Keskellä luomua, lähi-, kasvis- ja villiruokaa sekä eettisyyden ja luonnon monimuotoisuuden tukemista herää epäilyjä, riittääkö tämä. Mikä merkitys lompakolla äänestämisellä on? Voiko ravintola muuttaa maailmaa, kysyy Viiden Tähden päätoimittaja Eeropekka Rislakki.
Slovenialainen filosofi Slavoj Žižek on ajatuksineen ikävä tyyppi – juuri niitä, jotka esittävät kiusallisia huomioita ja ravisuttavan tarkkoja havaintoja. Žižekin mukaan luomu näyttäytyy usein vain korvaavana versiona: tekemämme valinta saa meidät tuntemaan itsemme hyväksi ihmiseksi, mutta samalla estää meitä muuttamasta koko elämäntapamme pohjaa. Eeettiseksi koettu valinta estää meitä tekemästä radikaaleja muutoksia – eikä vain yksilöinä vaan koko yhteiskuntaa koskien.
Kaikkihan haluavat tänä päivänä tukea kestävää kehitystä, kierrättää ja olla ekologisesti korrekti. Žižekiläisesti heitettynä voi kysyä, että muistithan kierrättää Coca-Cola -tölkkisi? Jep, olen siten tehnyt taas jotakin hyvää Äiti Maalle…
Kehitysmaiden köyhien auttaminen sisältyy hintaan!
Tätä kuluttajuuden ydintä, itsetyytyväisyyden kuluttamisen elämäntapaa Slavoj Žižek kutsuu Starbucks-syndroomaksi: menet Starbucksiin, vaikka se on hieman muita kahviloita kalliimpi, mutta yksi prosentti hinnasta menee Guatemalan nälkää näkeville lapsille, ja yksi prosentti Saharan vesiohjelmaan. Siis tyyppiesimerkki hyveellisestä itsetyytyväisyyden kuluttamisesta, jossa kuluttaminen jatkuu entisellään ja hyvän omantunnon valinnat auttavat ratkomaan maailman ongelmia – kehitysmaiden köyhien auttaminen sisältyy hintaan. Kun palikat asetellaan tällä tavoin, on selvää, ettei tämä riitä.
Occupy (Wall Street) -liikkeen ruokapoliittinen haara on muistuttanut, että ruokaketjussa mikään ei muutu, jos uskomme, että henkilökohtaiset, yksittäiset valinnat muuttavat systeemiä. On selvää, että lähiruoka-ajattelu ja luomun nousu luovat pohjaa muutokselle, mutta hitaasti. Rakenteisiin mennään vasta joukkovoimalla, joten vanhalla vasemmistolaisella retoriikalla on vielä sittenkin käyttöä.
Ideana on se, että jos ruokaan liittyvät valinnat ovat yksilön käsissä, ihmisten kouluttaminen parempiin valintoihin riittää muutoksen synnyttämiseksi. Mutta vastassa ovat suuremmat yhteiskunnalliset, taloudelliset ja institutionaaliset voimat, jotka valitsevat puolestamme. Siksi muutos voi tulla vain pakottamalla suuret rakenteet, hallitukset, yritykset, etujärjestöt ja mm. viranomaiset muutokseen.
Ruoan osalta lompakolla äänestetään kolmasti päivässä. Näissä vaaleissa äänestysprosentti on täydet 100.
Selvän teki. Nyt sitten joukkovoimaa käyttämään! Mutta miten joukko voisi syntyä ääri-individualistisessa Suomessa? Organisoimalla Facebookissa tuote- ja yhtiökohtaisia ostoboikotteja ja vastaavasti keskittämällä ostoja positiivisiin kampanjoihin? Tämähän olisi jo oikea kuluttajaliike, ja sellaisenaan mullistus Suomessa.
Demokraattisessa järjestelmässä vaikutetaan äänestämällä vaaleissa 4-6 vuoden sykleissä. Ruoan osalta lompakolla äänestetään kolmasti päivässä. Näissä vaaleissa äänestysprosentti on täydet 100.
Ruoka taistelukenttänä
Ruoka on kuin taistelukenttä, jossa erilaiset yhteiskunnalliset suuntaukset ottavat yhteen. Kaikkiin mahdollisiin poliittisiin suuntauksiin on ruokavastaavuutensa, myös niihin, jotka eivät ole vielä edustettuina puoluekentällä. Käytännössä tämä tarkoittaa omilla ostovalinnoilla vältettäviä tai tuettavia ruokatuotteita, tuotantotapoja ja yhtiöitä. Merkittävää on, kuinka ruoka ja sen tuotanto kytkevät maailman rikkaimpien maiden kansalaiset maailman köyhimpiin maihin ja niiden tuottajiin.
Ensimmäisenä kuluttajien ruokapoliittisena liikkeenä pidetään Tea partyn syntymistä Englannissa vuonna 1791, jolloin boikotoimalla sokeria ja särkemällä teekuppeja, vastustettiin orjuutta. Orjakaupasta tehtiinkin laitonta Britanniassa vuonna1807.
Entä nyt? Ostamalla Reilun kaupan tuotteita tukee kolmannen maailman tuottajia. Vastustamalla GMO:ta vastustaa ruoantuotannon teknologistumista, geenivarojen yksityisomistusta, lajikatoa ja agribisneksen tiukkaa otetta maanviljelijöistä. Boikotoimalla israelilaisia tuotteita pyrkii muuttamaan sen siirtokuntapolitiikaa palestiinalaisalueilla. Suosimalla luomua kannattaa kestävää kehitystä ja maataloutta joka ei ole riippuvaista fossiilisista polttoaineista. Suosimalla lähiruokaa tukee paikallisen talouden kehittymistä ja takaa tuottajalle paremman toimeentulon. Valitsemalla sertifioitua tonnikalaa valitsee kalastustavan, joka säästää delfiinit. Valitsemalla Maailman luonnonsäätiön ohjeistuksen mukaisia ja sertifioituja kaloja takaa kalakantojen säilymisen. Kasvissyönnillä pelastaa tuotantoeläimet kärsimykseltä ja maailman ilmastonlämpenemiseltä. Valinnan ja politiikkojen mahdollisuuksien määrä on loputon.
On tuskin olemassa mitään muuta puolueiden kannattajakunnan elämän osa-aluetta, joka on niin laiminlyöty kuin ruoka.
Tehotuotannon välttäminen ratkaisuna
Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, miksi ruoka puuttuu puolueiden periaateohjelmista lähes kokonaan. On tuskin olemassa mitään muuta puolueiden kannattajakunnan elämän osa-aluetta, joka on niin laiminlyöty kuin ruoka.
Puolueiden välinpitämättömyys ja kahden kaupan keskusliikkeen bonuskortin järjestelmä ylläpitää Suomessa illuusiota yhtenäiskulttuurista ja yhteiskuntarauhasta, jonka takuuna on ruoan mahdollisimman halpa hinta – ruoan saatavuus demokratisoinnin välineenä. Mutta tämä ei enää riitä. Kuluttajan viikoittain tekemät päätökset ruoan valinnoista kuvastavat jo laajempaa kirjoa kuin poliittisten puolueiden rajaama maailma.
Yksittäisten kuluttajien ja ravintolakonseptien tekemien valintojen keskellä on kaikkein kiusallisin kysymys jäljellä perustan muuttamisesta. Occupy-liike on ylläpitänyt keskustelua nykyisen, loputtomaan kasvuun ja kulutukseen perustuvan talousjärjestelmämme kestämättömyydestä. Taloudellista kasvua vastustavat äänenpainot lisääntyvät jatkuvasti.
Jos ja kun joukkovoima organisoituu, sen osumatarkkuus on parhaimmillaan, jos tähtäimessä on tehotuotanto – niin eläinten kuin kasvien teollisen tuotannon alas ajo.
Juuri fossiilisiin polttoaineisiin kytkeytyneessä tehotuotannossa kiteytyvät kaikki ne osa-alueet, joiden yksittäisiä seurauksia moni jo vastustaakin: ympäristötuhot, ilmastonlämpeneminen, luonnon monimuotoisuuden katoaminen, GMO, välinpitämättömyys eläinten hyvinvoinnista, tuottajien oikeuksien polkeminen, terveys- ja ravitsemusongelmat, sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus, teollinen ruoka lisäaineineen, pikaruokaketjut vailla arvoja, supermarketit jne. Kun muistaa välttää tukemasta tehotuotantoa, muut seurannaiset tulevat perässä.
Kasvu ja ei-kasvu eivät ole vastakkain, vaan kyse on siitä, mikä on myönteistä kasvua ja miten siihen päästään.
Yritykset kuten ravintolat ovat kuluttajaa vastaava yksittäinen toimija. Taloudellinen, sosiaalinen ja ympäristölähtöinen kestävä kehitys vaatii yritykseltä toimeliaisuutta, joka on rakentavaa / ei-tuhoavaa niin ekologisten kuin sosiaalisten verkkojen osalta.
Hyvinvointia ilman tulevaisuuden uhraamista
Kasvu–ei kasvu -väittelyn ääripäiden puristuksessa Suomessa on jäänyt yksi huomiotta pointti, jonka kannattaja huomaan olevani – kenties henkistä laiskuuttani ja zižekiläisen ehdottomuuden nostattamana vastustuksena.
Kuten arkkitehti William McDonough ja kemisti Michael Braungart väittävät Cradle to Cradle / kehdosta kehtoon -periaatteessaan, kulutus voi jopa edesauttaa ekologisia järjestelmiä. (Cradle to Cradle – Remaking the Way We Make Things, manifesti teollisesta muuntautumisesta ekologisesti älykkään designin keinoin).
Haussa on siten talous ja tuotantotapa, joka luo hyvinvointia ilman tulevaisuuden uhraamista. Kasvu ja ei-kasvu eivät ole vastakkain, vaan kyse on siitä, mikä on myönteistä kasvua ja miten siihen päästään.
Yksilöllisillä ratkaisuilla ja valinnoilla on siten yhä merkitys. Mutta iso muutos on mahdollista vain vaikuttamalla poliittisiin rakenteisiin – vaikuttamalla poliitikkoihin ja sitä kautta hallitusten päätöksiin. Sellaisia poliitikkoja ei ole, jotka eivät ymmärrä noudattaa kannattajiensa lähettämiä signaaleja. Tai onhan niitäkin, mutta heitä kutsutaan diktaattoreiksi – tai entisiksi poliitikoiksi.
Eeropekka Rislakki
Comments are closed.