Virossa olutta on valmistettu yhtä kauan kuin on viljelty viljaa ja leivottu leipää. Viron oluenpanon historia on määritetty lähes tuhannen vuoden taakse.
Ensimmäinen kirjallinen muistiinpano virolaisesta oluesta on vuodelta 1284. Tuolloin Saarenmaan piispa Hermann vaati talonpoikia maksamaan veronsa oluena. Saarenmaalaisista lähteistä on päätelty, että pohjoisgermaanit toivat oluen panemisen taidon saarille Skandinavian kautta.
Tätä tukee olutta tarkoittava sana õlu (myös õlut), joka muistuttaa skandinaavisten kielten sanaa öl. Monet oluenvalmistukseen liittyvät termit, kuten õllevirre (vierre) ja humal (humala) tunnetaan vanhoissa germaanisissa kielissä.
Todennäköisesti jo viikinkiajalla (800-1050) tai jopa aikaisemmin oluenpanemisen taito oli vakiintunut Itämeren kansojen keskuudessa. Keskiajalla olutta valmistettiin Virossa pääasiassa kaupungeissa ja kartanoiden panimoissa. Niiden omistajat olivat käytännössä kaikki baltiansaksalaisia.
Olut oli maukas juhlajuoma, joka sai ihmiset hyvälle tuulelle.
Olut on ollut virolaisten juhlajuoma miespolvien ajan. Sitä pantiin ristiäisiä, häitä ja hautajaisia varten. Varsinkin häät olivat oikeat olutjuhlat. Olutta pirskoteltiin hääkulkueen päälle, ja morsiuspari nautti juhlaoluensa yhdessä.
Hääpäivän aamuna morsian käveli uuden kotinsa ympäri olutkannua ja leipää kantaen. Hän lorautti kannusta olutta jokaisen huoneen kynnykselle ja murenteli leivän kotieläimille navetan ja lehmien uhrilahjaksi eli kahjaksi.
Jouluksi pantiin aina olutta. Jouluyönä ja uudenvuodenaattona kuolleiden henget toivotettiin tervetulleiksi oluen voimalla. Jouluoluesta osa säästettiin uutta vuotta varten. Yksi astia säilytettiin loppiaiseksi ja joskus toinen vielä kynttiläpäiväksikin.
Saarenmaalla oli yleistä aina 1900-luvun lopulle saakka, että miehet kävivät taloissa juomassa pyhien oluet loppuun. Yleisesti tunnetaan sananparsi ”Ei ole jõulu, kui ei ole jõuluõlu”. Jouluna olutta juotiin siivosti, mutta loppiaisena olikin sitten meno ylimmillään.
Olutta kului myös juhannuksena sekä Peetrin-, Paavalin-, Mihklin- ja Maarjanpäivinä. Juhannusolutta säästettiin heinätekoon virvoitusjuomaksi. Monet raskaat maatyöt tehtiin talkoina. Talkooväen palkka maksettiin ruokana ja juomana.
Tartossa ja pärnussa teollinen oluenpaneminen alkoi jo 1700-luvulla.
Tartossa on oluella ollut suuri merkitys kaupunkilaisten elämään vuosisatojen ajan. Piispanlinnan ympärille kehittyi kaupunki 1200-luvulla. Saksalaisten kauppiaiden ja käsityöläisten asuintalojen yhteydessä olivat omat kotipanimot. Oluen valmistuksesta ja myynnistä kerätyt verovarat kartuttivat myös kaupungin kassaa.
Venäjän keisarivalta käski muodostaa panimoyhtiöt Tarttoon ja Pärnuun vuonna 1783. Ne saivat myös yksinoikeudet oluenmyyntiin kaupungeissa. Tarton panimolle rakennettiin Emajoen rannalle oma rakennus, jossa valmistettua olutta kuljetettiin kaupungin 30 krouviin.
Vuonna 1820 kaupungin johto vahvisti uudet Tarton oluenpanoa koskevat määräykset. Pian sen jälkeen tallinnalainen Justus Reinhard Schramm aloitti uuden tehtaan rakentamisen. Oluttehdas valmistui 1832. Nuori panimojohtaja keksi liikeideaksi pullotetun jääkellarioluen, ja oluen lagerointia varten hän vuokrasi entisen ruutikellarin.
Virossa siirryttiin muun Euroopan tapaan 1800-luvulla kokonaan teolliseen oluenpanemiseen. Panimot ottivat käyttöön höyryvoimalla toimivat koneet ja laitteet. Myöhemmin teknologian kehittyessä oluttehtaita sähköistettiin. Silti 1800-luvun lopulla virolaiset saivat ylpeillä runsailla kartanopanimoillaan, joita laskettiin olleen lähes 80 eri puolilla maata.
Tuolloin Tartossa toimi kuusi olutpanimoa. Schramminkin panimo sai uudet omistajat. Uudeksi nimeksi tuli Tivoli, jonka osti puolestaan 1600-luvun Ranskan hugenoteista polveutuneen Albert Le Coqin perustama brittiläinen A. Le Coq -perheyritys.
Saku hankki sillanpääaseman pääkaupungin Tallinnan olutjanon tyydyttäjänä.
Sakun oluttehtaan perinteet ulottuvat 1800-luvun alkupuolelle. Tuolloin reilut 15 kilometriä Tallinnasta etelään sijaitsevan Sakun kartanon omisti kreivi Karl Friedrich Rehbinder, joka rakensi tislaamon ja panimon maatilalleen.
Ensimmäinen kirjallinen maininta panimosta on vuodelta 1820, jolloin kartanon olutkeittiössä pantiin olutta. Mallasjuomien valmistus oluttupia ja majataloja varten alkoi saman tien.
Sakun läpimurtona voidaan pitää Tallinnan Kadriorgin puistossa kesällä 1875 järjestettyä maatalousnäyttelyä, jonka olutpaviljongissa tarjoiltu olut saavutti loistavan arvostelumenestyksen ja janoisen yleisön suosion.
Sakun kartanon viereen perustettiin ajan oloon jopa jättimäinen höyrypanimo vuonna 1876. Suursijoitusten avulla panimosta tuli maakunnan tärkein teollisuuslaitos, joka 1800-luvun valloitti koko Harjumaan markkinat.
Oluttuotantoa ja Tallinnan-valloitusta vauhditti myös rautatieyhteyden avaaminen Sakusta Tallinnaan 1899. Siihen saakka olutta oli kuljetettu pääkaupunkiin hevoskärryillä. Kapearaiteinen rata teki mahdolliseksi entistä suurempien olutkuormien kuljettamisen.
Vuoteen 1913 mennessä Sakusta tuli pääkaupungin hallitseva oluttoimittaja. Siitä pitäen Saku on myös ollut yksi johtavista Viron olutpanimoista.
Kõrtseissa ja trahteereissa olutta kului runsaasti.
Historioitsija, FT Kalervo Hovi mainitsee kirjassaan Viinasodasta kynttiläiltoihin – Tallinnnan ravintolakulttuurin historia 1918-1940, että perinteisen kyläkapakan, kõrtsin, pito oli harvoja sosiaalisen nousun väyliä virolaiselle kansanosalle. Kapakan pitäminen oli myös haluttu ammatti.
”Kartanonherrat perustivat kõrtsejä mailleen ja teiden risteyksiin. Niihin kuului tavalisesti yksi yleinen kapakkahuone ja mahdollinen sivuhuone matkustavaisia varten sekä kapakoitsijan asuinhuone”, Hovi kirjoittaa.
Hyvin varhain kapakat levisivät myös Tallinnaan. Ensimmäinen kirjallisissa lähteisssä mainittu trahteeri oli Nyenkroge (Uusi krouvi) vuodelta 1420. Se sijaitsi nykyisin trendikkäässä Kalamajan kaupunginosassa.
Hovin mukaan Kalamajaan kehittyi Tallinnan varhaisvaiheiden ensimmäinen varsinainen kapakkakeskittymä. 1500-luvun alussa Kalamajan 78 itsenäisestä taloudesta 17 oli kapakoita.
Vaikka Tallinnan ravintolatoiminta ja kaupanpito olivat lähinnä saksalaisten käsissä, oluenpano oli aluksi virolaisten hommaa. Saksalaiset havaitsivat sen kannattavaksi, ja uuden ajan kuluessa kauppiaita edustanut Suuri kilta alkoi vaatia oluenvalmistusta killan jäsenten ja erityisesti näiden leskien ja tyttärien etuoikeudeksi. Näin pääkaupungin oluenpano ja trahteerien pitäminen siirtyivät vähitellen baltiansaksalaisten käsiin.
Ensimmäinen maailmansota ja keisarivallan asettama sota-ajan kieltolaki kaatoivat panimoita.
Ensimmäinen maailmansota vaikeutti panimoiden toimintaa Virossa. Sodan alkaessa vuonna 1914 keisari Nikolai II:n hallinto kielsi kaiken alkoholin myynnin ja valmistamisen koko Venäjän keisarikunnan alueella. Sodan aikainen kieltolaki oli kuolinisku monille virolaispanimoille.
Maailmansodan aikana sotilaat ryöstivät Tarton panimon, ja saksalaisjoukot tuhosivat lopulta koko oluttehtaan kaluston. Viron itsenäistyttyä tuotanto alkoi uudelleen 1921 yhä englantilaisomistuksessa. Neuvostoliitto kansallisti panimon, ja maksoi muodollisen korvauksen vasta vuonna 1969, kun lontoolaisyhtiö A. Le Coq veti viimeisiään.
Oluen valmistus alkoi uudelleen Viron itsenäistymisen jälkeen 1920-luvun alussa. Samalla käynnistyi panimoiden välinen kilpailu. Pienemmät panimot sulautuivat suurempiin laitoksiin ja useat panimot ajautuivat konkurssiin.
Sen seurauksena Virossa oli pian enää käytännössä kaksi panimoyhtiötä: Saku ja A. Le Coq. Molemmat kansallistettiin vuonna 1940.
Neuvostoaikana olut oli epäsuosiossa, eikä laadusta voinut edes puhua.
Neuvosto-Virossa olutta ei arvostettu. Olutta joivat virallisen totuuden mukaan vain juopot parantaakseen krapulaansa. Viro ja Latvia herättivät kuitenkin huomiota poikkeuksellisen suurella oluenkulutuksellaan, kun muualla Neuvostoliitossa juotiin yleisesti valtion viinaa.
Toimittaja Sakari Nupponen muistelee Aikamatka hotelli Viruun -kirjassaan, että hotellin valuuttabaarin olut oli tanskalaista Tuborgia ja Carlsbergia, hollantilaista Heinekenia tai joskus jopa suomalaista Lahden Erikoista. Päivän olutkiintiö myytiin loppuun jo alkuillasta, eikä janoinen aina saanut olutta valuutallakaan.
Virolainen kulttuurintutkija Tiit Hennoste muisteli suomalais-virolaisen olutseuran Olutsilta-Õllesild ry:n Viron itsenäisyyspäivän juhlapuheessa Tallinnassa, että Leonid Brežnevin pysähtyneisyyden kaudella 1970-luvulla huonolaatuista olutta sai sekä kaupoista että kapakoista.
”Oli paljon pikkukapakoita ja olutkioskeja. Kansa antoi niille yhteisen nimen Roheline konn, vihreä sammakko”, Hennoste kertoi.
Hennoste nosti esille yleisliittolaisen Žiguli-oluen. Sitä myytiin õlleaukosta kurkkupurkkeihin, jotka porukat tyhjensivät kioskin pihalla.
”Nimi Žiguli oli sama kuin autolla, joka Suomessa tunnetaan nimellä Lada. Olisi ollut kiinnostavaa, jos olisi ollut myös vientiolut nimeltään Lada”, Hennoste totesi hieman sarkastisesti.
Saarenmaan oluttehtaan Saaremaa– ja Kadakas-oluet olivat niin sanottuja deftitsiittituotteita jopa kotikonnuillaan eli niitä ei saanut käytännössä mistään.
Oluen kotitarvevalmistus jatkui neuvostoaikana siitäkin huolimatta, että maalaiselämän muutos ja maatilojen kollektivisointi jättivät syvät jäljet paikalliseen oluenpanemiseen. Pienissä pihapuutarhoissa ei ollut tilaa viljalle, jota ei välillä riittänyt edes kunnolla leiväntekoon. Olutta pantiin harvoin ja pieninä panoksina.
Kylien olut- ja sahtimestarit pitivät taitoaan yllä. Iäkkäät vanhat herrat panivat kotioluttaan, jota oli tarjolla perhejuhlissa. Juomasta maksettiin vaihtotalouden keinoin. Ihmiset toivat maksuksi esimerkiksi lihaa tai polttopuita.
Viron oluenvalmistus ja olutkulttuuri ovat muuttuneet 25 vuodessa melkoisesti.
Neuvostoliiton romahdettua Viron valtio yksityisti tartolaisen RAS Tartu Õlletehas -yhtiön Magnum Konsuumer -osakeyhtiölle, joka osti myös Saarenmaan panimon. Uudet omistajat aloittivat yritysten modernisoinnin ja myivät molemmat panimot suomalaiselle Olville. Olvi palautti Tarton panimolle A. Le Coqin nimen.
Olvi on investoinut Tarton panimoon kymmeniä miljoonia euroja. A. Le Coq käy tällä hetkellä kilpailua oluiden ja muiden panimojuomien markkinaherruudesta Sakun kanssa.
Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeen 1991 perustettiin myös yhteisyritys Saku Õlletehas. Vuosikymmenen lopulla Baltic Beverages Holding (BBH), jonka omistivat ruotsalainen Pripps ja suomalainen Hartwall, hankki omistukseensa panimon osakkeista 75 prosenttia. Viimeinen neljännes jäi pienille osakkeenomistajille.
Vuonna 2008 panimoalalla tehtiin suuri kansainvälinen yritysjärjestely. Sen myötä Saku siirtyi tanskalaisen panimojätin Carlsbergin omistukseen.
Viru Õlu perustettiin Haljalaan Rakveren lähelle vuonna 1975. Sen yhtenä tavoitteena oli kerätä rahaa yhteiskunnallisiin kohteisiin kuten kouluille. Kolhoosiajan viimeisenä tehtävänä oli korjata kirkon katto. Heinäkuussa 1991 Viru-kolhoosin panimosta muodostettiin AS Viru Õlu, jonka suureksi omistajaksi tuli tanskalainen Harboe Bryggeri.
Olut on yhä yleisin alkoholijuoma virolaisten keskuudessa. Samalla Virosta on kovaa vauhtia kehittynyt eurooppalainen olutmaa, jossa pienpanimot toimivat innovatiivisina sanansaattajina.
Facebook Comments