Toisinaan keuhkot täyttyvät ilmasta, jolloin happi nousee melkein päähän. Kyseessä on katkeransuloinen tunne, sillä se tapahtuu harvoin Suomessa.

En varmasti ole ainoa, joka tunnistaa fiiliksen. Kun palaan kotikaupunkiini, huomaan ravistelevani näkymättömiä terassiköysiä pois harteiltani.

Totun takaisin Helsingin ilmapiiriin, kuin sammakko hitaasti lämpenevään veteen. Turrun takaisin normaaliin, jonka tunnen liiankin hyvin.

terassiköydet kulkevat jo ihon alla.

Yhtälö on yksinkertainen. Turvallisuus edellyttää kontrollia ja kontrolli on pois vapaudesta.

Turvallisuutta ja vapautta ei voi maksimoida samaan aikaan. Jos toinen vedetään tappiinsa, toinen kutistuu.

Olennaista on tasapaino, jonka saavuttaminen on hyvin vaikeaa.

Typistäen voi sanoa, että vapaasti rönsyilevä kulttuuri generoi happea, turvalliseksi kontrolloitu polttaa sitä.

Selvää on, että jos toinen maksimoidaan toisen kustannuksella, kyse on radikalismista.

Suomi on vienyt kontrolliin ja turvallisuuteen pyrkivän holhouksen pidemmälle kuin yksikään muu eurooppalainen maa.

Onko kontrolli viety liian pitkälle, on arvokysymys. Muutama prosentti suomalaisista kannattaa edelleen kieltolakia.

Kaikista hienoista puolistaan huolimatta Helsinki osaa olla hivenen ahdistava. Mitä sitä kieltämäänkään.

Ajatus vaivaa mieltäni: mitä jos kyse ei ole vain painostavasta tunnelmasta, keppanarajasta tai terassiköysistä, vaan jostain paljon suuremmasta?

Mitä jos maksamme holhouksen ilmapiiristä kovempaa hintaa kuin osaamme kuvitellakaan?

Vaikea sanoa, sillä tarkasteltavanamme on vain tämä todellisuus.

Siinä maan viisari nykii paikallaan ja apatia vaivaa. Varmasti silkkaa sattumaa.

– Arto Koskelo

Voileipä kiertää edelleen. Kuva: Heikki Pursiainen / Twitter.
Facebook kommentit