Tänään 10. lokakuuta vietämme suomalaisen kirjallisuuden päivää, joka on samalla kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven merkkipäivä. Kirjallisuutemme vilisee Kiven heimolaisia, oluen ja viinan maailman sekä kapakkaelämän autenttisia kuvaajia.

Kerran kantapöydässä pysähdyin lukemaan Aleksis Kiven Seitsemää Veljestä. Joulu oli tulossa ja hain romaanista vaihtoehtoista tekstiä perinteisen evankeliumin tilalle joulupöydässä luettavaksi. Seitsemän Veljestä tarttui kouraani, koska muistin siitä Kiven elävän kuvauksen joulunvietosta, josta ei maukasta evästä ja tummaa olutta puuttunut.

”Seitsemän reikäleipää, kaksi tammipöytyrillistä höyryävää karhunlihaa ja kiulullinen olutta seisoi pöydällä. Itse olivat he keittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas”, Kivi kirjoittaa.

Veljesten joulu ei ollut ainoa Kiven kirjoihin päätynyt kansanomainen kuvaus jalojen juomien iloista ja niiden liiallisen nauttimisen kiroista. Itse asiassa niitä oli kymmeniä.

Unto Salminen Eskona Wilho Ilmarin elokuvassa Nummisuutarit. Kuva: Aarne Tenhovaara, 1938. Museovirasto.

Nummisuutarit-näytelmässä Eskon kosiomatka huipentui ensihumalaan ja sen haihduttua päätäkivistävään ja opettavaiseen krapulaan.

Eskon riemukas huudahdus “Minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoon korkeuksiin ylös ”, on näytelmän nähneiden hyvin tuntema hokema. Lähes yhtä tuttu on Juhanin tokaisu Seitsemästä Veljeksestä: ”Juo, veikkonen. Jumalan luoma, juo, sillä nyt on joulu ja varoja ei puutu aitasta.”

Olviretki Schleusingenissa sisältää omakohtaisia kuvauksia Aleksis Kiven juoppohulluuden maailmasta.

Nummisuutareiden (1864) ja Seitsemän Veljeksen väliin osuus Kiven viimeistelyä vaille jäänyt näytelmä Olviretki Schleusingenissa (1866), joka perustuu tuonaikaiseen lehtiuutiseen Preussin ja Itävallan sodasta. Uutisessa kerrottiin, että 8000 miehen vahvuinen baijerilaisjoukko vietti aikaa Schleusengenissa ”aamusta iltaan humalan humussa.”

Sotilaiden juopottelu jatkuu päivästä ja viikosta toiseen. Näytelmän hahmot Max ja Fuchs ovat ”juoneet yhdessä kolme kuukautta näkemättä yhtä ainoaa selvyyden päivää”. Tutus kommentoi silmitöntä juopottelua, toteamalla, että “Ei siis ihme, että he nyt pitävät itseänsä kenraaleina ja killistelevät ympärillensä, löylytellen pikku-ukkoja ja peikkoja”.

Kiven kuvaukset ovat hyvin totuudenomaisia, sillä niillä on vahva kokemusperäinen tausta. Parhaimpaan luomisaikaan Kiven elämää varjosti rankka juopottelu, joka vei hänet lopulta mielisairaalaan ja ennenaikaiseen kuolemaan.

Eino Leino oli sitkeä kapakkapöytien sissi niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Kansallisrunoilijamme Eino Leinolle maistuivat viini ja punssi. Tarttuipa hän ahnaasti oluttuoppiinkin. Leino lienee saanut helkavirsiensä (I sarja 1903, II sarja 1916) olutinnoitukset Kalevalasta (1835) ja Kantelettaresta (1840). Niissä oluen panemisesta kerrotaan lukuisten säkeiden ja riimien voimalla.

Kirjailija Eino Leino työhuoneessaan 1922. Museoviraston kuvakokoelma.

Osasyyksi tuotteliaan Eino Leinon elämän hiipumiseen 47-vuotiaana voidaankin sanoa hänen viihtymisensä päihdyttävien juomien parissa. Rankkoina juomakausina hän joi itseään säästämättä, maistaen jokaisesta tarjotusta maljasta.

Kainuulaisista juuristaan huolimatta Leino oli hyvin kansainvälinen. Ensimmäisen ulkomaanmatkansa hän teki 19-vuotiaana Berliiniin, jossa hän viihtyi hyvin viinikellareissa ja oluttuvissa.

”Kun kaupungin asukas pistää poskeensa höyryävän bierwurstin ja kulauttaa seidein olutta menemään samaa tietä, jota niin monet ennekin ovat menneet, niin voi hyvällä omalla tunnolla paneutua nukkumaan ja nukkua päänsä niin paksuksi kuin rakas Jumala ja korkea esivalta suinkin voivat syntiseltä ihmisraukalta vaatia”, Leino kirjoitti Päivälehdessä 15.5.1898.

Kirjailijan arki Ei ollut pelkkää viinanhuuruista taiteilijaelämää.

Opettavaisia alkoholikertomuksia sisältyy runsaasti Suomen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun romaanikirjallisuuteen. Juhani Ahon pienoisromaanissa Rautatie Matin ja Liisan ensimmäinen junamatka tyssää Matin ryhtyessä juopottelupuuhiin tuntemattoman matkustajan kanssa.

Matin humalan vuoksi he eivät ehdi nousta ajoissa junasta, vaan joutuvat maksamaan matkasta lisää ja kaiken lisäksi he myöhästyvät kirkosta. Syytä miehensä torumiseen riittää Liisalla pitkäksi aikaa.

Muutama vuosi Rautatien jälkeen ilmestynyt Ahon Yksin-romaani (1890) edusti tuon ajan yleisen moraalikäsityksen mukaan aivan toista äärilaitaa. Aho kirjoitti kirjan Pariisin-vuosinaan minä-muodossa. Kirjan kuvaus jouluyöstä prostituoidun kanssa synnytti ankaran keskustelun taiteen moraalista.


Mika Waltari. Kuva: Aarne Pietinen, 1931. Museoviraston kokoelma.

Mika Waltari teki ensimmäisen matkansa Pariisiin vuonna 1927. Kieltolailla oli ilmeinen vaikutus Waltariin haluun kokeilla taiteilijaelämää ja maistella iloisen 20-luvun tunnelmaa kaikin mahdollisin aistein.

“Dömessa oli aina taiteilijoita, siellä oli virolaisia, siellä oli albanialaisia ylioppilaita, samoin pitkin Boulevard Saint Micheliä tapasi eri maiden ylioppilaita. Lopputulos oli se, että olin kolmen vuorokauden kuluttua hirvittävän vapisevassa kunnossa ja tajusin itsekin, että tästä täytyy nyt kerta kaikkiaan tulla loppu. Olin vielä tehnyt sen erehdyksen, että olin juonut absintin korvikkeena Pernod’ta; toinen laji oli Amourette, joka tietysti jo nimellään innosti minua”, Waltari kertoi Ritva Haavikon toimittamassa muistelmateoksessaan (1980).

Tinkimättömänä työntekijänä tunnetulla Waltarilla oli tiukka suhde ammattiinsa. Joskin antoi hän muistelmissaan Bacchukselle pienen myönnytyksen.

“Alkoholin käytöstä kirjoittamisen yhteydessä olen aina ollut jyrkästi sitä mieltä, että on kirjoitettava selvin päin, etenkin jos kirjoittaa proosateosta. Runoja voi mahdollisesti kirjoittaa tai ainakin luonnostella lievästi viinin inspiroimana, mutta proosa vaatii selvää päätä ja myös säännöllisiä elintapoja.”

Pontikankeitto ja kieltolaki elävät Ilmari Kiannon ja Joel Lehtosen romaaneissa.

Pontikankeitto liittyy olennaisesti varsinkin itäisten suomalaisten kirjallisuushahmojen arkeen ja juhlaan. Joel Lehtosen Putkinotkossa (1919-1920) koko yhden päivän tarina rakentuu kirjan päähenkilön Juutas Käkriäisen ja lankonsa Mauno Kypenäisen pontikankeittopuuhien ympärille.

Putkinotko-elokuva, Urpo Lauri (1954). Kuvassa Rosina (Elvi Saarnio) ja Juutas Käkriäinen (Matti Lehtelä).
Urpo Lauri 1954. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti.

Jo kirjan alkumetreillä Juutas lähtee hakemaan säkillistä viljaa pontikkaa varten. Vaimonsa Rosina käy sillä aikaa kaupungissa pyytämässä Kypenäistä Juutakselle keittokaveriksi. Kun päivä saa iltaan, mukaan saareen apuriksi lähtee toiseksi vanhin sanikoista, Ananias. Romaani päättyykin runolliseen kuvaukseen pontikankeiton autuudesta:

”Hiekkaan rupeaa Juutas Käkriäinen kaivamaan hautaa sammiolle, johon viina pannaan imeltymään ja peitetään puiden oksilla. Hän on jo kantanut jauhosäkin veneestä, ja Mauno ja Ananias työkalut. Ananias tonkaisee rautakangella sieltä täältä. Mauno Kypenäinen katsoo äärestä, kuun kelmeässä hämärässä, ja tupakoi.”

Kieltolaki on innoittanut monia kirjalijoitamme. Eino Leino suhtautui kieltolakiin yllättävän myönteisesti. Edes lähipiiri ei tiennyt, oliko Leino tarkoituksella kriittisen ilkikurinen valtaapitäviä kohtaan vai kannattiko hän todellisuudessa kieltolain nuorisoa suojelevaa henkeä.

Sen sijaan toinen kainuulaiskirjailija, Ilmari Kianto, antoi palaa kieltolaista täydeltä laidalta. Kiannon Ryysyrannan Joosepissa Jooseppi Kenkkunen saunottaa riihessä pitäjän nimismiehen. Kieltolaki on voimassa, mutta nimismies juo ahnaasti Joosepin keittämää pontikkaa.

”Ja Ryysyrannan Jooseppi, velikulta viinankeittäjä, kylvetti isällisesti, veljellisesti ja sydämellisellä arvovallalla pitäjänsä lempeän nimismiehen, joka kerrankin tahtoi nauttia korven veikkojen pesässä, kaukana virantärkeästä maailmanmyllystä – kaukana maaherroista, kansaneduskunnasta ja sosiaaliministeriön raittiuslautakunnasta.”, Kianto tarinoi.

Kiannon Kohtuullisen Hutikan Pyhä Veljeskunta on aina ajankohtainen – kiitos Suomen poliitikkojen.

Varsnaiseen huipennukseen kieltolain kaksinaismoralismi nousee Kiannon teoksessa K. H. P. V. – Kohtuullisen Hutikan Pyhä Veljeskunta: yhteiskunnallinen boheemisatiiri:  ”… Ja Maa oli autio ja tyhjä, sillä Kieltolain moottori liikkui vetten päällä ja salakuljetus rehoitti pitkin Itämeren rantoja…” (1925).

Takavarikoituja viinakanistereita lastataan kuljetusta varten. Kuva: Rönnberg A, 1920–1929. Helsingin kaupunginmuseo.

Kiannon sanoma ei voisi olla ajankohtaisempi, kun sen sijoittaa tämän päivän limuviinakeskusteluun ja alkoholilain käsittelyyn eduskunnassa:

…tuskin ehtivät maamme sinivalkoiset itsenäisyysliput liehahtaa, kun “maan isät” ja “maan äidit” puoluepolitiikan pyörryttäminä – mutta ei suinkaan kansan kaukonäköisimpäin, tervejärkisimpäin eikä edes kansan enemmistönkään valtuuttamina, saivat päätetyksi lain siitä, mitä ihminen ei saa juoda. Yhtä hyvin nämä “napataatot”, “maan maamot” olisivat voineet laatia lain, mitä ihminen ei saa syödä, sillä onhan maailmassa paljon sellaista, joka syömisen kannaltakin turmelee kansan. Esimerkiksi petäjä, jäkälä- ja olkileipä, mädänneet perunat, mädänneet munat ja lukemattomat ruoka-aineet, joita nälkäisille syötetään Suomen kansan syrjäsaloilla, kaupunkien hotelleissa, kasarmeissa, kurjissa lastenkodeissa j.n.e.

Kiannon kirjan loppuvirkkeeseen on helppo yhtyä. Se on yhä ajankohtainen, lähes sata vuotta ilmestymisensä jälkeen.

“Me emme vastusta raittiutta, joka pohjautuu terveeseen, epäitsekkääseen elämäniloon, mutta meidän täytyy sydämen pohjasta vihata kaikkea sitä valhetta, johonka jyrkkä Kieltolaki nyt on kaikki kansaluokat kietonut.”

Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on Viisi Tähteä -verkkomedian toimituspäällikkö, joka jo vuosia sitten nuorena aloittelevana toimittajana innostui klasikkokirjailijoidemme juopottelukuvauksista.

Facebook kommentit