Suomalaisen kulttuurin suhde ruokaan on ladattu ja osittain ristiriitainen. Tästä lienee kiittäminen sekä katovuosien kärsimyksiä että periprotestanttista mielenlaatua. Luterilaisessa uskossa tuonpuoleiseen on kaivattu jo tässä elämässä, mikä on näkynyt muun muassa arkisen elämän halveksuntana.

Ruumiin ja mielen vastakkainasettelu on ollut länsimaisen kulttuurin keskiössä antiikista saakka ja on sitä myös protestanttisessa etiikassa, jossa keho on hahmotettu ikiaikaisen sielun vähäpätöiseksi haastajaksi. Kehollisten nautintojen, kuten syömisen ja panemisen, on nähty loitontavan ihmistä iänkaikkisesta maalista.

Protestanttisen kulttuurin taipumattomuus ilakoimiseen näkyy selvimmin ruokapöydässä, sillä koruttoman ruokailun voi nähdä rituaalina. Ruumista rangaistaan paitsi uutteralla arkisella aherruksella, myös askeesilla, eli nautinnosta pidättäytymisellä.

Ruokaa aliarvostetaan ja toisaalta yliarvostetaan

Ruoan halveksunta on ilmentynyt maun vähättelynä. ”Pääasia, että vatsa täyttyy” -ajatukseen kiteytyy ruoan pääasiallinen tarkoitus, joka on nälän karkottaminen. Nautinnoksi asti siitä ei ole ollut tarvetta olla, sillä se mikä on ollut tavoittamattomissa, on määritelty turhuudeksi. Ruoan mausta puhuminen on rinnastunut sarkahousujen värisävyn arvosteluun.

Toisaalta ruoka on kärsinyt yliarvostuksesta. Jokapäiväisen leivän kunnioittaminen on tarkoittanut harrasta hiljaisuutta ruoan äärellä, mutta myös sitä, ettei ruoasta ole sopinut keskustella nautinnon kautta. Ruokailuun on myös liittynyt kasvatuksellisia näkökulmia, kuten pakkosyöttämistä tai ateriatta jättämistä.

Kuri on perinteinen osa suomalaista ruokakulttuuria

Kulttuurit ovat poikkeuksellisia kapistuksia, sillä ne kykenevät uhmaamaan aikaa, koteloitumaan ja kerrostumaan. Kulttuurit mukautuvat olosuhteiden muutoksiin pitkällä viiveellä. Mitä merkittävämmästä asiasta on kyse, sitä syvemmälle sirpaleet ovat kammioituneet ja sitä hanakammin kulttuuri vastustaa uudelleenmäärittelypyrkimyksiä. Vauras yhteiskunta elää pulavuosia todeksi kulttuurin tasolla.

Tämän vuoksi teollisesta einesruoasta ei sopisi sanoa, että ”tuollaista ruokaa ei pitäisi kenenkään syödä 2000-luvulla”. Ruoan maun arvosteleminen näyttäytyy moraalittomuutena ja se pelaa einestehtaiden pussiin. Suhteemme ruokaan näkyy vanhustenhoidossa, se näkyy oppilaitoksissa. Pääasia, että ruokaa on, Suomi.

Tapamme puhua ruoasta ilmentää suhdettamme maailmaan. Jotta ruoan kaksijakoinen asema suomalaisessa kulttuurissa voitaisiin tehdä näkyväksi, tehdään pieni harjoitus. Otetaan nippu sananlaskuja, ja korvataan yksi välttämättömyys toisella.

Tie miehen sydämeen vie keuhkojen kautta

 Happi miehen tiellä pitää

En elä hengittääkseni, vaan hengitän elääkseni

Kuulostaa ihan asialliselta. Hyviä eineshetkiä joka tupaan ja niemennokkaan.

Arto Koskelo

Facebook kommentit