G

Gastromaniaa: Alkuviinit voittivat jo

Kulttuurit ovat taistelutantereita, mutta kivien viskomisen sijasta vallankahvasta väännetään ideologioiden tasolla. Voittaja ratkaistaan tapparoiden ja nuijien sijasta käsitteillä ja symboleilla. Siis tarinoilla siitä, minkälainen maailma on. Valmista ei tule koskaan, mutta vesi kohisee ja paperia kuluu.

Alkuviinien ympärillä on riittänyt kipinöintiä. Sääntöjä rikkova kategoria on murtautunut marginaalista voimaksi, jonka sivuuttaminen ei ole enää mahdollista. Tilanne muistuttaa luomuviinien asemaa vuosituhannen alkupuolella, jolloin muutosvastaisimmat kertoivat poistavansa aseesta varmistimen kuullessaan sanan luomu. Vaikka kamppailu on yhä käynnissä, alkuviinit ovat itseasiassa jo voittaneet ottelun.

Tämä näkyy tavassa, jolla monet vanhan liiton sommelierit ovat kääntäneet takkinsa. Avoin naureskelu ja heikosti piilotettu halveksunta ovat vaihtuneet alistuvaan osallistumiseen

Jos et voi voittaa matsia, liity voittajiin, sanotaan. Ja ole sen jälkeen kuin kukaan ei olisi huomannut. Kyllä me olemme huomanneet ja kyllä me ymmärrämme. Kukapa haluaisi olla kehäraakki?

Kulttuurisen mittelön voittaja on taho, joka pääsee määrittelemään jaettujen käsitteiden sisältöä. ”Annetaan viinin olla vain viiniä”, osa pyytää, vaikka viinin poliittiset ulottuvuudet lienevät selviä kaikille paitsi niille, joille viinin ideologiattomuus on älyllisesti epärehellinen itseisarvo.

Tämä on puolesta ja vastaan -kirjoitus alkuviineistä, siis kriittinen artikkeli aiheesta, johon minulla on henkilökohtainen suhde.
Asetelma ei ole täysin ongelmaton. Uudistushenkiset vallankumoukselliset nimittäin tuppaavat muuntumaan taantumuksellisiksi tukahduttajiksi, kunhan voittavat matsin.

Kuuban avovankilaksi vapauttanut Fidel Castro lienee paraatiesimerkki huonosta voittajasta.
Tulevaisuus näyttää poistaako alkuviinin läpimurto ideologisen tulpan vai laittaako se sen visusti paikoilleen.

Jatkumo, katkos vai molempia?

Suuren kertomuksen hallinta on olennainen osa niin sanottua diskursiivista valtaa, eli kielellisesti tuotettua näkemystä siitä, miten maailma makaa. Alkuviinin saralla tämä ilmenee tarinana, jossa ne edustavat jatkumoa ikivanhalle traditiolle. Teollinen aikakausi moderneine menetelmineen sen sijaan edustaa katkosta sukupolvien ketjussa.

Minimaalisen intervention valmistustekniikoiden kerrotaan palauttavan viinin takaisin isoisää edeltävään aitoon aikaan, kuin menetettyyn paratiisiin. Kyseessä lienee sama aika, joka kuultaa läpi suurten ikäluokkien nostalgiassa. ”Kun minä olin nuori lapset hiihtivät 20 kilometriä kouluun leikkimään käpylehmillä pakkasessa, eikä ollut pelejä ja vehkeitä.”

Ajatus teknologian moraalia turmelevasta vaikutuksesta on naturalistinen virhepäätelmä

Viinintuotannossa on kyse läpiteknologisoituneesta kulttuurista, joka ei ole missään historian kohdassa ollut ei-kulttuurista tai luonnollista. Kovinkaan harvinainen luontoon nojaava näkökanta ei ole, sillä monet etsivät hengellistä puhtautta elämiinsä. Massatuotantoon kasvaneille sukupolville Jean-Jacques Rousseaun ajatus jalosta villistä menee kuin väärä raha, vaikka sen ideologiset paalutukset olivat mädät jo 1700-luvulla.

Alkuviinin valmistuksessa käytetyt tekniikat edustavat vanhoja metodeja, tietenkin. Välissä oli vuosikymmenten katkos, joka oli riittävän pitkä olennaisen unohtamiseen ja uudelleenlöytämiseen.

Nykyinen alkuviinikulttuuri ei ole ikivanha. Jos jotain, se on nuori. Beaujolaisissa vaikuttanut Jules Chauvet kehitteli luonnonmukaisia tekniikoita 1970-luvulla.

Kemistin otteella työskennellyt viinintekijä jätti jälkeensä perinnön, joka resonoi, mutta muodostui merkittäväksi ilmiöksi vasta tällä vuosituhannella.

Kulttuurin nuoruus selittänee osan alkuviinikategorian yhteydessä mainituista laatuongelmista tai virheistä. Oman kokemukseni mukaan kokeneiden tuottajien virheprosentti on samaa luokkaa kuin konventionaalisilla tuottajille, joten kokemuksen suomalla näppituntumalla näyttäisi olevan alkuviinissä jopa suurempi merkitys kuin konventionaalisessa viinissä.

Jos huomioidaan kuinka monet tuottajat ovat hypänneet naturaalikelkkaan vasta tällä vuosituhannella, on todennäköistä, että heidän osaamisensa karttuu yhä. Se heijastuu koko kategoriaan myönteisellä tavalla.

Kyse on lastentaudeista, jotka paranevat ajan kanssa. Koko kategoriaa ei tulisi tuomita niiden perusteella

Nopeasti noussut hype tuottaa myös toisenlaisia lieveilmiöitä. Kuten kaikilla kulttuurin aloilla, skenevihkiytymisen astetta mitataan, koska sisäpiirin ja ulkolaidan eron mallintamista pidetään tarpeellisena. Olutbuumissa tämä on näkynyt muun muassa humalahulluutena.

Hopheadit ovat nauttineet suurella innolla oluita, joiden IBU-lukema huitelee satasen tuolla puolen. Enemmistö taviskuluttajista pitää tällaisen oluen makumaailmaa liian kitkeränä.

Tämä ei ole sattuma. Valinnassa on kyse eronteosta ytimen ja ei-ytimen välillä, mutta toisaalta myös skenen sisäisestä kamppailusta siitä, kuka on lähimpänä ydintä. Kuten aina ihmisen puuhissa, lapsi lentää pesuveden mukana.

Alkuviinin saralla itsetehostaminen on näkynyt muun muassa tanskalaisena kollegana, joka toitotti minulle muutama vuosi sitten maistaneensa kaikki maailmassa valmistetut alkuviinit. Varmuuden vuoksi hän jatkoi vielä, että mikään niistä ei ollut huonon makuinen tai teknisesti virheellinen. Idiootti luuli löytäneensä yksisarvisen.

”Ai sä et tajua kananmunan tuoksua tässä Romorantinissa, jota tuotetaan vain viisisataa pulloa vuodessa? Tykkäät vähän kaupallisemmasta tyylistä, sitten.”

Koska osa toimijoista ohjautuu millä tahansa kulttuurin kentällä statuskamppailusta käsin, jälki voi olla myötähäpeää lietsovaa. Stereotyyppinen hipster-sommelier toimii juuri näin, oli hän sitten arkkityyppinä todellinen olento tai ei. Mitä oudompi kirjo aromeja, sitä kirkkaampi vihreä valo, asiakkaan nautinnon kustannuksella.

Raha pyörittää maailmaa, edelleen

Aidon ja alkuperäisen tuottajan tarinaan kuuluu useimmiten protagonistin havahtuminen, eräänlainen silmien avautuminen. Pysäyttävää hetkeä seuraa vanhan hylkääminen, sankariksi kasvaminen, ponnistelu oikeaksi havaitun puolesta ja vastoinkäymisten voittaminen intohimolla, nokkeluudella ja tahdonvoimalla.

Myös viinikulttuurissa kerrotaan monenlaisia sankaritarinoita. Useimmiten tarinat uroteoista eivät ole tuottajien itsensä kirjoittamia, vaan kaltaisteni ammattilaisten työtä.

Avaan teille hieman ammattini saloja. Esimerkiksi henkilöjuttu on toimiva, jos siihen tunkee  A. J. Greimas -nimisen semiootikon mallintamat ikiaikaiset roolit. Artikkelissa kannattaa olla sankari (nuori viinintekijä X Ranskassa), lähettäjä (ideologinen oppi-isä X), roisto (AOC-järjestelmä, joka yrittää estää viinien myynnin), valesankari (jättituottaja, joka tahkoo rahaa pisteviineillä), auttaja (biodynaaminen konsultti) sekä tietenkin tarinan objekti (autenttinen alkuviini).

Kyse on kansansaduista tutusta rakenteesta, jota me taitavat kirjoittajat syötämme teille lukijoille, vieläpä sillä tavalla, että te kilvan kehutte, että kylläpä kosketti. Totta helvetissä se koskettaa, kun se on kirjoitettu kulttuurin syvärakenteita hyödyntävän kansansadun muotoon. Metodi tietenkin vaikuttaa jutun todenmukaisuuteen ikävällä tavalla, mutta hei, kylläpä viiltää syvältä.

Alkuviinituottajien kohdalla kirjoitustyön hoitavat usein tähtimaahantuojat, jotka kirjoittavat itsensä mukaan tarinaan

He kirjoittavat itsensä tietenkin sankareiksi. Valtakunnan mädännäisyyttä vastustavat ritarit käyvät taistoon lohikäärmettä vastaan sydänverestä tiristetyn taikajuoman voimin, joka vapauttaa lukijankin loitsun vallasta. Lohikäärme on mikä tahansa ei-naturaali-viinintuottaja, viiniteollisuus, sitä tukevat likaiset journalistit tai näiden yhdistelmä, taikajuoma alkuviiniä. Kukapa ei haluaisi olla sankarien puolella?

Ei ole myöskään sattumaa, että melko monet alkuviinituottajat toimivat alueilla, jotka ovat tunnetumpia pavuista tai perunoista kuin viinistä. Viiniköynnös on nimittäin siitä erikoinen kasvi, että se kasvaa kaikkein surkeimmallakin maaperällä.

Kehno maa on perinteisesti jäänyt kaikkein vähäväkisimmän sakin viljeltäväksi. ”Jos haluat pysyä köyhänä, nai viinintuottaja”, kuuluu sanonta Ranskan Faugèresissa, mikä viittaa kivikkoisiin palstoihin, jotka toisinaan vieläpä viettävät.

Viinintuottaja voi toki olla aatelinen, mutta on useammin kuin maanviljelijöiden sikopaimen

Alkuviiniskenen nousevat nimet löytyvät kohtuullisen usein sellaisilta Ranskan alueilta, joilla tulevaisuuden näkymät ovat keskivertoa heikommat. Siis niiltä, joiden viinejä maailmanmarkkinat eivät ole halunneet ostaa viimeisinä vuosikymmeninä. Talous, ideologiat ja politiikka, kaikki kietoutuvat toisiinsa viinissä.

Alkuviinin tuottamiseen siirtyminen on tuntemattomalle tuottajalle riskaabeli strategia, jonka onnistuminen kuitenkin tuottaa aiempaa paremmin. Koska riskien ottaminen tuppaa usein olemaan nuorten hommaa, enemmistö alkuviinintuotantoon siirtyvistä tilallisista edustaa nuorempaa polvea.

Osuuskunta maksaa tasamaalla tehotuotetuista rypäleistä reilun euron kilolta. Sillä voi olla vaikea elää, vaikka sadon maksimoisi kemikaaleilla. Perintötilkkua kyntävä viinintuottaja voi toki tarttua Euroopan unionin tarjoukseen ja kitkeä köynnökset pois kertakorvausta vastaan. Mutta sitten hänellä ei ole elinkeinoa.

Kolmas vaihtoehto on kasvattaa tuotteen jalostusastetta pullottamalla se itse

Mikäli tuottaja päättää pullottaa itse, hän tarvitsee vielä ostajan. Kelvollisen ostajan löytäminen maineettoman alueen kelvolliselle viinille ei ole helppoa. Vaikka rakastamme tarinoita upouusien huippulaatuviinialueiden löytymisestä, Occamin partaveitsenä tunnettu keskiaikainen selitysmalli ei tarjoile romantiikkaa: mikäli jokin Ranskan alue ei ole vuosisatojen aikana tullut tunnetuksi viinistä, kyse on todennäköisesti siitä, ettei alue ole erityisen hyvä viinille. Poikkeuksia toki löytyy.

Kansainvälisillä viinimarkkinoilla on segmentti, jossa tuntematon tuotantoalue, huonokuntoinen pieni maatila ja ikivanhat köynnökset nähdään lisäarvona. ”Oletko koskaan maistanut ugni blancista tehtyä kuorikontaktiviiniä? Valmistin sen ruosteisen traktorini vieressä.”

Jos tuottaja pelaa kortit oikein, joku silmäätekevä maahantuoja ottaa tilan listoilleen, kertoo sen tarinan, ja kaupittelee viiniä ravintoloille. Ovet kansainvälisille markkinoille avautuvat.

Tuottaja alkaa saamaan yhteydenottoja, ja myy pian niukkuutta. Viinistä voi pyytää hintaa, jolla perhe elää

Nokkelimmat pääsevät kansainväliseen imuun, joka mahdollistaa viinin laadun parantamisen ilman kalliita investointeja tuotantomenetelmiin. Naapurit pudistelevat päätään ja jatkavat rypäleiden myymistä perunan hinnalla.

Koska markkinat saturoituvat nopeasti ja samaa tarinaa monistetaan, portti ei ole auki kaikille. Kun naapuri yrittää temppua kymmenen vuotta myöhemmin, kukaan ei kuule hänen huutoaan sankassa joukossa.

Teksti: Arto Koskelo
“But above all, in order to be, never try to seem.”
― Albert Camus
Ps. Lue myös Kim Moliisin kirjoitus aiheesta täältä.

CategoriesViini

Facebook Comments