“Niin, mähän en ole oikeastaan ikinä elämässäni juonut Koskenkorvaa.”

Näillä sanoilla alkoi matkani Koskenkorvan kylälle eräänä elokuisena aamuna. Herättyäni aivan liian aikaisin, mutta juotuani neljä espressoa olin raahautunut Helsingin päärautatieasemalle saamani kutsun määritetylle raiteelle. Raide 8. Olen ensimmäinen paikalla.

Siellä odotti kyltti, juna, ja tapahtumatoimistosta tulleita lentoemäntiä Koskenkorva-uniformuissa. Hymy, tervehdys, nimilappu ole hyvä.

Pikkuhiljaa muita yhtä eksyneen näköisiä ihmisiä valuu paikalle pienissä ryhmissä matkalaukkujen kera. Suomalaiset vieraat ovat vähemmistössä. Paikalla on brittejä, ruotsalaisia, norjalaisia, virolaisia, islantilaisia, espanjalaisia, ja yksi jenkki.

On ilmiselvää, että Altia on panostanut Koskenkorvan uudelleen brändäykseen ja premium-tuotteiden julkistukseen vientimarkkinoille. Kun Altian väki on varmistanut, että kaikki vieraat ovat ilmestyneet paikalle, on aika suunnata junaan, ja sen myötä Seinäjoelle ja lopulta Koskenkorvaan.

Kutsun markkinointitekstissä ei luvattu ainutlaatuista elämystä. Siinä ei hehkutettu uniikkia paikkaa, ei pitkää historiaa, ei seksikästä luksusbrändiä. Tekstin luoneet markkinointigurut olivat jatkaneet jo kiinnostusta herättänyttä linjaa kertomalla, että mikään VIP-matka tämä ei ollut.

Olimme menossa rehelliseen ja suorapuheiseen kylään, josta ei löydä muuta kuin vettä ja ohraa. Ja siellä ymmärtäisimme Koskenkorvan luonteen.

Junassa meitä odotti yksityinen vaunu, jossa kävi ilmi, että tämä matka ei ollut ensisijaisesti luotu median edustajia varten. Spiikit olivat kohtisuoraa brändin ylistystä ulkomaalaisille ostajille.

”Emme pidä mitään markkinointipuheita, tarjoamme vain autenttista kokemusta”, kertoi Altian edustaja. Kauppakorkeakoulutetun korvaan tämähän soi markkinointina. Tämä oli myyntimatka.

Ympäri junaa keskustelua käydään kiivaasti, mutta hiljaisesti Koskenkorvan tulevaisuudesta eri edustajien maissa.

”Toki hänelle on helppo myydä tuolla tavalla, mutta teidän on ymmärrettävä, että meidän maassamme kuluttajia ei kiinnosta tuo aspekti brändistä”, sanoi eräs maahantuoja.

”Ymmärrän, ymmärrän, mutten kykene myymään baarimikoille tällaista tuotetta ilman, että saamme teiltä lisää resursseja tuotekoulutukseen” neuvotteli toinen.

Maahantuojat keskustelevat keskenään saadakseen ymmärrystä siitä, miten ala kehittyy eri puolilla Eurooppaa.

”Siis, en käsitä tätä yhtään. Sehän on vaan peruslager, jotain 4% -olutta, ei siinä ole mitään kiinnostavaa, mutta sitä on lanseerattu maailmalla aivan räjähdysmäisesti. En käsitä!”

Olo on kuin vakoojalla. Kuulen kaikenlaista, josta en tiedä, kuuluisiko minun edes tietää. Koitan jatkaa tiedon keruuta esittämällä kysymyksiä Altian väelle. Saan eteeni Koskenkorvan brändin kipparin Katja Berntzenin. Kysyttävää riittää.

Ensimmäinen kysymys: onhan Koskenkorva Koskenkorvalla tehtyä? ”Kyllä ja ei. Etanoli tislataan paikan päällä, mutta tuotekehitys ja pullotus tapahtuvat Rajamäellä.”

Mutta lopullinen Koskenkorva-tuote ei siis ole Koskenkorvalla luotu? ”Ei, mutta kylän luonne säilyy. Kaikki maut, jotka lisätään sarjan eri pullotuksiin etanolin saavuttua Rajamäelle, käyttävät makuja, joita on Etelä-Pohjanmaalta.”

Ehkä pääsääntöisesti.

Tietääkseni Tisletalebanin esi-isien Pohjanmaalla ei kasva sitruunoita tai limettejä.

“Vain Koskenkorva SATA on tehty Martti Koskenkorvan suvun reseptin mukaan, muut Koskenkorva tuotteet ovat tehty Altian reseptien mukaan”

“Autenttisuus myös säilyy”, Berntzen jatkaa, sillä resepteillä on pitkä koskenkorvalainen historia. “Varsin ylpeitä ollaan Koskenkorva 100:n reseptistä.”

Berntzen luonnehtii reseptiä Koskenkorvan, eli entisen Könnin suvun, vuosisatoja vanhaksi sukukalleudeksi, joka on väliaikaisesti Altialla lainassa. Näin juhlavuoden kunniaksi. Etiketissä esiintyy jopa itse Martti Koskenkorva.

Entä Koskenkorvaa ylistävä mestaritislaaja? Tuo tuote, jossa valitaan yhden Koskenkorvan seudun viljelijän sato ja tehdään siitä omaa viinaa, yritetään tuoda eri viljalajikkeiden, alueiden, ja vuosikertojen makuvivahteita esille? Mikäs sen tilanne on ? ”Erinomainen, ja tuotteesta ollaan erittäin tyytyväisiä. Tämän vuoden viljelijä on jo valittu.”

Kuka valinnan tekee? ”Tuotekehitystiimissä on asiantuntijoita jotka tekevät valinnan.” Valintamenetelmää ei Berntzen kuitenkaan osaa kertoa.

Kysymystuokio kuitenkin päättyy seuraavaan kysymykseen: Etelä-Pohjanmaalla on ryhdytty tekemään viskiä, toki eri tislaamolla. Huomautan myös, että Koskenkorva on ohramaltaasta tehtyä tislettä, jota jo joitain pullotuksia varten kypsytetään pienen ajan verran viskitynnyreissä. Mestaritislaajan on annettu työstää taitojaan ja luoda ainutlaatuista korkeamman luokan tislettä.

Aikooko Altia tehdä loogisen harppauksen, ja jättää osan Koskenkorvasta tynnyriin kolmeksi vuodeksi, jolloin siitä tulisikin laillisesti viskiä?

Hymy hyytyy. Kehonkieli muuttuu. Berntzenin reaktio on vastaus itsessään, mutta itse vastaus ”Kaikkea ei voi kertoa” kertoo kaiken.

Se mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava, mutta jos tämän hetkisen kukoistavan suomalaisen viskiperinteen ajassa emme parin vuoden sisällä näe toista Etelä-Pohjalaista viskiä, on kyseenalaistettava Altian hallinnon ja tuotekehittäjien tilannetietoisuus.

Berntzen poistuu, ja minä jään syömään eväspussillisen Porvoolaista suklaata. On muuten hyvää.

Jonkin ajan päästä saavumme Seinäjoelle. Kulkuneuvo muuttuu junasta bussiin. Olemme vain pienen matkan päässä Koskenkorvasta, ja kohta alkaakin meille luvattu ”Koskenkorva Village Experience”.

Bussi tuo meidät Koskenkorvan kylän korkeimmalle pisteelle, Santavuoren huipulle. Sillä on pitkä historia, näin bussissa meille kerrotaan. Tunnelma viittaa kuitenkin siihen, että väkeä kiinnostaa enemmän tuleva lounas.

Nousemme bussista ulos luonnon helmaan, ja matkaväen reaktio on välitön. Metsää ihaillaan, ja meitä odottavaa puiden keskelle rakennettua paviljonkia kuvataan ahkerasti.

Koskenkorvan Brand Ambassador Mikael Karttunen kömpii keskuuteemme ja toivottaa meidät tervetulleiksi. Hän tarjoaa meille kaikille alkumaljan. Kyseessä on Koskenkorvan Karttusen luoma signatuuridrinkki, josta en lakisääteisistä syistä voi teille puhua.

Sen voin kuitenkin sanoa, että malja vakuuttaa paikalla olevat ulkomaalaiset siitä, että tästähän tulee hyvä päivä.

Alkumalja nautittu, suunta siis kohti lounaspöytää. Ruoka on hyvää, mutta todellinen kiinnostuksen kohde on sangoissa istuvat pullot. Istumme alas.

Minulle kaadetaan shotti vodkaa. Juon sen. Seuraamme liittyy lisää väkeä. Minulle kaadetaan shotti. Juon sen. Karttunen toivottaa meidät jälleen kerran tervetulleiksi, ja ehdottaa maljaa. Minulle kaadetaan shotti. Juon sen.

 

Lounaan jälkeen meille esitetään matkan metsäosion pääidea. Kokoontuneelle maailman väelle kerrotaan, miten suomalaiset tykkäävät mennä metsään keräämään marjoja ja yrttejä. Meitä ohjeistetaan jatkamaan tätä perinnettä menemällä ympäröivään metsään keräämään kaikenlaisia luonnon anteja. Näillä pääsemme luomaan omat cocktailit.

“Onko tämä kilpailu”, kysyy ruotsalainen. “Teit juuri siitä kilpailun”, Karttunen vastaa. Hajaannumme.

Päädyn itse keräämään mustikoita ja männyn pihkaa. Samalla katselen muita. Norjalaiset bloggarit poseeraavat ja ottavat kuvia pensaiden keskellä. Islantilaiset vaeltelevat tyynesti läpi metsän, vaikka Odinn manaa mustikoiden vähyyttä.

Kaukana näen Altian edustajan espanjalaisten kanssa. He ovat tietenkin eksyneet, eivätkä tunnu Suomen metsästä paljoa ymmärtävän. Kaunis se kuitenkin heidän mielestä on.

Jonkin ajan päästä kokoonnumme kaikki takaisin paviljongin baaritiskien ympärille, ja cocktailkisa alkaa. Toteutuksia on monenlaista, ja nopeasti huomaakin, että paikalla on sekä baarimikkoja että täysiä baarinoviiseja. Näkyvin ero on shakerin käytössä.

Kokeneimmat ravistelevat akrobaattisesti, maallikot taas eivät edes kykene kasaamaan koko vehjettä. Hauskaa kuitenkin kaikilla on, ja iloisia naamoja on kaikkialla. Toki onko ilo cocktailin luomisesta tullutta, vai sitä ennen nautitun vodkan aiheuttamaa, sitä en osaa sanoa.

Totean myös, että samalla kun vereni alkoholipitoisuus nousee, skeptisyyteni matkaa kohden laskee. Tästähän saattaa tulla mukava kokemus.

Kisan voittaja julistetaan. Aplodit hänelle, onneksi olkoon. Minä jatkan oman luomuksen siemailua.

Pienen hetken päästä palaamme bussiin ja jatkamme matkaa, suuntana ohrapelto. Pellon vieressä meitä odottaa pellon omistaja, Jukka.

Jukka kertoo ensiksi hänelle jonkin markkinointityypin rustaamaa tarinaa. Hän kertoo sukunsa pitkästä historiasta, miten isältä pojalle ovat maat ja taidot siirtyneet, ja kuinka ylpeä hän on siitä, että ohransa päätyy valtion valmistamaan nestemäiseen muotoon. Viinaakin Jukan suvussa osataan tehdä, ja kieltolain aikana mitä todennäköisimmin Jukan esi-isät ovat olleet pannujen ääressä kirkkaan tekosissa.

Mutta kysymyksiäkin on. Onko vaikeata elää viljelijänä? Kyllä on, kertoo Jukka. Taloudellinen epävarmuus on jokapäiväinen asia. Tilallaan hän kasvattaa ohran lisäksi kauraa, rapsia, ja sikoja. Pelkällä ohralla ei selvitä, vaikka valtion yritykselle sitä kasvatetaan. Tämä on jokseenkin häkellyttävää.

Miten on mahdollista, että Altian, eli siis Suomen valtion sopimusviljelijä, voi elää taloudellisessa ahdingossa?

Toki Altian maksama hinta, 137€ per tonni näin elokuun lopussa, on yksi parhaimmista hinnoista Suomessa. Mutta ehkä olin naiivina uskonut, että valtio pitäisi viljelijöistään hyvää huolta. Kenties vapaat markkinat eivät tällaista salli.

Hetki vetää hiljaiseksi tovin. Ensimmäistä kertaa kohtaan maanviljelijöiden ahdingon ihan kasvokkain. Matka on siis näyttänyt minullekin jotain uutta.

Mutta matkan idea on pitää hauskaa, joten pienen vakavan hetken päästä meidät päästetään juoksentelemaan läpi ohrapellon ottamaan niitä tärkeitä some-kuvia.

Altia on jopa hankkinut paikan päälle ammattikuvaajan, niin että tulevat Instagram-päivitykset ja Tinder-profiilikuvat ovat mahdollisimman laadukkaita.

Ihmisten riehuttua rekvisiitan kera riittävän pitkään meidät ahdataan takaisin bussiin ja matka suuntaa kohti itse Koskenkorvan tislaamoa.

Olimme jo matkalla Santavuorelle nähneet tislaamon kaukaa. Kyseessä ei selvästi oli mikään pitkän perinteen omaava skottitislaamo, taikka uuden sukupolven käsityöläispuoti. Tehdas, sillä siltä se näyttääkin, on synkkä kuluneiden rakennusten rykelmä, joka nousee peltojen ja metsien takaa taivaanrannalle ikään kuin muistuttamaan alueen viljelijöitä siitä, kenen armolla he elävät. Siilojen päällä istuva kulunut Altian kyltti huutaa orwellmaisuuttaan.

Seuraa ehkä matkamme tylsin kokemus. Istumme alas 1970-luvun luentosaliin, ja kuuntelemme vartin verran Altian edustajaa, joka lausuu meille tehtaan historiaan ja toimintaan liittyviä faktoja.

Tehtaan rakentaminen alkoi 1940-luvulla. Nykyiset rakennukset ovat noin 40 vuotta vanhoja. Täällä tislattiin ensin perunaa. Nykyään ei. Altian tehdas tuottaa kaikenlaisia oheistuotteita. Niitä myydään muille. Tehdas on moderni. Siellä tislataan vuorokauden ympäri.

Pääsemme vihdoin itse tehtaan uumeniin, ja oppaamme Arttu Kivi kertoo meille hieman siitä, miten Koskenkorva valmistetaan, ja mitä tehtaan alueella olevat eri rakennukset ja vempeleet tekevät.

Mitään minulle uutta en näe, mutta tehtaan skaala on vaikuttava. En ole tämänkokoisia fermentointilaitteita tai tislauskolonnoita ikinä nähnyt.

Katson tislaussalissa ylös. En tiedä onko näkemäni totta, vai onko kyseessä vain tislaussalin höyryjen vaikutus, mutta kolonnat tuntuvat jatkuvan ikuisuuteen. Ja niiden valmistama etanoli, alkoholipitoisuudeltaan vain 95%, saattaa myös todennäköisesti juojansa ikuisuuteen. Meille esitetään lasillinen kyseistä kirkasta, ja siinä on potkua.

Tisleen potkun alta löytyy kuitenkin joitain vivahteita, banaanimaista hedelmäisyyttä, ja tietenkin ohraa. Tehtaan väen tuotos on laadukasta.

Huomaan, miten kaikkialla käytetään pääsääntöisesti sanaa ”tehdas”, eikä ”tislaamo”.

Aistin, miten Altialla ei lähestytä Koskenkorvaa osaavien käsityöläisten ylpeästi luomana tuotteena, vaan tehtaan työmiesten jalostamana etanolina.

Vaikka talo onkin täynnä taidokkaita ihmisiä, jotka osaavat työnsä hyvin, ei heitä ylistetä samoin tavoin kuin kaikissa muissa viinatehtaissa, missä olen aikaisemmin käynyt. Samasta ammattitaidosta on kuitenkin kyse.

Kiitämme opastamme, ja jatkamme matkaa tehtaalta tien toiselle puolelle Koskenkorvan trahteerille. Kyseessä on siis juuri se tila, josta paikan nimi on tullut. Astumme sisään trahteerin Koskenkorvamuseoon.

Sisältä löytyy kaikenlaista rekvisiittaa, historiaa, ja näyttely Könnin suvun kellosepistä. Olivat kuulemma aikoinaan alueen isoja kihoja. Historian ystävä voisi hyvinkin viettää täällä monta tuntia, mutta trahteeri on anniskelualue.

Brändimies Karttunen on ennen meitä saapunut paikalle, ja meitä odottaa hänen toimestansa uudet drinkit. Tänään emme siis historiaan sen enempää perehdy.

Paikalla on myös illan isäntä, Martti Koskenkorva. Mies näyttää olevan aikamoinen persoona, ja odotan suurella kiinnostuksella hänen tarinoitaan. Valitettavasti emme niitä kuule. Kenties Martti on hieman liian hyvä puhumaan, ja iltaan pitäisi vielä saada mahtumaan kaikenlaista.

Saamme siis Martin tarinoiden sijaan kuulla lyhyet markkinointitekstit tapahtumatoimiston lentoemänniltä. Harmin paikka.

Tilanne onneksi pelastetaan pian, kun pääsemme Martin johdolla kokemaan Suomen maagisimman hanan: trahteerin Kossuhanan. Kyllä, täällä saunan miesten pukuhuoneessa meitä odottaa lukitussa kaapissa hana, josta Martti Koskenkorva kaataa meille nimikkoviinaansa.

Martti Koskenkorva kertoo ylpeästi, että tässä on tuoreinta viinaa, mitä tulemme ikinä juomaan. Lasissani istuva kirkas on kuusi minuuttia vanhaa.

En oikein tiedä, pitääkö väite tehtaaseen kulkevasta putkesta paikkaansa, mutta huvittava tarina se kuitenkin on.

Emäntä Päivi Koskenkorva tulee kertomaan illallisen olevan valmis. Voimme nauttia perinteisiä suomalaisia herkkuja paikallisella erikoismausteella. On silliä, on laatikkoa, on sinappia ja possua. Koskenkorvaa on käytetty monen ruoan teossa.

Yllätyn, kun vastapäätä istuva espanjalainen herra kertoo pitävänsä sillistä. Olin jotenkin jo tottunut siihen, että Chiracin ja Berlusconin tapaan Etelä-Euroopan väki ei voi muuta tehdä kuin mollata suomalaisia perinneruokia.

Emäntä tulee ja kaataa kaikille lisää kirkasta. Lasi, toinen, ja yhtäkkiä kuuluukin takaa, miten ruotsalaiset ovat alkaneet laulamaan. Eikö olekin hyvää vodkaa, kysyy Altian väki ulkomaalaisilta. ”Kiistämättä”, he vastaavat.

Ja ennen kuin huomaakaan, keskustelu on siirtynyt taas myyntineuvotteluihin. Toki tilanne tuntuu kevytmieliseltä, mutta se muistuttaa jälleen kerran siitä, mistä tästä matkasta on kyse.

Illallisen aikana alkanut myynti kiihtyy, kun Altian väki päättää esitellä kaikille paikalle oleville uuden tuotteen. Ostajille esitellään hienoa puista laatikkoa, jonka sisältä löytyy pullo. Pullon sisältöä kuvaillaan hyper premium -vodkaksi.

Mieleni turtuu heti, kun puheenaiheet loikkivat tisleen rajoitetusta määrästä sen ainutlaatuisiin raaka-aineisiin.

Meitä kannustetaan hyväilemään laatikkoa. ”Hieno, eikö? Haistakaa sitä, se tuoksuu niin puulta, kun vaan voi, vaikka sitä ollaankin käsitelty. Käsittämätöntä.”

Kerrankin kuulen käsityöläisten ylistystä tällä matkalla, sillä meille kerrotaan ylpeästi, että paikalliset puusepät ovat tehneet nämä linnunpönttöjä muistuttavat laatikot juuri tätä vodkaa varten. En oikein muista, miksi minun piti olla innostunut tästä vodkasta, enkä muista myöskään sen mausta sen enempää, sillä kesken markkinointipuheen Koskenkorvan väki ilmoitti, että sauna oli valmis.

Saunakokemus onkin päivän rentouttava huipentuma, joka sinetöi Koskenkorva Village Experiencen erinomaiseksi.

Palattuani saunasta alan heti kysellä Altian väeltä, aikovatko he tarjota tällaisia paketteja kuluttajille. Naapuritislaamo Kyrö on itse panostanut Etelä-Pohjalaiseen turismiin heidän Kyrönmaan Matkailun Edistämiskeskuksellaan. Miksei Altia tekisi samoin?

Koskenkorva on loistava kohde, ja Village Experience on ainutlaatuista elämysturismia.

Metsässä cocktailien tekemistä, pellossa juoksentelua, tislaamossa käymistä, ja toki trahteerin koko elämyksen kokeminen ovat taatusti haluttua tavaraa. Jos tämänlaista tarjottaisiin kuluttajille, liput myytäisiin hetkessä loppuun.

Mutta vastaus tulee nopeasti, ja se on ei. Kysyn seuraavalta altialaiselta. Vastaus on edelleen ei. Kolmas: ei. Miksi? Altian väki alkaa heti vääntää tuttua lausetta: se vain on alkoholilakisäädännön vastaista. Valvira varmaan kieltäisi sen. Emme vaan voi.

Jatkan keskustelua, ja vetoan siihen, että muut tislaamot järjestävät samanlaisia kokemuksia, ja että hieman matkaa tuunaamalla, esimerkiksi keskittymällä pääsääntöisesti kylään ja sen seutuun tutustumiseen, saataisiin helposti jopa Valviran hyväksymä matka aikaiseksi antamatta periksi elämyksen tärkeimmistä osista.

”Ei, ei saataisi”, minulle vastataan.

Altian ymmärryksen mukaan jopa tislaamon sisällä käyminen, jos ei ole alan väkeä, on laitonta.

Samalla manataan, että pientislaamot mitä todennäköisemmin rikkovat toiminnallaan lakia, eikä ymmärretä, miksei niitä ole vielä sakotettu.

Kysyn, onko Altia edes pyytänyt Valviralta kannanottoa asiaan. Ei, mutta jos kysyttäisiinkin, niin Valvira olisi mitä todennäköisimmin ottamatta kantaa, ja antaisi tuomion vasta, kun asiaa olisi kokeiltu. Ja mitä luultavimmin, tuomio on kielteinen, ja sakkoa sataa.

Minulle kerrotaan tapauksesta, jossa kerran oli johonkin artikkelin kuvaan jäänyt vahingossa pullo erään toimittajan taakse. Tapahtuneesta oli kulunut jonkin verran aikaa. Sen laillisuudesta oltiin edelleenkin vääntämässä Valviran kanssa.

En voi ymmärtää tätä. Keskustelu jatkuu pitkään, aina seuraavan päivän kotimatkaan saakka, mutta vastaus pysyy samana. ”Ei. Valvira varmaan kieltäisi. Emme tiedä tätä faktana, mutta emme myös lähde asiaa selvittämään. Muut, jotka tekevät näitä, rikkovat lakia.”

Kun myöhemmin olen Valviraan yhteydessä, siellä kummastellaan Altian arkaa luontoa. Ei ainakaan tislaamossa käyminen kuulosta laittomalta. Lakimies Arttu Malava kommentoi jälkikäteen lakipykälillä. “Alkoholilain 33§:n 4 momentin sisältämien poikkeuksien mukaan…” Suomennettuna: tislaamoissa voi käydä huoletta.

Ne tislaamot, jotka jo nyt tarjoavat tislaamokäynnin mahdollisuuden, ovat kaikki Valviran tiedossa, ja niiden toiminta on Valviran silmissä laillista.

Tuntuu siltä, että Altialla oletetaan refleksinomaisesti kaiken olevan Suomessa laitonta tai Valviran kieltämää, ei enää uskalleta edes perehtyä asioihin.

Kun kerran on polttanut näpit, ei hellaa lähestytä enää ikinä.

Koen keskustelun masentavana. Olen juuri viettänyt vuoden hauskinta päivää Koskenkorvan seudulla, ja uskoin tämän olevan jotain, jota voisin tulevaisuudessa suositella tutuille kokemisen arvoisena.

Uskon, että jos Altia lähtisi kokeilemaan näiden matkojen järjestämistä, heillä ei menisi yhtä törmäyslinjalla kuin he luulevat, ja mitä todennäköisimmin heidän mahdollinen onnistuminen olisi pieni, mutta tärkeä askel eteenpäin suomalaisen alkoholipolitiikan parantamisessa.

Mutta näin ei käy. Altia jatkaa mieluummin politiikkojen hiljaisesti lobbaamista sen sijaan, että se rohkenisi tekemään jotain konkreettista muutoksen puolesta. Ja mitenkäs siinä on mennyt? Lakiuudistus on haudattu, Sipilän hallitus on taas kiristänyt veroja, ja STM:n virkamiehet harrastavat itsetyytyväisyyttä.

Noh, onneksi vientimarkkinoilla menee hyvin.

Teksti Mikael Malmivaara
Kuvat Mikael Malmivaara, Altia / video Mikael Malmivaara

 

 

Facebook kommentit