Kun aikanaan esitin ohjaajalleni, että olin ajatellut uppoutua väitöskirjassani autenttisuuden käsitteeseen, hän naurahti. Nuoren tutkijanalun ajatus oli tietenkin kunnianhimoinen, mutta tämä ei tainnut tietää, että aiheesta oli jo muutama vuosikymmen väännetty.

Turismintutkimuksessa oltiin tosiaan jo kauan kiistelty autenttisuuden käsitteestä ja merkityksestä. Etsivätkö turistit autenttista vaiko tarkoituksella epäautenttista?

Olivatko Playa del Anywheren possujuhlista nauttineet turistimassat ironisten hipstereiden esi-isiä?

Tai jos turistit sittenkin etsivät autenttisuutta, mitä he lopulta löytävät? Löytyykö aito asia jostain muualta vai onko kaikki autenttisuus lopulta lavastettua tavalla tai toisella?

Kun sosiologinen autenttisuuskeskustelu 1970-luvulla alkoi, ajatusmalli meni kutakuinkin siten, että koska ihminen on kaiken keinotekoisen keskellä irtautunut aidoista asioista, hän etsii autenttisuutta jostain muualta. Autenttisuus on siis aina “jossain toisaalla”, ja vaikka ihminen löytäisi tämän toiseuden, hän ei voisi olla varma, onko autenttisuus sittenkin jollain tapaa lavastettua myös siellä.

Ruokakeskustelussa pyöritään samojen kysymysten äärellä kuin muutama kymmenen vuotta sitten turismin sosiologiassa. Turismia pidettiin tuolloin arvottomana toimintana. Turistit nähtiin massojen muodostomina aivottomina laumoina, jotka tuhosivat paikkoja ja tärvelivät paikallista kulttuuria. Turistien kokemuksia pidettiin lähtökohtaisesti epäaitoina. Älykäs matkustaminen oli jotain aivan erilaista.

Vielä tovi sitten Suomessakin puhuttiin travellereista vastakohtana massaturisteille. Kenties vuoden travelleria etsitään vieläkin.

Kun oikeaa makua edustava ruokaeliitti puhuu ketjuravintoloista, kyse on pitkälti samasta asiasta. Kyse ei ole välttämättä tuotteen laadusta saati autenttisuudesta, vaikka keskustelu viedään helposti mikroaaltouunien ja keskuskeittiökastikkeiden suuntaan.

Aiemmissa kolumneissani (tässä ja tässä) sivusin pariinkin otteeseen legitiimiä makua, joka on määritelmällisesti luokkalähtöistä, eli suodattunut yksilön kulttuurisen viitekehyksen lävitse ja siten objektiivisesti määritellyn hyvän ja huonon ulottumattomissa. Raja-aitojen luominen on yritys, vaikkakin usein tiedostamaton, vetää makuasiat (sic) hyvä vs. huono -akselille.

Autenttisuus on tietenkin ilmiönä niin sanottu sosiaalinen konstruktio, joka kehkeytyy ihmisten mielissä.

Mikäli autenttisuudella tarkoitetaan jonkinlaista uskollisuutta jotain historiallisesti todennettavaa esikuvaa kohtaan, on kyse ennen kaikkea merkitysten paaluttamisesta menneiden aikojen aitouteen.

Monet autenttisina pidetyt ruokalajit, jotka liitetään tiettyihin maihin, saattavatkin tarkemmin tarkasteltuina olla peräisin jostain muualta. Italialainen tomaattipasta lienee klassisin esimerkki tästä, koska ruokalaji pohjaa nuudelien kopioihin ja Etelä-Amerikasta tuotuun tomaattiin.

Kuka lopulta löysi Amerikan, Kolumbus vaiko sittenkin joku joka käveli sinne Siperiasta?

Autenttisuudella on kääntöpuolensa. Se on epäautenttinen. Autenttisuuden ihanteen hylkääminen on rohkea veto, josta ei ääneen juuri puhuta, koska autenttisuuden kaipuu istuu meissä syvässä. Tietoinen epäautenttisen helliminen liittyy osittain siihen, että ihminen antautuu autenttisuuden mahdottomuuden edessä.

Tämä tietoinen epäautenttisuus on saanut viime aikoina erikoisia piirteitä. En haluaisi puhua hipstereistä, koska en ole aivan varma, onko tällaista ryhmää varsinaisesti olemassa, koska sen edustajat näyttävät toimivan tilanteesta riippuen toisistaan poikkeavilla tavoilla. Hipstereiden ironiasta, eli autenttisuuden hylkäämisestä, on kuitenkin tullut jo kulunut käsite.

Toisaalta esimerkiksi ruokamaailmasta tuttu välillä äärimmäisyyksiin menevä täydellisten raaka-aineiden etsiminen liitetään usein hipstereihin, mikä voidaan nähdä epätoivoisena pyrkimyksenä päästä autenttisen ytimeen.

Onko leipäjuurihotelleissa kyse täydellisyyden tavoittelusta ja autenttisuuden kaipuusta vai jonkinlaisesta roolia vahvistavasta hassuttelusta? En tiedä, eikä sillä oikeastaan ole väliäkään.

Missä vaiheessa ruokaeliitti ottaa seuraavan askeleen ja hylkää viime vuodet hallinneen autenttisuuden ihanteet? Turismin tapauksessa puhuttiin post-turismista, jossa ihminen antautuu omille mieliteoilleen ja nauttii olostaan, oli ympäristö sitten Phuket tai Pariisi. Paatuneinkin kulttuurisensitiivinen travelleri voi siis kokea niin sanottuja autenttisia kokemuksia massoille rakennetuissa lomakohteissa, jos unohtaa roolinsa.

Voiko tietoisen epäautenttisen tehdä niin hyvin, että kokemus tyydyttää asiakasta? Voiko luolaravintola tai perinteistä italialaisia klassikkoannoksia vuosikymmen toisensa jälkeen kauppaava ravintolaketju tarjota riittävän autenttisia kokemuksia myös distinktiot tuntevalle vai mennäänkö tässä ironian puolelle? Ratkaiseeko ruoan autenttisuus lopulta kokemuksen autenttisuutta?

Ihminen voi nauttia olostaan Playa del Anywheressä, koska se on autenttinen simulaatio.

Ei Helsingin rantaviivalle pystytetty palmuranta esitä olevansa mitään muuta kuin Helsingin rantaviivalle pystytetty palmuranta. Autenttisuuden ongelma, jos sellaista on, palautuu siis turistiin – tai syöjään – ja hänen rajoitteisiinsa.

Jos vain Tokiossa sivukujalla hierottu riisi kelpaa, sushin voi aina jättää syömättä, mutta kuka tässä yhtälössä häviää?

Me emme tiedä, kuinka kieli poskessa viisi metriä katutason alle rakennettu luolaravintola hakee luolamaisuutta tai miten tosissaan italialaisia annoksia tarjoava ketju on annosten klassisuuden kanssa.

Postmoderni ruokaeliitin edustaja olettaa, että kyllä siellä poskessa jotain on. Pohtiiko hän pian samalla tavalla uuden pohjoismaisen suuntauksen tiennäyttäjiä? Kuinka yleistä villiyrttien kerääminen ja fermentointi lopulta olivatkaan siellä autenttisessa toiseudessa.

En tiedä uskaltaako tätä edes mainita, mutta tämän kolumnin kirjoittaja löytää edelleen parhaat kasvisburgerit (tämä lienee puristeille oksymoroni – mahdoton käsite) ketjuravintolasta.

(Inspiraation lähteenä: Dean MacCannell (1976): The Tourist. A New Theory of the Leisure Class.)

Pekka Mustonen

screen-shot-2016-09-14-at-11-23-20Kirjoittaja on kaupunkilaisiin elämäntapoihin keskittynyt taloussosiologi, joka työskentelee Helsingin kaupungilla erikoistutkijana. Mustosen rakkaimpia harrastuksia ovat päämäärätön haahuilu karuissa kaupunkimaisemissa, viinipullojen valitseminen etiketin perusteella sekä analyyttisten havaintojen tekeminen ympäröivästä kulttuurista.

Facebook kommentit