Uudet ruokasuositukset painottavat terveysvaikutuksia, mutta niissä huomioidaan myös ympäristövaikutukset. Siten suositukset on ladattu arvoilla ja ohjeet ovat kietoutuneet moraalisiin ja sosiaalisiin ideologioihin, jotka on muotoiltu tieteellisyyden sisään. Taustalla on versio kansalaisten pisteytysjärjestelmästä, jossa ihmiset jaetaan hyviin ja huonoihin kansalaisiin.
Kyllä, uusi ruokapyramidi ja lautasmallit ovat suosituksia, eivät lakiin kirjattuja määräyksiä. Mutta käytännössä suositukset ovat autoritaarinen järjestelmä, joita elintarviketutkijat ja -teollisuus, ravitsemusterapeutit ja mm. mediassa työskentelevät ruokatoimittajat toisintavat jälleen ehdottomien suositusten mukaisesti seuraavat vuodet, kunnes saamme eteemme seuraavat autoritaariset suositukset.
Koska ruoan ympäristövaikutukset liitettiin tällä kierroksella suosituksiin mukaan, kyse ei ole enää vain terveydestä, vaan myös hyvien kansalaisten muokkaamisesta ja jonkinlaisesta suomalaisen keskiluokan identiteetin vahvistamisesta. On älyllistä epärehellisyyttä kauhistella Kiinan sosiaalisen pisteytyksen järjestelmää – meillä on omamme.
Huolimatta ajan myötä muuttuvista ravintosuosituksista taustalla oleva viesti pysyy vakiona: ”oikein syöminen” rinnastetaan hyvään kansalaisuuteen.
Ruokasuositusten uudistusta käytetään erottamaan keskiluokka ja epäterveiden elämäntapojen harhautuneet – ne muut. Valtion ravitsemusneuvottelukunta kylläkin käyttää käsitettä väestön keskimääräisyys (jonka mukaan ”energialle ja ravintoaineille on määritetty väestön keskimääräinen tarve”). Samoin ruoan ympäristövaikutus on jonkinlainen kansainvälinen keskiarvo, eikä suositus huomioi eri tuotantotapojen merkitystä.
Osoitus ravintosuositusten muuttumisesta yhä autoritaarisemmaksi on vaatimus, että julkinen ruokahuolto ”hyödyntää suosituksia ateriapalveluiden suunnittelussa, kun laaditaan ruokalistoja ja koostetaan aterioita esimerkiksi varhaiskasvatukseen, kouluihin, henkilöstöruokailuun, sairaaloihin, palvelutaloihin, kotiateriapalveluun ja puolustusvoimiin”.
Ainoa vapaavyöhyke on ravintoloissa, joissa kokit ylläpitävät gastronomiaa; rikkaampaa ja moniäänistä ruokakulttuuria ja toteuttavat ranskalaisen gastronomian jättiläisen Paul Bocusen toteamusta: ”Olen kokki, en lääkäri”.
Sekava sotku tiedettä ja arvoja
On syytä pohtia kriittisesti ruokavalioneuvonnan kehitystä ja uudistuksen taustalla olevia aikomuksia. Vaikka on helppo vetäytyä tieteellisyyden taakse – kuten neuvottelukunta muotoilee: ”Ravitsemussuositukset perustuvat laadukkaaseen tieteelliseen tutkimukseen ja johdonmukaiseen tutkimusnäyttöön”, suositukset eivät ole arvoista vapaita, vaan ne sisältävät sekä ihanteen että pyrkimyksen ideaaliin.
Ravitsemus- ja ruokavalio-ohjeet ovat kietoutuneet moraalisiin ja sosiaalisiin ideologioihin (kuten muissakin verrokkimaissamme Pohjoismaissa) ja kuvastavat valtion roolia ruokapöydissämme.
Ruokasuositukset tuottavat sosiaalista ahdistusta ja vahvistavat ihmisryhmien välisiä ennakkoluuloja, vaikka ohjeet sellaisenaan näyttävät hyveellisiltä.
Epäterveiden elämäntapojen harhautuneet – ne, jotka lipsuvat suosituksista – päätyvät vahvistamaan keskiluokan identiteettiä ja käsityksiä hyvästä kansalaisuudesta, samalla kun leimataan ne, jotka eivät noudata vallitsevia ruokavalioihanteita.
On kritisoitava käsitystä yksilön vastuuta omasta terveydestään ruokavalion kautta, koska lähtökohta usein hämärtää perinteiden ja yhteiskunnan rakenteiden kuten tulotason, koulutuksen ja sosiaalisten olosuhteiden vaikutukset.
Olen lukuisia kertoja vuosikymmenien aikana toistanut: ruoka on Suomessa viimeinen kulttuurin osa-alue, johon kohdistuu kansallisen yhtenäiskulttuurin vaatimus. Ruokaa moniäänisenä kulttuurina hämärtää myös kahden kaupan keskusliikkeen duopoli, joka yhdenmukaistaa käsityksen tarjonnasta, mausta ja laadusta.
Miksi ultraprosessoitu, teollinen ruoka ei ole varoituslistalla
Tiede on sopimusyhteiskunnassamme tärkein tapa tuottaa tietoa ja tehdä päätöksiä ruokajärjestelmästä. Siksi teollisuuden pyrkimykset kommunikoida yleisön kanssa jalostetuista ja pitkälle prosessoiduista elintarvikkeista keskittyivät tieteellisiin tosiasioihin, tietoon ja tieteen auktoriteettiin, vaikka tieto on suunniteltu edistämään tiettyjä arvoja.
Jälleen kerran Suomen ruokasuositukset ohittavat asetelman, jossa ns. aito ruoka ja ns. ultraprosessoidut valmisteet ovat kuluttajien mielissä ruoan ääripäät.
Ensimainittu tehdään tuoreista, laadukkaista raaka-aineista itse, jälkimmäinen on myymälästä ostettavaa (raskaiden) teollisten prosessien tuottamaa eines- ja valmisruokaa, jossa elintarviketieteellä ja prosessiteknologioilla on merkittävä rooli.
Ultraprosessoitua ruokaa kutsutaan maailmalla nimellä UPF (Ultra Processed Food). Sen tunnistaa useimmiten ainesosista, joita ei ole normaalisti kotikeittiöissä ja joilla tuodaan ulkopuolelta ruokaan rakenne, väri, maku, tuoksu, säilyvyys ja mm. tuoreus.
Keskustelun ytimessä on kysymys: ovatko UFP:t epäterveellisiä, koska niiden ravintosisältö on huono, energiatiheys korkea, tai aiheuttaako käsittely jotenkin riskejä itsessään?
Teollisuus kuuntelee kuluttajia paremmin kuin tieteellisen lähestymistavan omaavat ravitsemustieteilijät, mutta teollisuudella on oma logiikkansa toteuttaa kuluttajan odotukset.
Jokainen voi huomata lukemalla pakkauksista sisältöluetteloita, kuinka jalostettujen (lue: prosessoitujen) elintarvikkeiden ”luonnolliseksi” tekeminen on huikean tekninen prosessi. Uusia ainesosia on kehitetty sadoittain auttamaan valmistajia siten, että ainesosaluettelot näyttävät yhä yksinkertaisemmilta, lyhyemmiltä ja tuote näyttää olevan lähempänä luontoa – aitoa.
Nykykehitystä kutsutaan etikettiystävällisyydeksi ja se koskee värejä, säilöntä- ja makeutusaineita, tärkkelystä, sakeuttamisaineita, kumeja, taikinanparannusaineita jne. Esimerkkinä olkoon muunneltu elintarviketärkkelys, joka korvautuu ainesosilla, joita voidaan kutsua maissitärkkelykseksi tai riisitärkkelykseksi.
Niin USA:ssa kuin Pohjoismaissa ultraprosessoitu, teollinen ruoka ei ole erikseen ravintosuositusten varoituslistalla, koska teollisuus on vetäytynyt tieteellisyyden taakse.
Koska ultraprosessointia ei ole määritelty, ultraprosessoidun ruoan mahdollista haitallisuutta ei ole voitu tutkia.
Niin kauan kuin jostakin asiasta ei ole tieteellistä näyttöä, asiaa ei ole olemassa. Ruokateollisuus käyttää samaa menetelmää kuin tupakkateollisuus aikanaan.
Ruokaskientismi ja ymmärtämättömyyden kuilu
Mitä on ruokaskientismi? Ruokaskientismi kuvaa asiantuntijoiden oletuksia tieteen ensisijaisuudesta ja ylivertaisuudesta määriteltäessä kysymyksiä, joita tulisi kysyä kuluttajilta ruokajärjestelmästä.
Ruokajärjestelmän haasteet ovat kuitenkin monimutkainen kudelma sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia kysymyksiä, mutta ruokaskientismi – kuten tiedeuskovaisuus yleisemminkin – saa asiat näyttämään ensisijaisesti tieteellisen asiantuntemuksen kannalta sopivilta.
Kun kuluttajat (ihmiset) sanovat haluavansa syödä oikeaa ruokaa pitkälle jalostetun ruoan sijaan, elintarviketeollisuus vastaa oikeilla faktoilla, tieteeseen perustuvilla rationaalisilla väitteillä ruoanjalostuksen eduista, joita koulutetut ravitsemustieteilijät ja -terapeutit komppaavat.
Nykysuositusten taustalla oleva elintarviketieteellisyys on hyökkäävän antipolitiikan muoto.
Elintarvike- ja ravitsemustiede esittävät olevansa vaihtoehdotonta ja antipolitiikka leimaa kuluttajien esiin nostamat ruokapoliittiset haasteet tietämättömyydeksi ja irrationaaliseksi peloksi ja sulkee vuoropuheluun siitä, millainen ruokajärjestelmämme pitäisi olla.
Sekä elintarvike- että ravitsemustieteilijöiden reaktio perustuu ajatukseen, että jos vain pystytään korjaamaan yleinen tietämättömyys ja oikomaan väärinkäsitykset, voidaan ohittaa kuluttajien huolenaiheet siitä, mitä syömme ja miten ruoka tuotetaan ja valmistetaan.
Auktoriteettiuskon mureneminen on väistämätöntä
Entä jos kansalaisten huolenaiheet koskevatkin ruoan politiikkaa, eivät sittenkään tiedettä?
Antipolitiikan muotona ruokaskientismin voimalla ymmärretään johdonmukaisesti väärin yleisön aidot huolenaiheet, jotka ovat politiikan ilmentymä.
Sen sijaan, että huolet leimataan tieteenvastaisuudeksi, olisi jo aika ymmärtää, että huolen takana on suuria ja aitoja aiheita kuten muuntogeeniset organismit, säteilytys, torjunta-aineet, liikalihavuus, ruokaherkkyyksiä, lisäaineet, tuotantotapojen kestävyys, eläinperäiset zoonoosi-pandemiat, teknologiset riskit, eläinten kohtelu ja oikeudet, sääntelyn aukot ja elintarviketeollisuuden tuottaman tutkimustiedon vaikutus poliittiseen päätöksentekoon ym.
Keskusteluyhteyden puuttumisesta seuraa auktoriteettiuskon heikkeneminen, joka syventää kuilua tiedettä edustavien hyvien ihmisten ja ymmärtämättömyyttä edustavien huonojen ihmisten välillä.
Vuonna 1959 Cambridgen yliopistossa pitämässään luennossa kirjailija ja tieteilijä C. P. Snow väitti, että kirjallisen älymystön ja luonnontieteiden koulutuksen saaneiden välillä oli kasvava keskinäisen ymmärtämättömyyden kuilu. Hän avasi molemminpuolista kahden kulttuurin tietovajetta: tieteen tekijät eivät tunteneet suuria kirjallisia teoksia, kun taas humanistit eivät osanneet kuvata tieteellisiä peruskäsitteitä. Siten vallitsee toisaalta tieteellinen lukutaidottomuus ja tutkijoiden kulttuurinen lukutaidon puute.
Mikään ei ole muuttunut. Päinvastoin. Erityisesti ruoan osalta vallitsee hämmennyksen, syytösten, kieltojen, halveksunnan, epäluottamuksen, oikean ja väärän ilmapiiri – kahden kulttuurin keskinäinen ymmärtämättömyyden kuilu.
Teksti Eeropekka Rislakki
Kuvitus Eeva Mela ja Valtion ravitsemusneuvottelukunta
Tekstiin ovat innoittaneet seuraavat teokset:
Kalifornian yliopiston elintarviketieteen ja -teknologian professori / sekä ruoka- ja viinikulttuurin professori Charlotte Biltekoff:
Eating Right in America: The Cultural Politics of Food and Health,
Real Food, Real Facts – Processed Food and the Politics of Knowledge
New Yorkin yliopiston ravitsemuksen, elintarviketutkimuksen ja kansanterveyslaitoksen professori Marion Nestle:
Food Politics: How the Food Industry Influences Nutrition and Health
Facebook Comments