Viiden Tähden piti raportoida tänä viikonloppuna iloisesta Antwerpenista, timanttien kaupungista, jossa maistuvat merenelävät, olut ja genever. Toisin kävi. Antwerpenin-reissu peruuntui koronapandemian vuoksi. Nyt elo-syyskuussa tuli kuluneeksi 100 vuotta Antwerpenin olympialaisista, jotka olivat suomalaisurheilijoiden suurta juhlaa.
Koronaviruksen vuoksi Antwerpenin VII olympialaisten 100-vuotisjuhlat jäivät Belgiassa loppukesästä alun perin suunniteltua vaatimattomammiksi. Meillä koti-Suomessakaan kisoja ei ole juuri muisteltu, vaikka Suomi esiintyi Antwerpenissa ensimmäistä kertaa itsenäisen valtion joukkueena siniristilipun alla.
Antwerpenin kisamenestys oli jotakin sellaista, joka ei toistu enää koskaan. Olympialaisiin osallistui 29 maata, joiden joukossa pieni Suomi saavutti suurmenestyksen. Tuliaisina oli 34 mitalia, joista 15 oli kultaa, 10 hopeaa ja 9 pronssia. Mitalitaulukossa Suomi oli neljäs USA:n, Ruotsin ja Ison-Britannian jälkeen.
Belgian kuningas Albert I avasi kisat 14. elokuuta 1920. Taitoluistelussa ja jääkiekossa kilpailtiin jo huhtikuussa. Kaikkiaan kisoissa miteltiin paremmuudesta 25 lajissa. Suomi oli vahva eritoten yleisurheilussa ja painissa.
Suomen joukkueessa oli 67 urheilijaa, joista 62 osallistui itse kilpailuihin. Kisat synnyttivät myös koko joukon urheilijasankareita. Pariluistelussa Ludowika ja Walter Jakobson saavuttivat itsenäisen Suomen ensimmäisen olympiamitalin voittamalla kultaa.
Paavo Nurmi teki olympiadebyyttinsä juoksemalla kolme kultaa ja yhden hopeamitalin, minkä ansiosta hänet ylennettiin armeijassa alikersantiksi. Lentävä Suomalainen, The Flying Finn Hannes Kolehmainen voitti maratonin. Miesten keihäänheitossa Suomi otti Jonni Myyrän johdolla peräti neloisvoiton.
Suomen kisamaskottina oli elävä karhunpentu.
Suurin osa Suomen joukkueesta matkusti Belgiaan höyrylaiva Oihonnalla, joka lähti Helsingin Eteläsatamasta kohti Antwerpenia yhdeksän päivää ennen avajaisia. Maamme-laulu, Suomen laulu ja Porilaisten marssi säestivät soittokunta Louhen esittäminä kisoihin lähtöä.
Suomen joukkueen maskottina oli elävä karhu, jonka uimahyppääjä Kalle Kainuvaara salakuljetti laivaan. Karhu oli tarkoitus myydä kisakaupungissa. Eläin karkasi kertaalleen Antwerpenissa, mutta se saatiin painijoukkueen avustuksella kiinni.
Lopulta karhu myytiin halvalla eläintarhaan, jossa se eli olosuhteisiin nähden onnellisena elämänsä loppuun saakka. Oheisessa haastattelussa kuulantyönnön olympiavoittaja Ville Pörhölä kertoo karhun olympiamatkasta.
Kuuntele YLE Areena: Karhu matkaseurana. Ohjelmasta Ville Pörhölä, Röytän karhu. 1.6.1960.
Olympialaisten painikilpailut käytiin maailman vanhimman eläintarhan konserttisalissa.
Yleisurheilijoiden menestyksestä on kirjoitettu tuhansittain artikkeleita. Sen sijaan Suomen perinteinen vahva laji paini on jäänyt vähemmälle huomiolle. Antwerpenista painijoiden saavutuksena oli kolmannes kotiin tuoduista mitaleista eli 5 kultaa, 5 hopeaa ja 2 pronssia.
Painijoiden valmentajaksi palkattiin raskaan sarjan legendaarinen vääntäjä, etsivä Armas Laitinen, joka oli häädetty vuoden 1912 Tukholman kisoista väkivaltaisten otteidensa vuoksi. Suurin osa olympiaehdokkaiksi nousseista painijoista vietti kesällä aikaansa Helsingissä Laitisen johdolla painien toisiaan vastaan Ursinin uimalaitoksella ja kylmemmillä keleillä harjoituksiin varatussa huoneistossa.
Painijoukkue nimettiin vasta muutama viikko ennen kisojen alkua. Varsinkin kevyiden sarjojen valinnat herättivät runsasta keskustelua. Suomalaista painiväkeä harmitti, että yhteen luokkaan ei saanut ilmoittaa kahta painijaa enempää. Näin ei voitu saavuttaa kolmoisvoittoja yleisurheilun tapaan.
Olympiakisojen painikilpailut järjestettiin Antwerpenin eläintarhan juhlasalin upealla näyttämöllä vähintään yhtä upean päärautatieaseman vieressä. Painimatto sijaitsi korokkeella ja oli köysien reunustama. Samassa kehässä järjestettiin myös kisojen nyrkkeilyottelut.
Seuratoverit Oskar Friman ja Heikki Kähkönen olivat vastakkain painin olympiafinaalissa. Molempien mitalit ovat kadoksissa.
Viipurilaiset miehittivät kreikkalais-roomalaisen painin kaksi alinta painoluokkaa. Oskar Friman ja Heikki Kähkönen nimettiin edustajiksi höyhensarjaan, Emil Väre ja Taavi Tamminen kevyeen sarjaan. Kähkösen tieltä saivat väistyä helsinkiläiset Kalle Anttila ja Väinö Ikonen, joille tarjottiin paikkoja vapaapainiin.
Viipurilaispainijat tekivät selvää jälkeä omissa sarjoissaan. Höyhensarjan finaalissa olivat vastakkain Viipurin Voimailijoiden ”paini-insinööri” Oskari Friman ja Heikki Kähkönen. Friman selätti Kähkösen ajassa 4.22.
Voittoa helpotti se, että Kähkönen loukkaantui kavereiden keskinäisessä viimeistelyharjoituksessa. Tarina kertoo, että kultamitalin kohtalosta olisi sovittu jo aiemmin kesällä Viipurinlahden uimarannalla. Kähkönen joutui vielä painimaan hopeaottelussa, jossa hän väänsi voiton Ruotsin Fritiof Svenssonista.
Kantapöydässä tiedetään, että Kähkönen satutti samalla niin pahasti selkänsä, että hopeamitaliin katkesi käytännössä miehen koko painiura. Hän kilpaili seuraavan kerran Antwerpenin jälkeen vasta kolmen ja puolen vuoden kuluttua ilman menestystä. Selkä vaivasi häntä koko loppuelämän. Kähkösen olympiamitali on mystisesti kadonnut, mutta diplomi on kaiketi jonkun sukulaisen piirongin laatikossa.
Oskar Friman voitti toisen kerran olympiakultaa Pariisissa 1924. Frimanin kultamitalit ovat myös kadoksissa. Painilegenda kuoli vain 40-vuotiaana Viipurin painisalilla saamansa sydänkohtauksen seurauksena lokakuussa 1933.
Oskin tarkoituksena oli painia marraskuussa omissa 25-vuotisjuhlakisoissaan. Salilla hän tunsi vointinsa huonoksi ja hänet vietiin sairaalaan. Hän menehtyi parin päivän kuluttua. Yhtenä syynä sydämen pettämiseen on pidetty painijoiden harrastamia ankaria painonpudotuskuureja.
Miehensä kuoleman jälkeen taloudellisiin vaikeuksiin joutunut Frimanin leski kauppasi olympiamitaleita 1930-luvun lopulla Viipurissa. Mitalit katosivat ilmeisesti sodan melskeissä. Suomen Urheilumuseossa on kaksinkertaisen olympiavoittajan muistona vain yksi jälkiruokalusikka.
Muutama vuosi Frimanin kuoleman jälkeen Kähkönen muutti Viipurista Imatralle, jossa hän työskenteli lihakauppiaana. Antwerpenin tappio ja loukkaantuminen eivät mitä ilmeisimmin jääneet vaivaamaan Kähkösen mieltä, sillä kaverukset pysyivät ystävyksinä Frimanin kuolemaan saakka.
Monet hyvät ideat syntyvät kapakkapöydässä. Olympialaisten 100-vuotisjuhla on toimiva viitekehys silloin, kun kyse on oluesta ja geneveristä.
Ajatus olympialaisten 100-vuotismatkasta Antwerpeniin syntyi sateisena iltana viime helmikuussa tallinnalaisen Koht-olutbaarin pöydässä. Paikalle oli kokoontunut olutseura Olutsillan jäseniä, jotka ottivat alkutahteja seuraavana päivänä järjestettävää yhdistyksen 25-vuotisjuhlaa varten. Eräs ryhmän jäsenistä osti kapakan pöytään pullon Islayn saaren viskitynnyrissä kypsytettyä hollantilaista Wenneker-geneveriä.
Eipä aikakaan, kun keskustelu kääntyi Hollannista flaamilaiseen belgikaupunkiin Antwerpeniin, jonne oli tarkoitus järjestää kokoontuminen varsinaisten 100-vuotisjuhlien päätyttyä tänä viikonloppuna.
Antwerpen tunnetaan De Koninck -panimosta ja sen kuparinkeltaisesta aleoluesta. Antwerpenin provinssissa sijaitsee myös Westmallen luostari, jossa pannaan samettisen pehmeää Tripeliä. Antwerpenissa on useita perinteisiä olutkahviloita sekä muutama kunnon geneverbaari.
Ryhmän tarkoituksena oli kokoontua nyt jo puretun olympialaisten painiareenan vieressä rautatieasemalla eli Middenstatiella sijaitsevassa Brasserie restaurant Le Royal caféssa ja jatkaa siitä kierrosta olutkahviloissa ja geneverbaareissa iltaan saakka. Nyt kierros saa jäädä odottamaan aikaa parempaa.
Lisää Antwerpenin vuoden 1920 olympialaisten suomalaismenestyksessä Suomen Urheilumuseon juttusarjassa tämän linkin takana.
Teksti ja pääkuva: Heikki Kähkönen
Kirjoittaja ei ole läheistä sukua Antwerpenin olympimitalistille, painija Heikki Kähköselle.
Facebook Comments