”Meepä Kaskikseen syömään. Haluan kuulla, mitä tuumit siitä.”
”Menen, mielelläni. Mutta kuinka temppu tehdään?”
Ravintola Kaskiksessa syöminen ei vaadi syviä taskuja, mutta tuuria tai viekkautta se vaatii. Turkulaisen ravintolan varauskirja on nimittäin täynnä kuukausiksi eteenpäin. Kaskiksesta on kasvanut kotikaupunkiaan suurempi ilmiö, eikä sitä ympäröivä kuohunta ota laantuakseen, vaikka ravintola on takonut rautaa jo kolmatta vuotta.
Keittiömestari Erik Mansikka valittiin joku aika sitten vuoden turkulaiseksi. Jääkiekkoilija ja koko kansan sankari Saku Koivu jäi nuolemaan näppejään. Menestys ei ole tipahtanut syliin taivaalta: tarinan mukaan keittiöstä vastaavat Mansikka ja Simo Raisio nukkuivat kyökin lattialla ensimmäiset kuukaudet. Se kertoo poikkeuksellisesta omistautumista. Ihme sällejä.
Minä sen sijaan en pysty ihmeisiin, kuten pöytävarauksen saamiseen Kaskiksesta, mutta yrittänyttä ei laiteta. Kompensoin lahjakkuuden ja kyvykkyyden machiavellimäisellä juonikkuudella, ja saan aikaan tulosta. Kaskiksen kolmas omistaja, Topi Pekkanen, viestii eräänä marraskuisena aamuna, että joululounaalle on tullut peruutus. Ostan junaliput Turkuun.
Kaskiksen paikalle on helppo kuvitella kopiointiyritys tai isännöitsijäntoimisto. Sellainen, jonka sälekaihtimet repsottavat ja jonka nimi on kirjoitettu comic sans -fontilla. Keskustan vilskeestä kivenheiton sivussa sijaitsevan elementtitalon kivijalka on epätodennäköinen paikka menestysravintolalle, mutta Kaskis on muuttanut kaupunkimaantiedettä. Nälkäiset tarpovat Kaskenkadun jyrkkää ylämäkeä kiilu silmissään.
Tukholmassa tasokkaat lähiöravintolat ovat kuumaa kamaa. Kaskiksen voi laskea samaan kategoriaan, vaikka se ei ole lähiötä nähnytkään. Kyse on enemmän tyylistä kuin sijainnista. Ei ole varsinaisesti kenenkään vika, että Turun kokoisessa kaupungissa lähiötunnelma löytyy näköetäisyydellä Aurajoesta.
Tuijotettuani hetken kerrostalon pihaa, astun sisään ravintolaan. Minut istutetaan pöytään, joka on lähimpänä keittiötä. Tuijottelen vuoroin keittiötä, vuoroin salia. Joulukuinen aurinko on laskemassa, vaikka lounasaika on vasta käsillä. Kaupunki verhoutuu siniharmaaseen unohdukseen, mutta ravintolan sisällä kelpaa olla.
Viereisissä pöydissä istuu yllättävän paljon ikäihmisiä, jotka näyttävät turkulaisittain osaavan ravintoloissa syömisen jalon taidon. Työtä tekevät kunnon ihmiset lienevät tähän aikaan sorvin äärellä, siinä missä kunnoton väki ei tuhlaa rahaa kunnon ruokaan. Kaskenkadun ylämäestä rasittunut ruokakirjoittaja edustaa puolivälin ratkaisua.
Tilaan kuuden ruokalajin menun Kaskiksen paremmalla viinipaketilla. Ihan ensimmäiseksi tilaan tosin kuplivaa, kun sitä ehdotetaan, vaikka negroni-tarpeetkin näyttäisivät löytyvän hyllyltä. Taittingerin umpimineraalinen Prélude vie ajatukset täydellisestä negronista jonnekin ranskalaisen kalkkilouhoksen laitamille, mutta kaiuttimissa soivat lattarirytmit. Ne sopivat kaamokseen poikkeuksellisen huonosti, mutta tähän gastronomiseen kuplaan sitäkin paremmin. Katon putkistosta roikkuu eriparisia lamppuja. Totean Kaskiksen täyttävän amerikkalaisen Guy Dimondin kehittelemän brutaalin bistron määritelmän. Karkean kaunis ja kunnianhimoinen ravintola, jonka kynnys on viritetty matalalle. Kyllä vain.
Ateria käynnistyy kalaympyrällä, kuten täällä on tapana. Tämän päiväinen esitys on jo liki kahdeskymmenes versio annoksesta. Kuha tulee Ahvenanmaan Brändöstä, kerrotaan. En tiedä missä se on, mutta tunnistan kyllä poikkeuksellisen tuoreen kalan merellisen tuoksun, joka ei ole kalaisaa nähnytkään.
Kuhaa on annoksessa usealla tavalla: paahdettuna, etikkakypsennettynä ja murekkeena. Keskellä lepäävä leväsitruunakastike osoittautuu makuelämykseksi. Siellä täällä sojottaa merileväkeksejä, jotka villeistä ideoistaan tunnettu keittiö on kuulemma valmistanut uppopaistamalla ylikypsää spagettia leväleivityksessä.
Kalaympyrä on helvetin hyvä annos. Yhdistettynä J.J. Prümin 12 vuotta vanhaan auslese rieslingiin, tunnetun universumin tasapainoa uhkaava gastronominen singulariteetti on lähellä. Mikäli kaikki keittiön valmistama ruoka olisi yhtä hyvää, Suomen parhaasta ravintolasta ei tarvitsisi vääntää vuosi toisensa jälkeen.
Seuraava annos, näkkärin päälle kasattu hirvicarpaccio kuusenkerkkämajoneesilla, ei vakuuta samoissa määrin. Riista on herkullisesti raakakypsennetty runsaalla suolalla ja kuusenkerkkämajoneesi maistuvaa, mutta tarjoilutapa riepoo. Turkulaiset syövät annoksen käsin, kuten on tarkoitus, mutta aion tarttua välineisiin.
Näkkäri saattaa lohjeta hallitsemattomasti kuin kevätjää pilkkijän alla; kyseessä on arvaamaton luonnonvoima. Pahimmillaan koko höskä hajoaa ensimmäisellä puraisulla pitkin pöytää. Ei, ei ja ei. Pihistän välineet viereisestä kattauksesta ja olen kuin Mars-patukkaa veitsellä ja haarukalla syövä Seinfeld-hahmo.
Kaskiksen leikkisämpi puoli tulee tutuksi, kun pöytään kannetaan karitsan lihasta valmistettu pitakebab sriracha-majoneesilla. Ei epäilystäkään, Kaskis ei ota itseään turhan vakavasti. Annos tarjoillaan samankaltaisessa paperitaskussa kuin nakkikioskilla. Kebab on koristeltu syötävillä kukkasilla, mikä on runollista; vähän kuin hillomunkkiin upotettu syntymäpäiväkynttilä.
Mitä tulee annoksen makuihin, olemme synnin äärellä. Leipää, lihaa ja paljon majoneesia, mitä sitä ihminen muuta tarvitsee? Jos totta puhutaan, Kaskiksen kebab ei ole paras syömäni kebab, mutta iskee rasvaisen riitasoinnun ravintola-aterian käsikirjoitukseen. Kun kebab yhdistetään saksalaiset säännöt rikkovaan tammikypsytettyyn rieslingiin, alkaa olla ilmeistä, ettei Kaskis kunnioita raja-aitoja, vaan ryskii niistä läpi.
Kaskis on hetkittäin ronski. Tämä näkyy myös annosten koossa, minkä vuoksi ravintolasta on vaikea lähteä nälkäisenä. Mahdolliset mutinat liian pienistä annoksista saattaa toki olla tarpeellista ampua alas, mutta ammattisyöjä pärjäisi vähemmälläkin alleviivauksella.
Pääruokien kohdalla kebabin ilmentämä me-tehdään-mitä-huvittaa -tyylinen kapinahenki talttuu. Brändön suunnalta pyydystetty ahven savustetun valkuaisen, kylmäsavustetun hauenmädin ja vaalean misokastikkeen kanssa on todennäköisesti monien suita miellyttävä. Olen tunnistavinani klassisen ranskalaisen keittiön ajattelua modernin annoksen taustalla. Paahteinen annos täyttää vatsan sekä mielen, vaikka vetääkin hieman varman päälle.
Seuraavaksi pöytään ilmestyy liha-annos, jonka pääraaka-aine on peräisin Tanhualta, Sodankylän liepeiltä. Paahdettu poron sisäpaisti, haudutettu poronkieli, puikulamuussi, paahdetut juurekset ja kokonaisilla lakoilla koristeltu keitinliemi. Turvallisen kanssa flirttaava annos on kokkaamisen juhlaa. Murea sisäpaisti on valmistettu nappiin ja jätetty kauniin pinkiksi. Yleensä sitkeä kieli on Kaskiksessa pehmeää, murean tuolla puolen. Jään kaipaamaan annokseen enemmän korkeita nuotteja happojen muodossa, mutta saatan olla mielipiteineni jälleen oppositiossa.
Poron sisäpaistin mukana tulee erillisissä kipoissa poronkäristystä ja puolukkahilloa, joita ei ole veivattu mihinkään suuntaan. Maistuvaa, mutta en ole varma, mitä mieltä olen vedosta. Tai oikeammin, en ole varma mitä mieltä olen siitä, miksi se on pöydässä. Toisaalta käristys on esimerkki Kaskiksen kyvystä yllättää ja olla piittaamatta säännöistä, mutta toisaalta se tuntuu liian pitkälle menevältä varmistelulta; kuin pyrkimykseltä miellyttää syömään saapuvaa satunnaista Bull Mentulaa, jolla ei jostain kumman syystä ole broileripäivä.
Onko umpirehellisen käristyksen tehtävä estää, ettei kukaan voi nimitellä Kaskista liian fiiniksi? Tätä pohtiessa myös kebabannos alkaa näyttäytyä uudessa valossa. Voiko yksi ravintola miellyttää kaikkia? Ennen kaikkea, tarvitseeko sen?
Jälkkäri tarjoaa suomalaisen joulun makuja käännettynä vieraaseen muotokieleen. Riisipuuroa jäätelön muodossa, paahdettuja manteleita moussena ja niin edelleen. Maistuvaa. Vieressä on vielä orpo piparkakku kuusenoksien päällä keksikipossa. Sitä koristavat tutut Disney-hiiret. Korni kasarinostalgia jaksaa naurattaa luvuilla kasvanutta varhaiskeski-ikäistä.
Puhutaanpa vielä ravintolan viinilistasta, kun asia kuitenkin kiinnostaa teitä. Se nimittäin onnistuu yllättämään olemalla melko ajaton, mikä on kaunis tapa sanoa, ettei se tunnu seuraavan aikaansa. Itse asiassa se on hipsterisommelierin painajainen. Vai kuka muka kaataa argentiinalaista Zuccardia laseihin vuonna 2016? Tai Villa Mariaa Uudesta-Seelannista, mitä ihmettä? Tai Seghesion Zinfandelia Kaliforniasta? Tämähän on tavaraa, jota voi ostaa… Alkosta?
Listan helmet paljastavat Kaskiksen viiniosaamisen, joten ei huolta. Etnan rinteiden Graci tai Hawkinsin LAM Etelä-Afrikan Swartlandista kertovat tarinaa asiansa osaavalle kyylälle. Kyse on enemmän filosofiasta kuin mistään tähdellisestä. Huomaan pohtivani, että Kaskiksen viinilista on viesti itsessään: sen sijaan, että ravintola juoksisi trendien perässä, Kaskiksen viinilista on pysyvästi poissa muodista. Se on viinivastine kebabille. Tällaista omapäisyyttä on syytä kunnioittaa, vaikka ei olisikaan samaa mieltä kaikista valinnoista.
Rehellisyyden hetki. Olisinko odottanut Kaskikselta jotain vielä enemmän? Vielä maagisempia makuja? Kukaties, mutta paisuneisiin odotuksiin vastaaminen on vaikeaa. Hypen kouriin joutuneessa kuppilassa niin sanottu expectation management ei ole enää ravintolan omissa käsissä, jolloin kaikki mahdottomia odottavat asiakkaat on tuomittu pettymään. En kuitenkaan usko olevani yksi heistä.
Kaskiksen menestys on yksi viime vuosien merkittävimmistä ravintolatarinoista. Mansikka, Raisio, Pekkanen ja kaikki muut Kaskiksen tyypit tekevät työtä, joka tahkoaa koko Turulle tuloja uudenlaisen turismin muodossa. Kaskis synnyttää uutta käyttökulttuuria koko kaupungille, se on magnetisoinut aiemmin mitäänsanomattoman palan Turkua. Seuraavaksi kaupunki tarvitsee kunnon hotellin tai kaksi, mutta ei mennä siihen tässä. Kaksi kertaa neljä tähteä on komea suoritus elementtitalon korttelibistrolta, joka ei ota itseään liian vakavasti.
Tunnelma
Ruoka
Arviointiasteikko
0 = Kehno
* = Välttävä
** = Kelvollinen
*** = Hyvä
**** = Kiitettävä
***** = Poikkeuksellisen erinomainen
Lue myös aikaisemmat jutut: Ravintola-arvio: Kom sekä Viiden Tähden ravintola-arviot alkavat
Comments are closed.