Viiden Tähden Ruokatiedettä -palstalla tutkija Pekka Mustonen pohdiskelee suomalaista ruokakulttuuria syvällisen kepeästi umpisosiologisesta näkökulmasta.
”Oak Barrelia voi hyvällä syyllä nimittää legendaariseksi pubiksi. Baari on toiminut lentokentällä jo kauan ja sillä on vakiintunut asiakaskuntansa.”
Näin kerrotaan Finavian sivuilla. Väistämättä tulee mieleen Pikku Britannian vekkuleiden koomikkojen Come Fly With Me -sarjan sketsi, missä lentokenttäpubin omistajat pitävät pubivisaa ja ajavat takaa asiakkaita toivoen, että joku jäisi pubiin yli kahdeksitoista minuutiksi.
Oak Barrel on klassikkopubi Helsinki-Vantaan kakkosterminaalissa. Olutta siellä aletaan valuttaa viideltä aamulla. Kotona korkataan aikaisintaan vasta puoliltapäivin, jos silloinkaan, mutta lentokentällä pätevät eri säännöt.
Mistä on kyse?
Ihmiset kaipaavat rakenteita, joiden syliin he voivat heittäytyä. Nämä rakenteet antavat riittävän syyn ajautua tuntemattomaan.
Esimerkiksi vuoden kiertoon liittyvät kausijuhlat, joihin toki on myöhemmin liitetty esimerkiksi uskonnollisia merkityksiä, antavat riittävän syyn tehdä asioita, joita ei muuten tehtäisi.
Juhlatilanteet ovat täynnä rituaaleja, jotka toimivat välineinä uuteen siirryttäessä. Söisimmekö kermalla täytettyjä pullia ilman laskiaista, joka maallistuneille juhlijoille symboloi lähinnä kevätkauden alkua?
Lentokenttä sijaitsee ei-kenenkään-maalla. Kentällä ei olla enää kotona, mutta ei oikein vielä matkallakaan.
Lähtöbetoni, loman ensimmäinen tuopillinen, on konkreettinen väline, joka saattelee ihmiset arjesta pyhään.
Antropologi Nelson Graburn kehitteli 1980-luvulla rituaalista pyhiinvaellusprosessia tutkineiden kollegoidensa ajatusta eteenpäin ja sovelsi mallia turismiin. Myöhemmin Tom Selänniemi sovelsi mallia etelänmatkailuun.
Matka – ja nyt puhun erityisesti lomamatkoista, joskin olen toki usein todistanut työseurueidenkin tulevan matkan betonointia – alkaa jo paljon ennen kuin renkaat irtoavat asfaltista.
Se alkaa jo silloin, kun matkaa vielä suunnitellaan ja nettisivuja selaillaan. Ajautuminen kohti pyhää tilaa – antropologit puhuvat liminoidista – kiihtyy mitä lähemmäksi matka tulee ja lopulta tarvitaan vain jokin konkreettinen asia, kuten tuopillinen aamutuimaan, joka kääntää kelkan.
Tuopillisen jälkeen ihminen on virallisesti lomalla, ja lomalla arjen koodistot eivät päde.
Tästä syystä gin & tonic lentokoneessa heti nousun jälkeen on yhtäkkiä hyvinkin sovinnainen ajatus. Mainitsiko joku ruotsinlaivan?
Kontrastit putkessa ovat huikeita. Toisille työpäivä on alkamassa ja toiset ovat jo syvällä estottomassa liminoidissa, missä vieruskaverille jutellaan ja elinikäisiä ystävyyssuhteita luodaan.
Lomalla solmittuja lupauksia ei tietenkään kukaan enää muista, kun pyhästä tilasta ollaan palattu arkeen.
Kyse ei missään nimessä ole pelkästään Facebookin päivittämisestä tai Instagram-kuvista, vaikka ne symboloivatkin nykyisin hyvin konkreettisesti siirtymäriittejä. Selänniemi teki kenttätöitään 1990-luvun alkupuolella, jolloin kenties läheteltiin postikortteja, jos niitäkään.
Sosiaalisen median aikakaudella siirtymäriittien dokumentoinnissa on tietenkin jotain hyvin ironista. Kuvissa on hassutteleva pohjavire. Kaikki tietävät, että nyt tehdään jotain, joka todellakin poikkeaa arjesta. Yksi turismin mielenkiintoinen piirre onkin se, että ihminen useimmiten tiedostaa asemansa turistina.
Seminaarimatka aloitetaan hassutellen tuopillisilla, mutta hymyt ovat aitoja, sillä harvoin ihminen vapaaehtoisesti tekee jotain mistä ei pidä. Kokemus on aito. Lentokenttämukillinen koskettaa jotenkin ihmisen sisintä. Se tuntuu normaalilta, koska se on normaalia. Meille.
Oak Barrelin rooli on sama kuin Kaivopuistolla vappuna. Sen ääreen polvistutaan yhteiseen rituaaliin.
Paikalla tai sen ominaisuuksilla ei ole sinänsä merkitystä, kunhan se osuu sopivaan kohtaan aika/paikka-ulottuvuudessa. Tällainen sopiva ympäristö mahdollistaa sen, että oluen käyttöarvon sijaan sen symbolinen arvo korostuu, ja itse tuote muuttuu joksikin muuksi.
Olut ei ole enää olutta vaan väline, joka aukaisee arjen lukot. Vastaavalla tavalla kirkollisessa perinteessä siunaaminen muuttaa vehnäjauhoista ja vedestä valmistetun ohuen leipäsen symbolisesti hyvin paljon merkittävämmäksi asiaksi.
En ole uskontotieteilijä, joten en osaa sanoa, miksi ihminen muuttuu nautittuaan pyhitettyä leipää ja viiniä, mutta lähtöbetonin symboliikkaa pohtiva sosiologi näkee rituaalissa jotain hyvin tuttua.
Vaikka lentokenttä on yksi funktionaalisimmista asioista, mitä voi kuvitella, se pitää sisällään valtavasti symboliikkaa.
Vaikka ympäristö on rakennettu varmistamaan, että ihmiset saataisiin siirrettyä mahdollisimman tehokkaasti koneisiin ja niistä pois, tämä funktio on ihmisten mielissä toissijainen.
Lentokentällä tapahtuu kohtaamisia ja jäähyväisiä. Siirtymäriittejä toisen perään.
Aivan kuten pyhiinvaelluksella, jossa matka on usein kohteeseen pääsyä tärkeämpää.
Kun siis ensi kerran kävelet Oak Barrelin ohi, voit yhtä hyvin kääntyä sisään ja viihtyä siellä kaksitoista minuuttia tai pidempäänkin. Niin ovat tehneet tuhannet ja tuhannet ihmiset sinua ennen.
Matkan jälkeen olet kenties uudestisyntynyt, muinaisten pyhiinvaeltajien tapaan.
(Inspiraation lähteenä: Tom Selänniemi (1996): Matka ikuiseen kesään. Kulttuuriantropologinen näkökulma suomalaisten etelänmatkailuun.)
Pekka Mustonen
Kirjoittaja on kaupunkilaisiin elämäntapoihin keskittynyt taloussosiologi, joka työskentelee Helsingin kaupungilla erikoistutkijana. Mustosen rakkaimpia harrastuksia ovat päämäärätön haahuilu karuissa kaupunkimaisemissa, viinipullojen valitseminen etiketin perusteella sekä analyyttisten havaintojen tekeminen ympäröivästä kulttuurista.
Comments are closed.