Viiden Tähden ravintolakirjoittaja Arto Koskelo käsittelee ruoka- ja juomakulttuurin ilmiöitä Gastromaniaa-palstalla.
Singapore on maa, jossa kukaan ei ole liian rikas jonottamaan katuruokaa.
”Tuo on Raffles, se on viiden tähden hotelli. Teidän on kuuden”, taksikuski sanoo. Nukkavieru jetlagista kärsivä turisti nyökyttelee mukana. Maassa maan tavalla vai miten se menikään.
Olen varannut reissun muutama päivä aiemmin, juotuani ensin pari lasillista BasBasissa (Julien Sunier / Morgon / täydellinen viini). Ajatus matkasta tuntui tuolloin erinomaiselta. Sittemmin Singaporen dollarin vaihtokurssi selvisi myös minulle.
Kahdennenkymmenennen kerroksen huoneesta avautuu maisema avaruudesta pilvenpiirtäjien päälle tippuneen laivan näköiseen Marine Bay Sands -hotelliin sekä futuristiseen ArtScience Museumiin.
Niiden vierestä avautuu teknologisista superpuista tunnettu Gardens by the bay. Kylpyhuoneen ikkunasta näkyy ikoninen maailmanpyörä, Singapore Flyer.
Vielä viisi vuotta sitten näitä maamerkkejä ei ollut sen enempää kuin niitä reunustavaa valtavaa puistoa. Ne rakennettiin mereltä vallatulle täyttömaalle (101 hehtaaria / 500.000 kukkaa, puuta ja kasvia).
Auringonlaskun jälkeen kaksisataa metriä korkea hotelli, futuristinen museo ja superpuut käynnistävät valospektaakkelin, joka näyttää vuoropuhelulta.
Mutta tähän väliin pari faktaa Aasian minikokoisesta talousjättiläisestä.
Singaporen väestö on saman suuruinen kuin Suomen, mutta asuintiheydessä on vissi ero (Singapore 7987 / km2, Suomi 17 / km2).
Jos Singaporen 719 neliökilometriä suhteutettaisiin Etelä-Suomeen, se vastaisi seitsemää ja puolta prosenttia Uudestamaasta.
Singapore on ylikehittyneen talouden (85.000$/BKT per capita), ylihintaisen oluen (18$/0,33l) ja ylitehokkaan ilmastoinnin (noin 19,5 astetta) luvattu maa.
Singapore on syömisen suurvalta. Väestön kansallislajeja sanotaan olevan shoppailu, työntekeminen sekä syöminen, mikä näkyy myös ravintoloiden määrässä. Niitä on kuulemma noin kuusituhatta.
Miljoonat singaporelaiset syövät ravintolassa vähintään kerran päivässä.
Kun shoppailu ja syöminen yhdistetään, syntyvät Singaporen erikoisuus: tasokasta ja puhdasta katuruokaa tarjoavat hawker-keskittymät, joissa kymmenet yrittäjät kauppaavat annoksiaan muutaman euron hintaan.
Koska singaporelaisilla on kiihkeä rakkaussuhde kauppakeskuksiin, monet hawkerit sijaitsevat niiden steriilien led-valojen loisteessa.
Hawkereiden tarjoama ruoka on halpaa. Kyseessä on yksi harvoista asioista, jotka ovat kaupunkivaltiossa edullisia (taksilla suhaamisen lisäksi). Anthony Bourdainin ja Gordon Ramsayn hehkuttama ikoninen chicken rice -annos maksaa 3,50€.
Ajan paikalle taksilla lounasaikaan, ja menen jonon perälle. Olen tuhrannut aikaa ja pikkurahaa kehnomminkin. Keitetty kana on suussa sulavan pehmeää ja seesamkastike öljyinen ja hennosti makea. Riisi on viettelevän tuoksuvaa. (Tian Tian Hainanese Chicken Rice / Maxwell Hawker Center).
Singapore on erinomainen cocktail-kaupunki. Astelen illan suussa Fairmont Hotellin katutasossa sijaitsevaan baariin, vaikka naapurissa jököttävän Swissotellin City Space -baari sijaitsisi nimensä mukaisesti jossain järkyttävän korkealla.
Päätän olla tilaamatta singapore sling -cocktailia ja turvaudun corpse reviveriin. Valinta osoittautuu oikeaksi (Anti:Dote / 2 Stamford Road).
Seuraavana päivänä huomaan, että hotellini on kytköksissä kauppakeskukseen omituisella ja hyvin singaporelaisella tavalla.
Kauppakeskus kuhisee perheitä, jotka viettävät iltaansa norkoillen käytävillä.
Keskuksen ruokatarjonnasta pitävät huolen 148 ravintolaa. Niiden sijainti on merkitty koodeilla, kuten #02-105B-C tai #02-103A/104A. Pitäkää tunkkinne, totean epäuskon vallassa (Marine Square / 6 Raffles Boulevard).
Parin päivän altistuminen singaporelaisuudelle ei ole tehnyt minusta suvaitsevaista ihmistä. Syön kernaasti katuruokaloissa ja kadunvarren kuppiloissa, mutta kauppakeskuksiin suhtaudun kuin toipuva espoolainen.
Suuntaan mieluummin Dempsey Hilliin, entisiin sotilasparakkeihin rakennettuun kompleksiin, jossa on kukkulan täydeltä kunnon ravintoloita ja design-putiikkeja.
Valitsen ravintolan, jonka sisällä on jääkylmä ja jonka terassilla on trooppisen kuuma. Istuisin mielelläni toinen puoli sisällä, toinen ulkona (Long Beach / 25 Dempsey Road).
Chilli crabin syömiseen varustaudutaan kertakäyttöisillä muovihanskoilla, jonkalaiset näkee usein kaupungin roskien kerääjien käsissä meilläkin päin, sekä kaulan ympärille sidottavalla paperisella rapuessulla. Helan Gåria ei silti lauleta.
Rapua imeskellään maailmanlopun elkein, samalla kun kastiketta dippaillaan hieman vappumunkkia koostumukseltaan muistuttavalla uppopaistetulla leivällä.
Lopputulos on hävitys, joka jättää makumuiston aivoihin.
Koska kiinalaistaustaiset muodostavat enemmistön Singaporen monikulttuurisesta ja -uskontoisesta tilkkutäkkiyhteiskunnasta, myös maan keittiöt ovat vahvasti edustettuina.
Ritz-Carlton-hotellin suojissa lymyilevää ravintolaa on muistettu Michelin-tähdellä, ja se tarjoaa taidolla valmistettua modernia kiinalaista varsin eleganteissa puitteissa.
Jätän haineväkeiton tilaamatta annoksen epäeettisyyden vuoksi (söin pari viikkoa sitten Norjassa parin viinilasin jälkeen valas-sashimia, koska se oli kuulemma ”ihan okei täällä”. Autoin ilmeisesti syömään valaita sukupuuttoon. En tee samaa virhettä hain kanssa).
Skippaan myös dimsumit vedettyäni char siu bao -överit jo hotellin ylenpalttisella aamiaisella.
Siirryn silmäilemään pääskysenpesäkeittoa. Josko sitä kupillisen hörppäisi 70 euron hintaan? Abalonea, eli merikorvaa, on pakko maistaa, maksoi mitä maksoi. Sadan gramman knöödeli irtoaa kolmella kympillä, ja se vie pikapaistettuna kielen mennessään. (Summer Pavilion / 7 Raffles Avenue).
Oikeaoppisesti valmistettu Pekingin ankka paloitellaan pöydän vierellä kokin toimesta. Nahan tekstuuri on erityisen tärkeä osa onnistunutta annosta, minkä vuoksi kokki leikkaa ensimmäiseksi paperinohuet siivut selkänahasta. Se dipataan sokeriin. Olo on kuin mummon lettukesteillä.
Letun mausta siirrytään sulavasti kiinalaisiin pannukakkuihin, joihin ankka kietaistaan annokseen olennaisesti kuuluvan tahmean kastikkeen ja lisukkeiden kera.
Ankan loppuosista valmistetaan paistettua riisiä, joten jäljelle jää vain luita. Sirkus huuhdellaan alas taiwanilaisella oolong-teellä (Imperial Treasure Super Peking Duck Restaurant/ Asia Square Tower 1).
Tiong Bahrun alue antaa kasvot Singaporen downtownin gentrifikaatiolle ja monocleistumiselle. Siis samalle puoliintumisaikansa ylittäneelle hipsteriskenelle, josta Helsingin Kallio tunnetaan.
Yksi syy, miksi kalliiksi käynyt alue vetää nuoria osaajia puoleensa, ovat lukemattomat vanhaa Singaporea edustavat ravintolat. Niissä on sitä jotain.
Viisi henkilö syö lounaalla nuudelit kalaboltseilla noin 15 eurolla ja juo vielä parit colat samaan hintaan.
Käteisellä pelataan ja paita liimautuu muovituolin selkään tuulettimen pörinästä huolimatta.
Illalla ravintolan konsepti vaihtuu. Siitä tulee japanilainen syöttölä, jossa sopii myös juoda. Tiong Bahrun illat kuhisevat iloista baarikansaa.
Pistäytymisen väärti on myös Pikku-Intia, jonka ravintolatarjonta on hyvin autenttista. Eräs suosituimmista kuppiloista ei ota lainkaan pöytävarauksia ja jono kiemurtelee lupaavan näköisesti.
Ravintola tarjosi aikaisemmin kuulemma ruoat banaaninlehdeltä, jonka päälle curryt läiskittiin. Sittemmin tilalle tulivat lautaset. Asiakkaiden valitusten takia banaaninlehdet palasivat, tosin tällä kertaa lautasten päällä. Både och.
Ennen tilausta tarjoilija kysyy haluaako asiakas syödä vegeä vai ei-vegeä, mikä hivelee kukaties kasvissyöjän egoa. Minä olen omnivore, ja tilaan happaman tulisen kalanpääcurryn.
Naapuripöydän rouvat käyttävät sormia ja nan-leipää curryn lapioimiseen, itse tyydyn kauhomaan kalanpääcurryni lusikalla.
Olen syönyt vierailuni aikana muovihanskoilla, tikuilla sekä veitsellä ja haarukalla, mutta intialaista currya en osaa syödä sormin.
Pahoittelen hyvä keittiön väki, se ei johdu teistä, vaan minusta. Suomalaiset sormeni vain ovat paskaiset.
Ruoan tilaaminen kannattaa hoitaa silti puhumisen sijasta pöydistä löytyvien tablettien avulla (miten niitä muuten käytetään, jos sormet ovat kalanpääcurryssa?). Viimeistään ne paljastavat, että kyseessä on Singaporen ja Intian kulttuurien synteesi: teknologisoitu versio pyhän maan gastronomiasta (Banana Leaf Apolo / 54 Race Course Road).
Päätän Singaporen reissuni hotellillani. Ihmettelen saniteettitiloissa kymmenettä kohtaamaani pisuaaria, joka on asennettu kummallisesti muutaman sentin korkeudelle maanrajasta. Ylihintainen olut kohtaa matalalle viritetyt saniteettikalusteet.
Arto Koskelo
// Kiitos Antti, Joni ja kaikki muut vinkeistä. Levoton turisti ei pärjäisi ilman ystävällisiä neuvoja.
Facebook Comments