Juuri ilmestynyt GriBiche Magazine on kulttimaineessa olevan Gastro Cafe Kallion Kare Karhun idea. Lehti on paluu 1970-1980-lukujen vaihteen lehtikulttuuriin, jolloin Suomessa ilmestyi satoja pienlehtiä. Ilmiö osui samaan aikaan punk-musan nousun kanssa. Ideana on osoittaa, että siloitellun käsityön takana on myös rosoa, brutaaliutta, rumuutta ja alkukantaisuutta – ja ehkä taidettakin.
Kare Karhun juuret ovatkin bändeissä rumpalina ja toinen jalka punkissa. Itsetekemisen asenne nousee punkista, ja kokkinakin Karhu on itseoppinut kuten asiaan kuuluu.
Siksi on helppo ymmärtää, että juuri Karhu on GriBichen moottori. Onhan hän myös samaa nimeä kantavan, vierailevia kokkeja, ruokaa ja muusikoita yhdistävien sunnuntaiklubien isäntä.
Musiikki ja asenne yhdistävät myös lehden ulkoasusta vastaavan Vilunki 3000:n Kare Karhuun.
”GriBiche Magazine ei kaunistele, silottele eikä tee pikkusievää ja kivaa”, kuten akateemisen tutkijataustan omaava Lauri Siisiäinen aka. Late Eazylainen kirjoittaa pääkirjoituksessa, jossa hän pohdiskelee kokin ja taiteilijan välistä raja-aluetta.
”Kulinaristinen nautiskelu on syömistä, joka samalla tuhoaa itse teoksen (ruoka-annos)”. (…)
”Fine diningissakin ruoka on kuitenkin myös ravintoa, jonka elimistö polttaa ja käyttää hyväkseen parhaansa mukaan.”
Lehti korostaa ruoan ruumiillisuutta, nautinnollisuutta ja aistillisuutta, joka johtaa kohti punk-gastronomiaa.
Michelin-tähditetty kokki Markus Aremo, joka on vaihtanut keittiön kuumuuden lasinpuhaltajaoppilaan kuumaan hyttiin, ehdottaakin taiteen ja ravintoloiden välisen yhteistyön ja vuoropuhelun lisäämistä. Haastattelu on Aremon historian pidäkkeettömin ja suorapuheisin ikinä.
”Suurin osa meistä kokeista on kuitenkin nenänkaivajia. Meillä on yleissivistys nollatasoa suurimmalla osalla”, Markus Aremo heittää.
Lehden jutut vaihtelevat variksen syönnin merkityksistä muurahaisviinan valmistamiseen muurahaispesän avulla ”muurahaisten vapaaehtoisella pulloonmenorituaalilla”.
Antikulinaristi Kissiksen haastattelussa avataan koulutytön kehityskaari köksätuntien roolipaineista ja epäonnistumisista pikaruoan ja teollisten einestuotteiden suurkuluttajaksi. Käy ilmi, ettei Kissis vastaa ennakkokäsitystä moniongelmaisesta, syrjäytyneestä ja rahattomasta teollisen roskan ahmijasta.
Bloggari-parodia Pettynyt Ravintola Arvostelija käy uudessa ravintolassa, joka on kerännyt kehuja. Kaiken täydellisyys on epäilyttävää. Viimeinen niitti on upea, turkoosi WC-tila, jonka pilaa väärän värinen, laventelinsininen, posliininen WC-paperiteline. Se riittää dumaamaan koko ravintolan.
RuokaHitleri-bloggari, blogosfäärin influensserin teksti puolestaan on tukehtua yhteistyökumppanin tuotesijoittelun hengästyttävään määrään, jotta maksaja saa varmasti riittävästi näkyvyyttä.
Tuotesijoittelua sisältää myös Maustetyttöjen Maxalaatigo-testi, jonka voittaja on K-Menun Rusinaton maksalaatikko. Huonoin oli Saarioisten maksalaatikko.
Tekstin tyylilajista päättelen, että maailman matkaaja Gastronomi Kiiski on käynyt Pariisissa Raquel Carenan Le Baratinissa, jossa hän kohtaa maailmaa nähneen kokin sensuellit annokset.
Keittiö on käsittämättömän pieni koppi, josta Paul Bocusen kirjoista oppinsa saanut Carena tuo perinteisiin annoksiin vivahteita ja herkullisuutta, intohimoa ja rakkautta. Ilmankos keittiössä työskentelevä aviomies mulkoilee uhkaavasti miesasiakkaita.
Gastrorunoja by Petteri Luoto – Translations By Tixa on täyslaidallinen yhteistyötä kahdelta persoonallisuudelta, jotka hakevat vertaistaan Suomen sivukulttuureissa, joilla on aina riittävästi etumatkaa etabloituneisiin kulttuurin sääntöihin ja muotokieleen.
Pakkohan näillä teksteillä on olla jokin yhteys, koska toinen on alkuperäinen runo ja toinen käännös:
Petteri Luoto: Ruisleivälle Kiitos
Mun juusto on surusta tehty
se hikoilee, se huokaa, onkohan se sairas?
Se itkee joskus murheitaan
se on reikäinen, se on hauras
Tixan käännös: Friends Alive and Food
Is my cheese made from lonely milk?
I swet, it swet, are we sick, not dead?
many times crying without any reason,
I know – this is black hole season.
”Tässäkö tämä nyt sitten oli?”, Jaakko Soiha kysyy jutussaan Ravintolan hektisyydestä sairaalakierteeseen, jossa hän kertoo tarinansa, kuinka yllättäen sadan hengen tilauslounaalla oikean käden ranne lakkasi toimimasta.
Soihan tilitys on tarina ennen kaikkea identiteetistä. Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun kokin ammatti lakkaa, sosiaalinen yhteisö katoaa ja yksinäisyys alkaa?
Punk-GriBichen toinen pitkä, vapaasti virtaava keittiömestarihaastattelu on tehty Markus Maulavirrasta. Ytimessä on Mauliksen uusi kirja Unohtuiko jotain?, joka lähti liikkeelle alun perin ”lievästä vegaanivastaisuudesta”.
Maulavirta esittää haastattelun aluksi kännykästään kuvan hirven päästä ja oravavartaasta. Maulavirta nostaa voimallisesti esiin, kuinka ruokakulttuuri rikkauksineen ilmenee maaseudulla ja eräretkien olosuhteissa. Siellä osataan ja hyödynnetään mm. eläimistä kaikki se, mikä luonnosta irtaantuneita inhottaa.
Kanaviillokkia, karjalanpaistia ym. pidetään inhokkeina. Mutta Markus Maulavirran mukaan kyse ei ole muusta kuin, ettei osata tehdä. Silloin on helppo dissata.
Lehden viimeinen artikkeli avaa kaupungin laidalla, uinuvan lähiön kyljessä olevan palstaviljelyksen synkimmät puolet.
Vuosikymmenien aikana palsta-alueen halki on muodostunut polku, joka on samalla kahden keskenään eripuraisen ja riitaisan ryhmän kyräilyn rintamalinja. Tämäkään ei ole vielä tarpeeksi, sillä matsia on otettava myös luonnon kanssa, josta pahin vitsaus on juurimato, jota torjutaan kaikin käytettävissä olevin keinoin.
”Palstan suhdeverkosto on monipuolinen ja tarkasti järjestetty sääntöjärjestelmä. Matka ystävyyssuhteissa kulkee neljän tason halki. Ensimmäiseen piiriin päässeet tervehtivät toisiaan. Seuraavassa askelmassa vaihdetaan kuulumisia. Kolmannella tasolla annetaan pyyteettömästi harventamisessa saatavia lantun tai porkkanan taimia toiselle istutettavaksi. Vuosikymmenien aikana ystävyys voi syventyä korkeimmalle tasolle, Neljännen piirin ystävät jakavat puutarhan satoa keskenään. Harvinaista, mutta mahdollista.”
Erityiskehu vielä lehden ilmoittajille, jotka osoittavat poikkeuksellisen avointa mieltä osallistumalla lehden painokustannuksiin, vaikka se on hyppy tuntemattomaan – tai ainakin punkahtavaan asenteeseen.
Teksti Eeropekka Rislakki
Kuvat GriBiche Magazine (jonka kuvitus ja taitto Vilunki 3000)
GriBiche Magazine no 1
Painos 200 kpl
Jakelu:
Gastro Cafe Kallio
Lentävä Lehmä (Hakaniemen hallin väistöhalli)
Sähköposti: / hinta 5 € plus postituskulut
Facebook Comments