Tänä vuonna kasviproteiinit ovat nousseet ruokapuheen keskiöön. Kehitys kertoo ruokakulttuurimme ytimestä, tieteen keinoin tuotettavasta bulkista, jonka määrittäjänä maku on viimeisenä. Uuden aallon teknoruoan idea on olla ruoankaltaista.

Tavoitteena on jäljitellä jauhelihaa samaan tapaan kuin muovi jäljitteli aikanaan puuta. Nyt lihaproteiini korvataan kauran tai papujen kasviproteiinilla. Viimeisin lanseeraus toi Valion eläinperäisen, maitopohjaisen paistettavan ruokarakeen, jonka idea on korvata kasviproteiini, joka korvaa eläinproteiinin. Siis että mitä?

Uudet suomalaisinnovaatiot ovat välivaihe matkalla laboratoriolihaan.

Funktionaalisten ruokien ideana on ollut aiemmin se, että niistä on poistettu jotakin meille vahingollista tai niihin on lisätty jotakin hyödyllistä, ja se mikä on meille haitallista tai hyödyllistä, on liikkeessä koko ajan. Suuressa kuvassa aiemmin teollisuus pelasti yksilön terveysväittämillä, nyt koko maailman lihantuotannon seurauksilta.

Silti uudet suomalaisinnovaatiot ovat vain välivaihe matkalla laboratoriolihaan. Sitä ei estä sekään, että Suomen Luomuliitto pääsi elokuun lopussa jatkoon Euroopan innovaatio-ohjelman haussa kotimaisten kasviproteiinituotteiden jalostamiseksi. Hankkeessa suunnitellaan mikro- ja pk-yritysten sekä asiantuntijaorganisaatioiden kanssa härkäpavun, herneen, lupiinin ja rypsin käyttöä. Tämä kertoo vain siitä, että viimein luomussakin tavoitetila on teollinen tuotanto.

Ruoankaltaista ja jäljiteltyä jauhelihaa

Sika-nauta- sekä naudan jauhelihaa syödään Suomessa vuodessa yli 38 miljoonaa kiloa ja määrä on alati kasvussa. Naudanlihasta suurin osa syödään jauhelihana. Kaikkiaan lihamarkkinan volyymi on noin 135 miljoonaa kiloa vuodessa. Suomi on jauhelihakansakunta. Vertauskuvana jauheliha kertoo ruoanvalmistukseen sekä itse ruokaan liittyvistä arvoista: helppous, nopeus ja edullisuus.

Härkis
Uusia teknologiapohjaisia ruokainnovaatioita perustellaan ns. vastustamattoman hyvän tekemisen strategialla: jauhelihaa jäljittelevät proteiinituotteet pelastavat eläimet kärsimykseltä ja maailman lihantuotannon ympäristöhaitoilta.

Kun brittiläinen ystäväni Charlie lähetti pari vuotta sitten sähköpostiini linkin BBC:n ja Guardianin verkkosivuille, joissa kerrottiin synteettisen laboratoriolihan kehittämisestä, pidin juttuja huonosta sci-fi -elokuvasta revittyinä.

Artikkelit luettuani päädyin siihen, että tällainen idea voi nousta vain sellaisesta ruokakulttuurista, joissa elintarvikekemistit vastaavat reseptiikasta ja insinöörit tuotannosta – teollisesti tuotetusta ruoasta, joka naamioidaan äitien tekemäksi ruoaksi.

Eli ideana laboratorioliha voisi hyvinkin kuvastaa suomalaisen ruokakulttuurin aikalaisymmärrystä kuten nyt jauhelihaa simuloivat Verso Oy:n Härkis, Valion paistettava ruokarae MiFu tai Pauligin määräenemmöomistukseen siirtynyt nyhtökaura – tai kuten FoodPunk Finlandin kokit, Marcel Hägglund ja Sampo Kantele sanovat: nyhtökura.

Tuloillaan olevalla laboratoriolihalla on jo useita nimityksiä: keinotekoisesti rakennettu liha, keinoliha, in vitro -liha, koeputkiliha, kantasoluliha, teurastamaton liha, Frankenstein-liha ja mm. viljelyliha.

Laboratoriolihaan liittyvien hakusanojen hakkaamisen jälkeen Googlesta putkahti häkellyttävä tieto: brittiläisen Oxfordin ja hollantilaisen Maastrichtin yliopistojen tutkijaryhmää johtaa suomalainen tohtori Hanna Tuomisto! Ruoan tieteellinen tutkimus ja teknologinen tuotanto taitaa olla sittenkin suurin ruokakulttuurinen lahjamme maailmalle!

Ensimmäinen tunne oli häpeä ja mieleen palasivat Berlusconin ja Chiracin suomalaista ja brittiläistä ruokakulttuuria mollaavat sanat vuodelta 2005. He olivat samaan aikaan väärässä mutta myös niin oikeassa todetessaan: ”Kuinka voisi luottaa ihmisiin, jotka valmistavat huonoa ruokaa. Vain Englannissa on Suomea pahempaa ruokaa”.

Nyt listaan pitää lisätä myös Euroopan lihantuotannon suurmaa Hollanti, joka on päättänyt koetella tieteellisen tutkimuksen eettisyyden rajoja. Ns. tuotantoeläinten kasvattaminen tuotannollisesti kestävällä tavalla on ollut pitkä ja vieläkin keskeneräinen tie, johon on vaikutettu poliittisesti. Nyt laboratoriolihan kehittämiseksi on suunnattu yhteiskunnan varoja ilman poliittista ja eettistä keskustelua, joka olisi välttämätöntä.

Uudella, rakkaalla lihalla on jo useita nimityksiä: laboratorioliha, keinotekoisesti rakennettu liha, keinoliha, in vitro -liha, koeputkiliha, kantasoluliha, teurastamaton liha, Frankenstein-liha ja mm. viljelyliha.

Tutkimusryhmän retoriikan mukaan keinoliha on ratkaisu maailman lihantuotannon aiheuttamiin ongelmiin. Tällä tiellä ovat nyt myös suomalaisyritykset.

Lihantuotannon nykyongelmat:

– Maailmassa kasvatetaan ja teurastetaan miljardeittain tuotantoeläimiä vuosittain. Tuotantotapa ei huomio eläinten luontaisia käyttäytymismalleja ja johtaa eettisesti vaikeaan tilanteeseen.
– Tavanomaisessa lihantuotannossa yhteen lihakiloon kuluu 4-10 kiloa proteiinipitoista rehua.
– Yhden naudanlihakilon tuottaminen kuluttaa 15 000 litraa vettä.
– 1/3 maapallon maapinta-alasta on lihantuotannossa.
– 70 prosenttia maailman peltoalasta tuottaa eläimille rehua.
– Arviolta 20 prosenttia ilmaston lämpenemistä aiheuttavista kasvihuonekaasuista on kotoisin lihantuotannosta.
– Lihankulutus kasvaa maailmassa elintason nousun myötä kaksinkertaiseksi nykyisestä vuoteen 2050 mennessä.

Transhumanisteille synteettinen lihan viljely on ratkaisu

Transhumanistit katsovat, että ihminen voi tieteellisen ja teknisen kehityksen myötä ylittää vauhdilla nykyihmisyyden fyysiset ja psyykkiset rajoitukset. Ihminen ei nykymuodossa edusta lajimme kehityksen lakipistettä vaan pikemminkin hyvää alkua, esimerkiksi vanhenemisen pitäisi olla vapaaehtoista. Transhumanistit pyrkivät tutkimaan tällaisia teknologioita ja niiden hyötyjä, haittoja ja etiikkaa. Siksi laboratoriolihan kannattaminen on transhumanisteille perusteltua:

– Eläinten kärsimys lakkaa ja niiden oikeudet hyvään elämään toteutuvat.
– Kasvihuonekaasupäästöt vähenevät 80-95 prosenttia.
– Lihantuotannon energiankulutus puolittuu.
– Lihantuotannon maankäyttö vähenee 99 prosenttia.
– Vettä tarvitaan vain 10-20 prosenttia aiempaan verrattuna.
– Jos viljellyllä lihalla korvataan puolet ihmiskunnan nykyisestä lihan kulutuksesta, kasvihuonepäästöt puolittuvat, ja laiduntamisen ja rehun tuotantoon tarvittava maa-ala vapautuu metsittämiselle, joka voi kasvaa 50 prosenttia, eli saadaan neljä kertaa Brasilian sademetsien nykypinta-ala lisää metsiä.
– Maapinta-alan vapautuminen tuotannosta lisää luonnon monimuotoisuutta – tilaa ja suojaa riittää kasveille, hyönteisille ja eläimille.

Laboratoriossa tuotettavan lihan kohderyhmänä ovat kasvissyöjät – sillä jos heidät saadaan puolustamaan keinolihaa, markkinat ovat jatkossa pelkkää juhlaa.

GMO:n nostattama vastustus on opettanut elintarviketieteilijät varovaisuuteen ja luomaan strategioita perusteluineen, joiden vastustaminen on vaikeaa – jopa mahdotonta, koska ollaan hyvällä asialla. Liha, joka saadaan teurastamatta eläimiä on juuri tällainen idea. Teknologian tehtävä on poistaa kärsimys – ei vain ihmisiltä vaan myös eläimiltä.

Kysymys kuuluu, miksi kasvattaa kokonaisia eläimiä, jos kerran syömme niistä vain osia. Tämän seikan Winston Churchill otti esiin jo vuonna 1932 esseessään ”Viidenkymmenen vuoden kuluttua”. Hän kirjoitti: ”Meidän on päästävä absurdiudesta, että kasvatamme kokonaisia kanoja saadaksemme syötäväksi kanansiipiä tai rintafileitä. Tarvitsemme vain näiden tuottamiseksi tarvittavat olosuhteet.”

Sekä Oxfordin Hanna Tuomisto että Maastrichtin yliopiston ryhmälle kasvot antava Mark Poost ovat korostaneet, että eettisistä syistä lihasta kieltäytyvät vegetaristit voivat jatkossa syödä lihaa. Laboratoriossa tuotettavan lihan kohderyhmänä ovat nyt siis kasvissyöjät – sillä jos heidät saadaan puolustamaan keinolihaa, markkinat ovat jatkossa pelkkää juhlaa.

Laboratoriolihan lisäksi mm. nanoteknologia on jo pitkällä elintarvikkeiden tuottamisessa, mutta kuluttajina emme tiedä siitä juuri mitään. Lisäksi yhdelläkään maailman maalla ei ole nanoteknologiaruokaa sivuavaa lainsäädäntöä. Lukuun ottamatta sitä, että EU:ssä se ei ole vielä sallittuakaan. Siksi esim. Valion kärki USA:ssa on näyttäytyä maailman johtavana nanoteknologiameijerinä.

Miten liha kasvaa laboratoriossa?

Keinolihan tuottamiseksi tarvitaan ensin joko kuolleelta tai elävältä eläimeltä kantasolu, joka ohjataan lihakseksi kasvattamalla in vitro eli ulkopuolisessa ravintoliuoksessa. Lihassoluja ja -säikeitä harjoitetaan myös lihaskokoa kasvattavilla supistuksilla kuten sähköimpulsseilla. Lääketieteessä on jo kasvatettu sisäelinsiirrännäisiä tällä menetelmällä jo jonkin aikaa.

Tutkijoiden esittämä kysymys kuuluu, onko näin tuotettu, syötäväksi tarkoitettu liha sen kummempaa kuin soijaliha, ja eikö viljelty liha ole oikeampaa lihaa kuin lihaa simuloivat soijanakit? Tai nyhtökaura, Härkis-härkäpapu-herne-jauheliha tai ruokarae?

Alun perin laboratoriolihaa kehiteltiin USA:n avaruushallinnon NASA:n tarpeisiin astronauttiruokana, mutta pian huomattiin myös viljelylihan ympäristölle tuomat globaalit edut. Lihaan voi saada myös terveysvaikutuksia säätelemällä rasvan määrää ja laatua. Lisäksi vältytään tehoeläintuotannolle tyypillisiltä, eläinperäisiltä sairauksilta eli zoonooseilta, sillä eläinten ja ihmisten välinen kontakti katoaa.

Tutkijat vakuuttavat, että suurten tuotantomäärien ratkaisun avaimet ovat aivan käsillä, jolloin myös hinta laskee. Nyt hampurilaislihan kasvattamiseen kuluu n. puoli vuotta ja yhden purilaispihvin hinta on yli 200 000 euroa.

Pieni mutta tässä tilanteessa on se, että hollantilaiset julkistivat massatuotantoon sopivan menetelmän jo vuonna 1999 New Scientist -lehdessä. Silloinen tutkijaryhmä kertoi menetelmän sopivan lehmän, lampaan, kanan, jopa ostereiden, rapujen ja mm. katkaravun lihan tuotantoon. Sen jälkeen oli hiljaista lukuun ottamatta salaliittoteoreetikkoja, joiden mukaan PepsiCo omistaa patentin johonkin, jonka nimi on Animal 57. Urbaanilegendan mukaan kyse on tankeista, joissa kasvatetaan nesteessä suuria lihaeriä pikaruokaketjujen tarpeisiin.

Kuka omistaa patentit, eli kuka omistaa ruoan tuotannon – tässä tapauksessa lihan?

Kysymyksiä keskusteluun

Hampurilaispihvejä odotellessa voi kuitenkin esittää joukon kysymyksiä:
– Miksi tarvitsemme kantasoluista kasvatettavaa keinolihaa, jos samaan proteiinipitoisuuteen päästään jo nykyisillä papulajikkeilla?
– Eikö erityisesti vegaaneihin vetoaminen keinolihan tulevina kuluttajina ole ” vastustamattoman hyvän tekemisen” strategia?
– Se näyttää lihalta, tuntuu lihalta, mutta maistuuko se lihalta?
– Haluaako joku syödä lihaa, joka ei ole eläimestä peräisin sitten kantasoluvaiheen?
– Kuka omistaa patentit, eli kuka omistaa ruoan tuotannon – tässä tapauksessa lihan?
– Onko tämä kehityssuunta, johon haluamme ruoan tuotannon menevän – yhä keinotekoisemmaksi?
– Miten eettiset kysymykset laboratoriolihan osalta selvitetään, sillä teurastamatonta lihaa voidaan tuottaa mistä tahansa kantasolusta – mukaan lukien ihmisestä?
– Leikkiikö ihminen Jumalaa, joka ei ota huomioon riskejä, joita ei voida vielä tietää ja tuntea?
– Miten taataan pelisäännöt, ettei S:n tai K:n tarjouksessa lue: “Kotimaista blondia ”, “Kaksi yhden hinnalla!”, “Ei jälleenmyyjille”? Tai casual dining -ravintolaketjun kamppiksessa: ”Viidakon Tähtöset -ohjelmasta tuttua julkkista”?

Teksti: Eeropekka Rislakki

Facebook kommentit