Taiteilija Riiko Sakkinen on merkittävimpiä ja näkyvimpiä nykytaiteilijoita. Hän on kriittinen kaikkeen – myös itseään kohtaan.

Erityisen kriittinen Sakkinen on ollut väitteelle, että ruoka voisi olla taidetta ja että kokki voisi olla taiteilija.

Kun Kozeen Shiwan päätti, ettei “kokkailu enää riittänyt”, jätti työpaikkansa Michelin-tähti-ravintolassa, julistautui taiteilijaksi ja järjesti omaelämäkerrallisen I Am -illallisperformanssin Designmuseoon, Sakkinen päätti osallistua illalliselle.

Riiko Sakkinen

Tässä on hänen raporttinsa illalliselta ja arvionsa, onko Shiwan kokki vai taiteilija:

Vuosituhannen vaihteessa dekonstruktivistinen molekyyligastronomia muunsi ja muokkasi ruoan käsityöstä designiksi.

Metamoderni haute cuisine asemoi itsensä mahdollisimman kauaksi kotikeittiöstä, ja Ferran Adriàn naamalla myytiin kuluttajille sferifikaatioon käytettyä natriumalginaattia (E401). Megatähtikokkeja palvottiin kulttuurin avantgardena ja markkinoinnin sankareina.

Keittotaidon historia on kuitenkin ollut duunarien ja emäntien hommaa, joka ei kaikkien mielestä ole ollut ruoan renessanssin arvoista.

Vallankumoukselliset haastavat historian ja voittajat kirjoittavat sen uudelleen.

Molekyyligastronomia haluttiin kytkeä ylevämpään traditioon, kaunotaiteisiin.

Kuvataidekin kiinnostui vaivatta kokeista, sillä se on imenyt itseensä viimeisen sadan vuoden aikana ilmaisumuotoja, jotka eivät ole mahtuneet rajoistaan tarkkoihiin kirjallisuuteen, musiikkiin, teatteriin ja elokuvaan.

Taiteilijat ovat aina olleet innoissaan ruoasta: asetelmamaalarit keskittyivät sen kuvaamiseen symboleina, Salvador Dalí laati surrealistisia keittokirjoja, pop-taiteilijat kiinnittivät huomiota Andy Warholin johdolla prosessoituihin eineksiin kulutustavarana, relaatioesteettisessä yhteisötaiteessa Rirkrit Tiravanija kokkasi ihmisille museoissa ja Minna Heikinaho järjesti Helsingissä ilmaisia aamiaisia laitapuolen kulkijoille.

Kokkia taidenäyttelyssä ei kuitenkaan ole nähty ennen tätä vuosituhatta. Kymmenen vuotta sitten Ferran Adrià sai kutsun maailman merkittävimpään, viiden vuoden välein Saksan Kasselissa järjestettävään Documenta-taidenäyttelyyn.

Tähtikokki otti haasteen vastaan vaikka oli kirjoittanut aikaisemmin, ettei Joël Robuchonia tule verrata Pablo Picassoon eikä Juan Mari Arzakia Wassily Kandinskyyn. “Ruoalaitto on ruoanlaittoa, ei enempää, ei vähempää”, katalaani julisti.

Adrià ei tehnyt Documentaan varsinaista teosta, vaan lennätti satana päivänä kaksi satunnaisesti valittua näyttelyvierasta El Bulli -ravintolaansa.

Ruoka voi olla taidetta, koska mikä tahansa voi olla taidetta. Esineissä tai esityksissä ei ole mitään sisäänrakenettuja ominaisuuksia, jotka tekisivät niistä taidetta.

Taidefilosofi George Dickien määritelmän mukaan taideteoksessa “täytyy olla sellaisia ominaisuuksia, jotka tekevät siitä sosiaalisen instituution edustajien arvostaman”. Muuten se ei ole taideteos. Instituutio on tietenkin taidemaailma, jonka muodostavat kuraattorit, keräilijät, kriitikot ja galleristit. Taiteilijat elävät sen reunoilla.

Se mistä taidemaailma puhuu taiteena on taidetta.

Jos Kozeen Shivanin I Am -illallisen paikka olisi taidemuseon ohjelmistoa, asia olisi selvä, museon kuraattori olisi legitimoinut teoksen taiteeksi. Nyt I Am tapahtuu Designmuseossa eli designia se halutessaan on – mutta voisiko se olla myös taidetta?

Raakoja rypäleitä, sitruunabasilikan nuppuja ja öljyä.

Designille riittää, että se toimii ja näyttää hyvältä. Sen sijaan taide voi olla rumaa ja se pakenee yleensä funktiota.

Hyvä taide ei yritä miellyttää meitä, se ei tarjoa meille tuttuja asioita, vahvista mielipiteitämme eikä lumoa meitä söpöydellä. Kaikkea sitä meille tarjoaa konformistiset viihde ja kitsch. Taide kyseenalaistaa ajatuksemme, haastaa arvomme, pohtii olemassoloamme ja etsii aina uusia tapoja tehdä maailma ilmiöineen näkyväksi.

Tähän asti elämäni parhaat ravintolakokemukset ovat olleet sietämättömän nautittavia, silkkaa viihdettä.

Minua on lellitty kuin kuningasta, jolle on kannettu eteen maailman parhaat herkut. Olen nauttinut ruoasta, mutta jäänyt kaipaamaan enemmän. Shiwanin statementit antoivat minulle lupauksen siitä enemmästä, matkasta kauemmaksi, paikkoihin joita en tunne.

I Am alkaa huonoimmalla mahdollisella tavalla: meille tarjotaan samppanjaa, jonka kuplissa tiivistyy väljähtynyt ravintolamaailma.

Ángel Layos on loistava sommelier, mutta juomien valinta on kovin sovinnainen ja tavanomainen teokseen. Miksemme juoneet lämmintä lampaan verta tai kylmää merivettä? Viineistä kiinnostavin oli madridilainen punaviini El Hombre Bala – ei tosin suutuntumansa vaan nimensä takia.

Espanjan pääkaupungin kasvatti Layos selitti, että halusi tuoda mukaan myös omaa biografiaansa. Itse tulkitsin “Elävän tykinkuulan” viittaavan seremoniamestari Shiwanin vaaralliseen hyppyyn uuteen yhteyteen. Yli kolmekymmentä elävää tykinkuulaa on kuollut temppuun. Ravintolassa maistellaan viiniä, taidemaailmassa tutkitaan jokaista yksityiskohtaa.

Pöydässä oleva kukka-asetelma palauttaa uskoni tulevaan. Nypimme pinseteillä siitä kitkerää hortaa. Pidän siitä, että meitä ei yritetä miellyttää hyvillä mauilla. Syön illallisen aikana enemmän kukkia kuin koko aikaisemman elämäni aikana yhteensä. Täällä kukat eivät ole koristelua, vaan jokaisella on symbolinen merkitys.

Museon pihalla grillattua kanankoipea ja kukkia.

Raakojen heinien kontrasti samppanjaan on kova. Vastapäätä istuva Shiwanin ex-tyttöystävän äiti kertoo kokin asuneen lapsena pakolaisleirillä. Pohdin, että jouduttiinko siellä syömään joskus ruohoa – kyseessähän on omaelämänkerrallinen teos. Samppanjalla siellä tuskin kippisteltiin.

Vähitellen I Am onnistuu kyseenalaistamaan ajatuksiani ruoasta, syömisestä, maustani ja mieltymyksistäni. Ensimmäistä kertaa minut viedään maksamallani aterialla kauas pois ravintolan turvallisuudesta vieraannuttaville alueille.

Kaikki ei ole maukasta! Syön kiltisti vartaallisen kanan sydämiä, mutta toisella puolella pöytää ne jäävät lautaselle.

Täällä se ei tarkoita huonoa kokemusta. Jos olisin maksanut tästä 250 euroa ravintolassa, olisin pettynyt. Olisin vaatinut lisää rasvaa, hiilihydraattia, jälkiruokaviiniä, kahvia, konjakkia ja ähkyä.

Grillissä karamellisoituneita kanan sydämiä ja alliumin kukkia.

Esityksen ja aplodien päätyttyä Shiwan ja Layos keskustelevat yleisön kanssa. Kysyn Shiwanilta miten hän uskaltaa julistautua taiteiljaksi ilman taidemaailman tukea. “Ilman sitä sinäkään et olisi tullut tänne”, hän vastaa.

Ángel Layos Ja Kozen Shiwan.

Janoan lisää vaaraa ruokapöytään. Haluan, että minua haastetaan enemmän. Toivon, että Shiwan unohtaa viimeiseen muruun asti ravintolamaailman viihteelliset maneerit.

Toivon, että hänen seuraava projektinsa on taidemuseossa, jossa meidän ei tarvitse tuhlata aikaa pohtimalla, onko teos taidetta, vaan voimme keskittyä paljon kiinnostavampaan kysymykseen: onko se hyvää ja merkityksellistä taidetta?

Kotiin päästyäni, Shiwan lähettää minulle kaveripyynnön Facebookissa. Hyväksyn.

Tervetuloa, taidemaailmaan, Kozeen!

Teksti: Riiko Sakkinen
Kuvat: Eeva Mela

Lue myös Arto Koskelon ja Eeropekka Rislakin arviot I Am -pop-up -illallisesta.

I AM Pop up -illallislipun hinta on 250 euroa.
Tiedustelut ja varaukset: popupbykozeenshiwan@gmail.com

Illallispäivät: pe–su 22.–24.9., pe–su 13.–15.10. klo 20–23.

Paikka: Designmuseo, Korkeavuorenkatu 23, 00130 Helsinki.

I AM Pop up -illalliset ovat osa Designmuseon ja Taideteollisuus Liitto Ornamon yhteisnäyttelyä Enter and Encounter.

Facebook kommentit