjallisena. Suullisesti annetuista määräyksistä se vaikenee.
Koko arvoketju on kriisissä.
EU-alueen elintarvikeyhtiöistä 98 prosenttia on pieniä tai keskisuuria yrityksiä. Tämä nähdään ruokakulttuurisena rikkautena toisin kuin Suomessa, jossa neljä teollisuusyritystä vastaa 75 prosentista suomalaisten syömästä ruoasta.
On hyvä muistaa, että maailman suurimman elintarvikeyhtiön Nestlén osuus globaalista elintarvikekaupasta on kuitenkin vain 2 prosenttia.
Ruoka on lähtökohtaisesti paikallista, ja mitä korkeammassa oktaavissa ruokaa valmistetaan, sitä enemmän se korostaa käsityötä, raaka-aineiden laatua ja ainutkertaisuutta.
Miksi Suomessa virkamiehet ja poliitikot luovat rakenteita, jotka suosivat suuruutta maatilalta teollisuuteen sekä kaupan keskittymistä? Miksi poliittiset päätökset ovat johtaneet maaseudun omavaraistaloudesta suoraan teollisuutta palvelevaan sopimustuotantoon, siten, että muualla Euroopassa toimiva pienimuotoinen jalostus olisi vallitseva rakenne?
Kannattaa myös kysyä, miksi lihaduopolilla Atrialla ja HKScanilla menee taloudellisesti kinkkisesti. Ne ovat jumissa suuruuden oletettujen skaalaetujen kanssa.
Lihajättien ongelmat ovat saman akselin toinen pää, jonka toisessa päässä pientuotanto kärvistelee. Ongelmat kuvastavat koko vallitsevan oppijärjestelmän – doktriinin – epäonnistumista.
Bulkilla ei luoda arvoa – tehokasta, tasalaatuista ja hygieenistä se voi olla, mutta ei sillä ole ruoan kulttuuristen arvojen tai taloudellisen menestyksen kanssa vientimarkkinoilla sen enempää tekemistä kuin Ruokavirastollakaan.
”The hamburger has a huge bun, but where’s the beef?”
Teksti Eeropekka Rislakki
Kuvat: Pixabay ja Euroopan parlamentti.
Facebook Comments