Auto kaartaa jyrkänteeltä toiselle kuoppaista tietä pitkin. Alle avautuvat kiviset terassit, jotka estävät viiniköynnöksiä lipeämästä kielekkeen väärälle puolelle syvyyksin. Auto rämistelee, pikkukivet sinkoilevat, minä roikun kahvassa.

Tien päässä häämöttä Ramos Pinton viinitila Quinta Bom Retiro, jossa vietän seuraavat kaksi päivää. Olen tullut Portugaliin viettämään The Port Wine Dayta, eli 10.9. järjestettyä Portviinipäivää. Olen sekä janoinen että tiedonjanoinen.

Aurinko painuu mailleen, kun astun ulos autosta. Kuulen huutoa, joka kaikuu kivisten talojen seinissä kumeana. “Jalkapalloa, maali”, minulle kerrotaan. Kävelen mäkeä alas nähdäkseni mistä on kyse.

Kivisissä sammioissa marssii verkkaisesti lauma miehiä. Kirkkaiden halogeenien paisteessa, polviin asti rypäleiden seassa.

Lagares-perinnettä ylläpidetään edelleen parhaiden viinien kohdalla. Siinä rypäleet poljetaan jalkapohjilla, minkä vuoksi miehet seisovat hiivaisissa tuoksuissa jopa neljäkin tuntia kerrallaan, astellen hitaasti kivisammion päästä toiseen. Läppä lentää, aika käy herkästi pitkäksi muutoin.

“Tällä puolella jokea lagaresin polkijat ovat yleensä miehiä. Perinnehomma. He ottavat usein seuraavan sukupolven mukaan. Polkijoille maksetaan noin seitsemän euroa tunti, koska homma vaatii enemmän osaamista kuin rypäleiden poimiminen”, kuulen.
Hauskaa, mutta raskasta, eikä liksakaan päätä huimaa.

Murskaantuneiden rypäleiden sokerista ammentava käymisprosessi sen sijaan saattaa huimata. Hiivaisa tuoksu leijuu kymmenien metrien säteellä lagaresista. Siellä lepää, huutaa radio, ja miehet hurraavat. Paikallisottelu, eikä Porton joukkue edes pelaa, mutta väliäkö tuolla. Lagaresissa on kyse sitkeydestä, neljän tunnin patikoinnista liejussa. Sitä voidaan ammentaa jalkapallo-ottelusta.

Toisissa olosuhteissa miehet voisivat kykkiä hirvimetsällä läpi yön näkemättä vilaustakaan hirvestä. Hymy kasvoilla olisi samanlainen.

Eräät tilat ovat korvanneet polkijat jo roboteilla. Metallisissa jalkaa imitoivissa ulokkeissa kiinni oleva silikoni matkii jalkapohjan pehmeyttä. Lits, läts. Tahti on verkkainen kuin ikämiehillä, sillä lopputuloksesta halutaan mahdollisimman perinteinen. Kyse on robotiikan esisoitosta, missä hydrauliikka korvaa lihakset.

Kehitys sysää vielä nämäkin polkijat syrjään, eikä seuraava sukupolvi enäää polje rypäleitä jalkapallon tahdissa. Maailma muuttuu robotisoiduksi simulacrumiksi.

Maalihuudot kaikuva pitkälle yöhön, lihamylly jauhaa. Ne kaikuvat korvissa, kun Ramos Pinton portviinien valmistuksesta vastaava Ana Rosas kaataa laseihin viiniä Douron vanhimman uima-altaan reunalla. Maailmat eivät voisi olla kauempana toisistaan. Lasissa on Roedererin samppanjaa. Yritys osti Ramos Pinton vuonna 1990 ja on sen jälkeen kehittänyt sen liiketoimintaa samalla pieteetillä kuin Champagnessa.

Ramos Pinto on ollut olemassa jo vuodesta 1880, mikä tekee siitä varsin historiallisen esimerkin portviinitalosta, joka ei ole englantilaista alkuperää. Ramos Pinto on tavannut kulkea kehityksen etunenässä, mitä tulee teknologiaan. Tila oli ensimmäinen, joka istutti köynnöksiä pystyriveihin, joita pystytään käsittelemään koneellisesti.

Kun tila levittäytyi rutikuivan Douro Superiorin puolelle, sitä pidettiin hulluna. Nykyään keskellä ei mitään sijaitsevalta kuvankauniilta Quinta da Ervamoiralta saadut rypäleet muodostavat tawny 10:n selkärangan, siinä missä jumalainen tawny 20 saa rypäleensä lähinnä Bom Retiron tarhoilta, joilla katseeni juuri lepää.

“Olette täällä 10.9. vietettävää Portviinipäivää varten. Sunnuntaiaamuna osallistutte tastingiin, jossa maistellaan kuusikymmentäluvun porteja. Voimme ehkä silti ottaa pienen varaslähdön näin illallisen päätteeksi”, kuulen. Voimme toki, sillä juon portia mielelläni sekä ennen että jälkeen illallisen.

Lasiini kaadetaan viiniä, joka lahoaa omaan herkullisuuteensa kuin brandylla kostutettu piparkakkutalo.

Vuoden 1964 Ramos Pinton valkoinen port on liki mahonkiin taittava sekoitus kastanjaa, paahdettua sokeria, kuivattuja aprikooseja ja ruissiirappia, mikäli sellaista vain valmistettaisiin. Pinkeä kuivamausteinen maku soi päässä kuin veitsellä kilautettu kristallilasi. Maistan maun vielä pitkään suussani.

Seuraavana päivänä löydän itseni liki parin tunnin ajomatkan päässä Ervamoiran viinitilalta, port tonic kädessäni. Tuuli on juuri heittänyt pöytäliinan ja muita tavaroita mullin mallin, mutta en jaksa piitata siitä, sillä edessäni avautuva maisema hakee vertaistaan karuuden ja kauneuden yhdistelmässä. “Olette hulluja”, Ramos Pinton väelle todettiin, kun tarhoja päätettiin istuttaa Douro-joen kuivimmille seuduille.

Ilman keinokastelua touriga Nacional, tinta Roriz ja tinta Barroca-lajikkeiden köynnökset kuolisivat vuoden 2017 kaltaisten kasvukausien aikana. Vettä annetaan köynnöksille niin vähän, tippa kerrallaan, että ne keikkuvat kellastuvine lehtineen janokuoleman partaalla kasvukauden taittaessa vääjäämätöntä loppuaan kohden.

Tätä on Douro. Jos rinteet eivät ole niin jyrkkiä, että niillä työskentely on paitsi hankalaa, myös vaarallista, sitten tarhat sijaitsevat olosuhteissa, jossa mikään muu ei meinaa kasvaa.

Mikäli Portugalin minipalkka ei olisi 600 euroa kuukaudessa, viinien hinnat karkaisivat tasaisen varmasti käsistä, mietin. Kukaties poskettomat hinnat ovat portviinin tulevaisuus, sillä nykyinen parikymppiä pullosta väkevöityä dourolaista on naurettavan vähän ottaen kasvuolosuhteet huomioon.

Illalla Bom Retirolla apulaisviinintekijä Thomas Rogerson näyttää mistä väkevöinnissä on kyse. Sementtitankin seinästä sojottaa muovinen letku, jonka halkaisija on noin viisi senttimetriä. Kun kahvasta käännetään, viinilasi valahtaa hetkessä puolilleen nestettä, joka on kirkkaan väristä. “Tässä on kymmenentuhatta litraa brandya, jonka voimakkuus on 77 prosenttia”, hän sanoo ja pyytää haistamaan.

Haisee puhtaalta viinalta. Olen nähnyt satoja viinikellareita kuluneen kymmenen vuoden aikana, mutta tämä on ensimmäinen, jonka hanasta tulee väkijuomia. Portviini väkevöidään brandylla, jonka valmistusmaa vaihtelee. Usein se on Ranska, mutta myös paikallista tavaraa on tarjolla. Olennaista on viinan puhtaus, sillä se muodostaa merkittävän osan lopputuotteen mausta.

Osa master blenderin ammattitaitoa on tisleiden tuntemus ja Thomas on kukaties matkalla sellaiseksi. “Mennään juomaan vielä lasilliset terassille, ennen kuin pyörrymme tänne hiilidioksiidiin”, hän sanoo. Mennään vain, ilta on lämmin.

Seuraavana aamuna huomaan maistelevani kuusikymmenluvun porteja kukonlaulun aikaan.

Poikkeuksellinen tasting, joka tuskin toistuu minun elämäni aikana. Portit ovat hämmästyttävän vetreitä paria poikkeusta lukuunottamatta. Etenkin tawny-tyylin vuosikertapullotteita edustavat colheitat loistavat. Punaisista vai valkoisista rypäleistä valmistettu, yhdentekevää värin perusteella. Happi on kätilöinyt viineistä ruskeita.

Seitsemäntoista viinin sarjan paras on peräisin legendaariselta vuodelta 1963. Mikä yllättävää, kyseessä on valkoinen port. Dalva Golden White 1963 tuoksuu kinuskille, mausteille, kuivatuille hedelmille ja on olemukseltaan iätön. Hedelmä taittaa rusinaan, mutta on edelleen mehukasta. Pinkeän makea viini tanssii kielellä paahdetun sokerin sävyissä ja runko pelaa kauniisti yhteen terhakan hapokkuuden kanssa, joka vie ajatuksia pippurin suuntaan.

Portviinipäivä on alkanut kohdallani mitä maistuvimmissa merkeissä, mutta päivä on vasta nuori. Jutun toinen osa julkaistaan myöhemmin viikolla.

Arto Koskelo

AEVP kutsui ja kustansi reissun.

Facebook kommentit