Maailman viinijournalismi keskittyy kalliiseen ja harvinaiseen. Yhdeksänkymmentä prosenttia viinikirjoittamisesta käsittelee kymmentä prosenttia viinialueista, -tyyleistä ja -tuottajista. Valtaosa maailman viinistä jää auttamattomasti pimentoon.
Tämä on ymmärrettävää. Ravintolakirjoittaminen ja yöllinen snagariruoka, musiikkikirjoittaminen ja kevätjuhlien triangeliesitykset, mitä näitä nyt on. Kyllä te ymmärrätte.
Samalla viinikirjoittajien keskittyminen kalliiseen ja harvinaiseen ei ole ongelmatonta. Se viestii lukijakunnalle, että kalliin tai harvinaisen viinin juominen edustaa kypsän viinikulttuurin huipentumaa.
Asia on juuri päinvastoin.
Vuosikertasamppanjakokemusten vertaileminen työpaikan kahvitauolla on toki viinikulttuurin ilmentymä, mutta kulttuurin kypsyyttä siitä ei voi päätellä.
Mikäli samat ihmiset huuhtelevat työpaikkaruokalan linjastomätöt viinillä, olemme tekemisissä kypsän viinikulttuurin kanssa. Silloin lasissa on todennäköisesti halpaa viiniä.
Enemmistö ihmisistä ei halua käyttää leijonanosaa tuloistaan viinipullojen metsästämiseen. Mikä tärkeintä, heidän ei tarvitse.
Suomi on viininjuojalle kallis maa, se huomataan Alkon kassalla. Italialainen voi huuhdella pastansa parin euron pöytäviinillä; suomalainen maksaa ilosta monin verroin enemmän. Tällä on seurauksensa.
Rakenteet asettavat raamit, joiden sisässä kulttuurit joko kehittyvät tai surkastuvat. Suomen tapauksessa kallis viini on paitsi lähtökohta, myös lopputulos.
Tämän vuoksi Hintahaitarin alapään viinien merkitys korostuu.
Suurin osa edullisesta viinistä on massatuotettua, koska volyymi laskee yksikköhintaa. Viini tuppaa olemaan edullisinta sellaisilta alueilta, jotka eivät ole kuuluisia viinistä. Usein syystä. Matalasta palkkatasosta ei ole haittaa.
Massatuotannolla saavutettava tehokkuus on huolimattomuuden serkkupoika. Laadullisia puutteita paikataan säätämällä suutuntumaa, makua ja väriä. Kemikaaleja kuluu. Kalliit tammitynnyrit korvataan lastuilla tai pulvereilla. Lopputuloksena syntyy mukaelmaa, viinin vastinetta roiskeläppäpitsoille.
Maailmasta löytyy kuitenkin myös rehtiä kyykkyviiniä, jonkalaisen edessä telemarkkaaminen ei ole häpeä. Suoraviivaista ja ihan maistuvaa maalaisviiniä, joka on valmistettu ilman ylenpalttista kikkailua.
Tällainen viini tulee usein seuduilta, joilla on mittava historia viininkulutuksen saralla. Esimerkiksi viinikulttuurin sydänmailta Italiasta tai Espanjasta, pöytäviinien kategoriasta, alueilta, jotka lentävät viinikirjoittajien tutkan alapuolella.
Kyse on arkikäyttöön tarkoitetusta maalaisviinistä, joka nautitaan suurina kulauksina, minkälaisesta lasista tahansa.
Kun tällaista viiniä siemaillaan, sitä ei pysähdytä kuvailemaan. Kuulumisten vaihtaminen pöytäseurueen kanssa ajaa tärkeysjärjestyksessä edelle.
Rehellisen kyykkyviinin makua ei analysoida sen enempää kuin makaronilaatikon purutuntumaa.
Jos viinikulttuurin halutaan kehittyvän arkiseksi osaksi suomalaista elämää, edullinen viini on syytä päästää pannasta. Viinikirjoittajien tehtäväksi jää löytää massan joukosta helmet.
Arto Koskelo
Kirjoittaja on Viiden Tähden osakas, joka syö ja juo työkseen
Ps. Kiitos ravintola Wernerille juomalasien lainaamisesta kahdelle janoisalle herralle, jotka tekivät Puhuvat päät -livelähetystä Ruttopuistosta kesän ollessa kukkeimmillaan.
Facebook Comments