Tänään 10. lokakuuta vietämme suomalaisen kirjallisuuden päivää, joka on samalla kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven merkkipäivä. Kirjallisuutemme historia vilisee Kiven heimolaisia, oluen ja viinan maailman sekä kapakkaelämän autenttisia kuvaajia.
Joitakin vuosia sitten tartuin pitkästä aikaa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaaniin. Joulu oli tulossa ja hain vaihtoehtoista tekstiä evankeliumin tilalle joulupöydässä luettavaksi. Seitsemässä veljeksessä on elävä kuvaus joulunvietosta, josta ei maukasta evästä ja tummaa olutta puutu.
”Seitsemän reikäleipää, kaksi tammipöytyrillistä höyryävää karhunlihaa ja kiulullinen olutta seisoi pöydällä. Itse olivat he keittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menestystä tämän juoman panossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas”, Kivi kirjoittaa.
Veljesten joulu ei ole ainoa Kiven kirjoihin päätynyt kansanomainen kuvaus jalojen juomien iloista ja niiden liiallisen nauttimisen kiroista. Itse asiassa niitä on kymmeniä.
Nummisuutarit-näytelmässä Eskon kosiomatka huipentuu ensihumalaan ja sen haihduttua päätä kivistävään ja opettavaiseen krapulaan.
Eskon nousuhumalaisen riemukas huudahdus ”Minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoon korkeuksiin ylös”, on näytelmän nähneiden ja lukeneiden hyvin tuntema hokema.
Lähes yhtä tuttu on Juhanin tokaisu Seitsemästä veljeksestä: ”Juo, veikkonen. Jumalan luoma, juo, sillä nyt on joulu ja varoja ei puutu aitasta.”
Olviretki Schleusingenissa sisältää omakohtaisia kuvauksia Aleksis Kiven juoppohulluuden maailmasta.
Nummisuutareiden (1864) ja Seitsemän veljeksen (1870) väliin osuu Kiven viimeistelyä vaille jäänyt näytelmä Olviretki Schleusingenissa (1866), joka perustuu tuonaikaiseen lehtiuutiseen Preussin ja Itävallan sodasta.
Uutisessa kerrottiin, että 8000 miehen vahvuinen baijerilaisjoukko vietti aikaa Schleusingenissa ”aamusta iltaan humalan humussa.” Sotilaiden juopottelu jatkuu päivästä ja viikosta toiseen.
Näytelmän hahmot Max ja Fuchs ovat ”juoneet yhdessä kolme kuukautta näkemättä yhtä ainoaa selvyyden päivää”. Timoteus kommentoi silmitöntä juopottelua toteamalla, että ”Ei siis ihme, että he nyt pitävät itseänsä kenraaleina ja killistelevät ympärillensä, löylytellen pikku-ukkoja ja peikkoja”.
Kiven kuvaukset ovat hyvin totuudenomaisia, sillä niillä on vahva kokemusperäinen tausta. Aikalaiskertomusten mukaan parhaimpaan luomisaikaan Kiven elämää varjosti rankka juopottelu, joka vei hänet lopulta mielisairaalaan ja ennenaikaiseen kuolemaan.
Eino Leino oli sitkeä kapakkapöytien sissi niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.
Kansallisrunoilijallemme Eino Leinolle maistuivat viini ja punssi. Tarttuipa hän ahnaasti oluttuoppiinkin. Leino lienee saanut helkavirsiensä (I sarja 1903, II sarja 1916) olutinnoitukset Kalevalasta (1835) ja Kantelettaresta (1840). Niissä oluen panemisesta kerrotaan lukuisten säkeiden ja riimien voimalla.
Osasyyksi tuotteliaan Eino Leinon elämän hiipumiseen 47-vuotiaana voidaankin sanoa hänen viihtymisensä päihdyttävien juomien parissa. Rankkoina juomakausina hän joi itseään säästämättä, maistaen jokaisesta tarjotusta maljasta.
Kainuulaisista juuristaan huolimatta Leino oli hyvin kansainvälinen. Ensimmäisen ulkomaanmatkansa hän teki 19-vuotiaana Berliiniin, jossa nuorimies viihtyi hyvin viinikellareissa ja oluttuvissa.
”Kun kaupungin asukas pistää poskeensa höyryävän bierwurstin ja kulauttaa seidein olutta menemään samaa tietä, jota niin monet ennekin ovat menneet, niin voi hyvällä omalla tunnolla paneutua nukkumaan ja nukkua päänsä niin paksuksi kuin rakas Jumala ja korkea esivalta suinkin voivat syntiseltä ihmisraukalta vaatia”, Leino kirjoitti Päivälehdessä 15.5.1898.
Kirjailijan arki ei ollut pelkkää viinanhuuruista taiteilijaelämää.
Opettavaisia alkoholikertomuksia sisältyy runsaasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalaiseen romaanikirjallisuuteen. Juhani Ahon esikoisromaanissa Rautatie (1884) Matin ja Liisan ensimmäinen junamatka tyssää Matin ryhtyessä juopottelupuuhiin tuntemattoman matkustajan kanssa.
Matin humalan vuoksi pariskunta ei ehdi nousta ajoissa junasta, vaan he joutuvat maksamaan matkasta lisää ja kaiken lisäksi vielä myöhästyvät kirkosta. Syitä miehensä torumiseen riittää Liisalla pitkäksi aikaa.
Muutama vuosi Rautatien jälkeen ilmestynyt Ahon Yksin-romaani (1890) edusti tuon ajan yleisen moraalikäsityksen mukaan aivan toista äärilaitaa. Aho kirjoitti kirjan Pariisin-vuosinaan minä-muodossa. Kirjan kuvaus jouluyöstä prostituoidun kanssa synnytti ankaran keskustelun taiteen moraalista.
Mika Waltari teki ensimmäisen matkansa Pariisiin vuonna 1927 Suomen kieltolain synkimpään aikaan.
Kieltolailla oli ilmeinen vaikutus Mika Waltarin haluun kokeilla taiteilijaelämää ja maistella iloisen 20-luvun tunnelmaa kaikin mahdollisin aistein.
”Dömessa oli aina taiteilijoita, siellä oli virolaisia, siellä oli albanialaisia ylioppilaita, samoin pitkin Boulevard Saint Micheliä tapasi eri maiden ylioppilaita. Lopputulos oli se, että olin kolmen vuorokauden kuluttua hirvittävän vapisevassa kunnossa ja tajusin itsekin, että tästä täytyy nyt kerta kaikkiaan tulla loppu. Olin vielä tehnyt sen erehdyksen, että olin juonut absintin korvikkeena Pernod’ta; toinen laji oli Amourette, joka tietysti jo nimellään innosti minua”, Waltari kertoi Ritva Haavikon toimittamassa muistelmateoksessa Mika Waltari – Kirjailijan muistelmia (1980).
Waltarilla oli tiukka suhde ammattiinsa. Työmoraali oli korkea ja päiväaikataulut tiukkoja. Joskin muistelmissaan hän antoi Bacchukselle pienen myönnytyksen.
”Alkoholin käytöstä kirjoittamisen yhteydessä olen aina ollut jyrkästi sitä mieltä, että on kirjoitettava selvin päin, etenkin jos kirjoittaa proosateosta. Runoja voi mahdollisesti kirjoittaa tai ainakin luonnostella lievästi viinin inspiroimana, mutta proosa vaatii selvää päätä ja myös säännöllisiä elintapoja.”
Pontikankeitto ja kieltolaki elävät Ilmari Kiannon ja Joel Lehtosen romaaneissa.
Pontikankeitto liittyy olennaisesti varsinkin itäisten suomalaisten kirjallisuushahmojen arkeen ja juhlaan. Joel Lehtosen Putkinotkossa (1919-1920) koko yhden päivän tarina rakentuu kirjan päähenkilön Juutas Käkriäisen ja lankonsa Mauno Kypenäisen pontikankeittopuuhien ympärille.
Jo romaanin alkumetreillä Juutas lähtee hakemaan säkillistä viljaa pontikkaa varten. Vaimonsa Rosina käy sillä aikaa kaupungissa pyytämässä Kypenäistä Juutakselle keittokaveriksi. Kun päivä saa iltaan, mukaan saareen apuriksi lähtee toiseksi vanhin sanikoista, Ananias. Romaani päättyykin runolliseen kuvaukseen pontikankeiton autuudesta:
”Hiekkaan rupeaa Juutas Käkriäinen kaivamaan hautaa sammiolle, johon viina pannaan imeltymään ja peitetään puiden oksilla. Hän on jo kantanut jauhosäkin veneestä, ja Mauno ja Ananias työkalut. Ananias tonkaisee rautakangella sieltä täältä. Mauno Kypenäinen katsoo äärestä, kuun kelmeässä hämärässä, ja tupakoi.”
Kieltolaki on innoittanut monia kirjalijoitamme. Eino Leino suhtautui kieltolakiin yllättävän myönteisesti. Edes lähipiiri ei tiennyt, oliko Leino tarkoituksella kriittisen ilkikurinen valtaapitäviä kohtaan vai kannattiko hän todellisuudessa kieltolain nuorisoa suojelevaa henkeä.
Sen sijaan toinen kainuulaiskirjailija, Ilmari Kianto, antoi palaa kieltolaista täydeltä laidalta. Kiannon Ryysyrannan Joosepissa Jooseppi Kenkkunen saunottaa riihessä pitäjän nimismiehen. Kieltolaki on voimassa, mutta nimismies juo ahnaasti Joosepin keittämää pontikkaa.
”Ja Ryysyrannan Jooseppi, velikulta viinankeittäjä, kylvetti isällisesti, veljellisesti ja sydämellisellä arvovallalla pitäjänsä lempeän nimismiehen, joka kerrankin tahtoi nauttia korven veikkojen pesässä, kaukana virantärkeästä maailmanmyllystä – kaukana maaherroista, kansaneduskunnasta ja sosiaaliministeriön raittiuslautakunnasta”, Kianto tarinoi.
Varsinaiseen huipennukseen kieltolain kaksinaismoralismi nousee Kiannon teoksessa K. H. P. V. – Kohtuullisen Hutikan Pyhä Veljeskunta: yhteiskunnallinen boheemisatiiri: ”… Ja Maa oli autio ja tyhjä, sillä Kieltolain moottori liikkui vetten päällä ja salakuljetus rehoitti pitkin Itämeren rantoja…” (1925).
Kohtuullisen Hutikan Pyhä Veljeskunta on aina ajankohtainen – kiitos Suomen poliitikkojen. Siitä pitävät huolen kansanedustajamme ja ministerimme kokonaiskulutuksen ja kaksinaismoralismin harhassaan.
…tuskin ehtivät maamme sinivalkoiset itsenäisyysliput liehahtaa, kun ”maan isät” ja ”maan äidit” puoluepolitiikan pyörryttäminä – mutta ei suinkaan kansan kaukonäköisimpäin, tervejärkisimpäin eikä edes kansan enemmistönkään valtuuttamina, saivat päätetyksi lain siitä, mitä ihminen ei saa juoda. Yhtä hyvin nämä ”napataatot”, ”maan maamot” olisivat voineet laatia lain, mitä ihminen ei saa syödä, sillä onhan maailmassa paljon sellaista, joka syömisen kannaltakin turmelee kansan. Esimerkiksi petäjä, jäkälä- ja olkileipä, mädänneet perunat, mädänneet munat ja lukemattomat ruoka-aineet, joita nälkäisille syötetään Suomen kansan syrjäsaloilla, kaupunkien hotelleissa, kasarmeissa, kurjissa lastenkodeissa j.n.e.
Kiannon K.H.P.V.-kirjan loppuvirkkeeseen on helppo yhtyä. Se pitää yhä kutinsa, lähes sata vuotta ilmestymisensä jälkeen.
”Me emme vastusta raittiutta, joka pohjautuu terveeseen, epäitsekkääseen elämäniloon, mutta meidän täytyy sydämen pohjasta vihata kaikkea sitä valhetta, johonka jyrkkä Kieltolaki nyt on kaikki kansaluokat kietonut.”
Teksti: Heikki Kähkönen
Pääkuva: Aleksi Kivi, maalaus. Taiteilija: Albert Gebfard, Tuusuklan taidemuseo, Halosenniemen kokoelma.
Facebook Comments