Suomen alkoholipolitiikka sisältää runsaasti myyttejä ja kummallisia totuuksia. Niistä monet ovat löytäneet paikkansa alkoholijuomien käyttöä ja -kulutusta ohjaavaan lainsäädännössä. Yksi tällaisista on 4,7 prosentin raja, jolla säädellään oluen ja muiden käymisteitse valmistettujen alkoholijuomien myyntiä ja anniskelua.

Meillä on usein ja varsin perustellusti ihmetelty, miksi rajana on juuri 4,7 prosenttia. Ainakaan oluen tai siiderin valmistusmenetelmistä ei löydy tälle perustetta. Suomessa kun yleisimmin juotu olut on vaaleaa lageria, joka käy perinteisin valmistusmenetelmin parhaimmillaan yli 5-prosenttiseksi.

Rajalla on aina ollut ensisijaisesti verotuksellinen ja sitä kautta kansantaloudellinen merkitys. Toiseksi sillä määritellään valtion alkoholimonopolin tehtävää myydä – ja aiemmin myös valmistaa – alkoholijuomia.

Kolmanneksi se tukee Suomessa jo kauan sitten omaksuttua tapaa turvautua alkoholiasioissa kieltoihin ja määräyksiin.

Neljänneksi prosenttirajoille on hyvinkin mieluusti annettu sosiaali- ja terveyspoliittisia merkityksiä, joiden avulla pyritään ohjaamaan alkoholin kulutusta. Tätä korttia käytetään erityisesti juomien verotukseen ja saatavuuteen liittyvässä – siis lainsäädäntöä ohjaavassa – poliittisessa keskustelussa.

Prosenttirajat ovat pohjoismainen holhousilmiö, jonka perustana ovat Raittiusaate ja kieltolaki.

Prosenttirajat kuuluvat pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden lainsäädäntöön. Suomessa, Norjassa ja Islannissa nykyiset rajat määriteltiin kieltolakien loputtua. Ruotsissa kieltolaki ei koskaan ollut voimassa, vaan rajasta päätettiin erikseen viimeksi 1970-luvulla.

Islannissa monopolikaupan raja on 2,25, Ruotsissa 3,5, Suomessa 4,7 ja Norjassa 4,75 tilavuusprosenttia. Meillä tosin kourallinen tilaviini- ja sahtiyrittäjiä on saanut oikeuden myydä valmistamiaan enintään 13-prosenttisia tuotteita suoraan haja-asutusalueella sijaitsevalta valmistuspaikalta.

Raittiushenkilö Alli Trygg-Helenius. Piirros: Alex Federley 1905.

Saadaksemme jonkinlaisen ymmärryksen nykyisestä 4,7-prosentin myyttisestä rajasta, on hyvä palata ajassa yli 100 vuotta taaksepäin.

Alkoholin valmistuksen ja kaupan monopoliin perustuva alkoholijärjestelmää alettiin meillä suunnitella jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kun Suomi oli vielä Venäjän keisarin alaisuuteen kuuluva suuriruhtinaskunta.

Raittiusväki omaksui kohtuukäytön tilalle ehdottoman raittiuden ideologian. Olut leimattiin yleisesti tavalliselle kansalle liian väkeväksi ja kalliiksi juomaksi, niinpä sen myyntiä alettiin säännöstellä maaseudulla.

Vuonna 1903 voimaan tullut mallasjuoma-asetus kielsi oluen myynnin kaupunkien seka- ja ruokatavaramyymälöissä. Raittiuspiirien painostuksesta olueen kohdistui myös ankaria verotuspaineita.

Kieltolaista päätettiin hurraa-huudoin ja valtavin kättentaputuksin.

Verojen korottamisen ohella alettiin jo hyvin varhain vaatia ehdotonta alkoholijuomien myynti- ja käyttökieltoa. Kieltolain säätämisestä syntyikin päätös sortokausien välissä hoipertelevassa Suomessa kymmenen vuotta ennen maan itsenäistymistä.

Autonomian ajan yksikamarinen eduskunta päätti alkoholikiellosta hurraa-huudoin ja raikuvin kättentaputuksin 31.10.1907.

Suomessa toimi 1900-luvun alussa lähes 100 olut- ja portteripanimoa. Teollisesti valmistetun oluen alkoholipitoisuus oli yleensä 3–5 tilavuusprosenttia.

Oy Sinebrychoff Ab, Bulevardi 42. Olutkuski hevosajoneuvoineen panimon pihalla. Tuntematon valokuvaaja, 1900, Helsingin kaupunginmuseo

Olut oli tuolloin pääasiassa valmistustavaltaan lageria, jonka väkeviä laatuja olivat tummahko Münchenin olut ja Pukkiolut. Oluiden keskimääräinen vahvuus oli 4,3 tilavuusprosenttia.

Vaaleaa, hieman enemmän humaloitua, olutta kutsuttiin pilsneriksi, jossa oli alkoholia 3,0–3,5 tilavuusprosenttia. Kaikkein vahvinta oli brittiläisen perinteen mukaan valmistettu portteri, joka oli 6–8-prosenttista.

Maisteri Zilliacuksen mallista jo 104 vuotta.

Verojen korotukset kavensivat olutpanimoiden toimintamahdollisuuksia. Mallasvero nousi vuosina 1907–09 peräti kahdeksankertaiseksi. Eduskunnassa veronkorotuksia perusteltiin sillä, että niiden avulla edistettiin siirtymistä väkevien mallasjuomien kulutuksesta mietoihin kaljoihin.

Vuoden 1913 alussa mallasjuomain valmistuksen ylitarkastaja maisteri Allan Zilliacus sai tehtäväkseen laatia aikaisemmin maltaiden kulutukseen perustuvan olutverojärjestelmän tilalle uuden verotussysteemin.

Zilliacus teki työtä käskettyä, ja toukokuussa samana vuonna senaatti asetti työryhmän sitä tarkastamaan. Lakiehdotusta lähdettiin viemään lähes sellaisenaan käytäntöön. Lakitieteen tohtori F.O. Liliuksen johtama komitea ehdotti mallasjuomien jakamista alkoholipitoisuuden mukaan kolmeen luokkaan.

Verottomia olivat enintään 2,5 tilavuusprosentin oluet. Kaksi muuta kategoriaa olivat alempi luokka (2,5–4,5 %) ja ylempi luokka (yli 4,5 %).

Verottoman oluen määritelmä perustui 30.12.1912 säädettyyn asetukseen, jonka mukaan miedon mallasjuoman alkoholipitoisuuden yläraja oli mainittu 2,5 tilavuusprosenttia.

Toivonliiton raittiuskasvatusta edistävä postikortti, Atelier Universal.

Verorajoista käytiin tiukka poliittinen vääntö oluen valmistajien ja raittiuspiirejä edustavien poliitikkojen välillä.

Lopulta panimoteollisuus nieli esityksen ilman muutosvaatimuksia ja myös senaatti asettui kannattamaan sitä. Ehdotus joutui kuitenkin vastatuuleen, ja eduskunta jätti hyväksymättä sen keväällä 1914.

Vuonna 1914 Suomen suuriruhtinaskunta ajautui emämaan Venäjän mukana ensimmäiseen maailmansotaan. Viranomaiset rajoittivat sodan vuoksi oluen valmistusta ja myyntiä.

Sallittujen alkoholijuomien ylärajaksi asetettiin 2,5 tilavuusprosenttia. Sitä vahvempaa olutta sai myydä lähinnä 1. luokan ravintoloissa.

Uusi mallasjuomalaki hyväksyttiin vuoden 1915 lopulla, ja siinä lopulta mallasvero muutettiin kulutusveroksi. Esitys nojautui hyvin pitkälti Liliuksen komitean vuoden 1913 johtopäätöksiin.

Ensimmäiseen veroluokkaan määrättiin kuuluvaksi enintään 2,5 tilavuusprosenttiset juomat, toisen veroluokan vahvuus oli 2,5–4,5 prosenttia ja kolmannen 4,5–7 prosenttia. Neljäs ja verotukseltaan kallein raja oli yli 7 prosenttia.

Kieltolaki toi mukanaan rapakaljan. Suomalaisista tehtiin viinakansa.

Vuoden 1917 valtalaki ulottui koskemaan panimoteollisuutta, sillä senaatin päätös määritteli sodan oloissa kielletyiksi alkoholijuomiksi kaikki yli 2 tilavuusprosenttia sisältävät mallasjuomatkin.

Vahvan oluen valmistaminen kiellettiin ja olut rinnastettiin paloviinan rinnalle alkoholijuomaksi. Tämän väliaikaisen kieltolain aikana panimoille jäi vaihtoehdoiksi joko miedon mallasjuoman valmistaminen tai ovien sulkeminen.

Vuoden 1917 joulukuu toi Suomelle valtiollisen itsenäisyyden. Oluen se kahlitsi kieltoihin ja sääntöihin. Kieltolaki lopetti vahvojen oluiden valmistuksen ja opetti Suomen kansan juomaan pirtulla terästettyä rapakaljaa.

Kieltolain aikana sallitun mallasjuoman enimmäisraja oli 2 painoprosenttia (2,5 tilavuusprosenttia). Väkevän alkoholin laiton maahantuonti, anniskelu ja myynti suorastaan rehottivat. Juopottelu yleistyi, väkivalta ja yleinen turvattomuus lisääntyivät sekä tavat raaistuivat.

Valtio kaipasi kipeästi alkoholista saatavia verotuloja.

Kolmekymmenluvun vaihteessa kieltolaki tuli tiensä päähän. Poliittiset päättäjät huomasivat, että valtio kaipasi kipeästi alkoholista saatavia verotuloja.

Kieltolakiajan loppuvaiheessa Panimoteollisuusyhdistyksen johtokunta esitti, että myyntiin sallittaisiin 3,2 painoprosentin (4,0 tilavuusprosenttia) vahvuiset oluet, jotka olisivat verrattavissa Ruotsissa myynnissä olleisiin II luokan oluisiin.

Maan hallitus vei ehdotuksen eduskuntaan, tosin sorvaamalla sitä rajusti alaspäin, mutta se jäi menemättä läpi äänestyksen jälkeen.

Uusi alkoholilaki tuli voimaan 5. huhtikuuta 1932. Saman vuoden alussa oli perustettu monopolifirma Oy Alkoholiliike Ab, jonka tehtävänä oli alkoholijuomien myynti, maahantuonti ja kotimainen valmistus. Oluenvalmistus oli sallittua valtiomonopolin luvalla.

Pirtukanistereita Helsingin Pohjoissatamassa. Timiriasew Ivan, valokuvaaja. Helsingin kaupunginmuseo.

Kieltolain jälkeen panimot valmistivat Alkon torppareina lagerolutta, jonka ominaisuudet määriteltiin jälleen veroluokilla.

Erikseen säädetyssä laissa mallasjuomaverosta määriteltiin I veroluokkaan kuuluviksi 1,4–2,25 painoprosentin (1,8–2,8 tilavuusprosenttia), II luokkaan 2,25–3,2 painoprosentin (2,8–4,0 tilavuusprosenttia) oluet ja III luokkaan 3,2–4,5 painoprosentin (4,0–5,7 tilavuusprosenttia) oluet. Portterin vahvuus sai olla enintään 6 painoprosenttia (7,5 tilavuusprosenttia).

Vain I veroluokan oluen myynti oli sallittua tavallisissa kaupoissa. Vain noin puolet toiminnassa olleista kalja- ja oluttehtaista, yhteensä 44 panimoa, sai oikeuden valmistaa vahvinta eli III-olutta. Yhdeksän panimoa sai panna lisäksi portteria.

Alko pakotti panimot valmistamaan kakkosolutta.

Monopoliyhtiö yritti ensiksi pitää 1930-luvun oluenkulutusta maltillisena pakottamalla panimot valmistamaan III:sta miedompaa II-olutta. Kakkosolut ei kuitenkaan käynyt kaupaksi. Niinpä panimot vähitellen luopuivat sen panemisesta kannattamattomana.

Tähän vastavedoksi Alkon hallintoneuvosto alensi raittiusliikkeen painostamana vuonna 1937 III-oluen maksimialkoholipitoisuuden 4,5:stä 3,9 painoprosenttiin (n. 4,9 tilavuusprosenttia) eli lähelle nykyrajaa.

Heinäkuun alussa 1950 tuli viinakauppoihin ja ravintoloihin III veroluokan olutta hieman vahvempi A-olut. Alko myönsi A-oluen valmistusoikeuden 11 panimolle. Vasta 1962 saivat kaikki III luokan valmistajat panna A-olutta.

Olutkoreja Pyynikillä 30.12.1968. Kuva: Juhani Aaltonen, Aamulehti.

Lopullinen niitti yhä voimassa olevalle 4,7 prosentin rajalle iskettiin vuoden 1969 alussa voimaan tulleessa olutlaissa. Sen perusteella keskioluella tarkoitettiin ”pääasiassa maltaista, humalista ja vedestä yksinomaan käymisen avulla valmistettua alkoholijuomaa, joka sisältää enemmän kuin 2,25 (2,8 tilavuusprosenttia) mutta alle 3,7 painoprosenttia (4,66 tilavuusprosenttia) etyylialkoholia”.

Samalla määrättiin uusi veroluokka eli nelosolut, jossa alkoholia oli 3,7–4,5 painoprosenttia (4,0–5,7 tilavuusprosenttia). Portterin osalta noudatettiin edelleen vanhaa, enintään 6 painoprosentin (7,5 tilavuusprosenttia) alkoholipitoisuutta.

Laki vapautti keskioluen kauppoihin ja kyläbaareihin. Laki lujitti myös Alkon eli valtion monopoliasemaa, joka säilyi yhä myynnin säännöstelyn kulmakivenä.

Suomessa on EU:n korkein olutvero.

Vuoden 1969 jälkeen merkittävin uudistus on ollut EU-jäsenyyden tuoma uusi alkoholilainsäädäntö. Vuodesta 1995 alkaen EU-Suomessa oluen verotuksessa on ollut vain kaksi kategoriaa: 0,5–2,8 ja yli 2,8 tilavuusprosenttia.

Kolmos- ja nelosolut poistuivat 1995. Nyt olutta verotetaan sen sisältämän alkoholin mukaan, kuten muissakin EU-maissa. Meillä oluen veron määrä on kuitenkin EU:n korkein, ja ensi vuoden alussa vielä nykyistäkin korkeampi.

Vaikka veroluokat ovat olleet poissa yli 20 vuotta, meillä yhä puhutaan III ja IV veroluokan oluista sekä keski- ja nelosoluesta (A-olut). Keskiolutlain peruna meillä on lainsäädännössä täysin keinotekoinen 4,7 prosentin raja.

Sen käytännön tehtävinä ovatkin nyky-yhteiskunnassa valtion alkoholimonopolin legitimointi ja Alkon aseman tukeminen, kuten kieltolain päätyttyä 85 vuotta sitten.

Ulkomaisen tuonnin suojeleminen ei ollut 1969 alkoholilain henki, mutta siitä muodostui käytäntö.

Usein kuulee väitettävän, että 4,7 tilavuusprosentin rajalla olisi ollut 1969 alkoholilaissa tarkoitus estää ulkomaisten oluiden tulo Suomen markkinoille. Meille maahantuodut oluet kun tuohon aikaan olivat pääsääntöisesti yli 5 prosenttia vahvoja. Niinpä 4,7 prosentin rajalla olisi näin ohjattu niiden myynti päivittäistavarakaupoista Alkoon.

Tämä väite ei perustu mihinkään faktaan. Vuonna 1968, kun keskiolutlaki säädettiin, Suomessa ei ollut minkäänlaista kilpailua kotimaisten ja ulkomaisten tuontioluiden välillä, kun käytännössä kaikki myytävä olut oli kotimaista.

Vuonna 1964 oli alettu tuoda muutamia oluita Suomeen EFTA-alueelta. Satunnaisten EFTA-oluiden (tanskalaiset Carlsberg ja Tuborg, myöhemmin ranskalainen Kronenbourg) jälkeen varsinainen ensimmäinen uusien tuontioluiden “aalto” oli vuonna 1989, kun Alko otti myyntiin 16 ulkomaalaista olutta. Silloin 4,7 prosentin raja oli ollut voimassa jo 20 vuotta.

EFTA-sopimus määräsi, että kotimaista tuotantoa suojelevat toimenpiteet oli poistettava. Sen verran kotimaan markkinoita kuitenkin suojeltiin, että tuonti Suomeen sallittiin vain A-olutta vastaavien vahvojen oluiden osalta.

Tuontioluita ei myyty palautuspulloissa, mikä nosti niiden hintoja. Ulkomaisten oluiden myynti jäi 0,5 prosenttiin koko olutkaupasta. Tämä tapahtui jo 1960-luvun puolivälissä eli hyvissä ajoin ennen keskiolutlakia.

On kuitenkin aivan perusteltua pohtia, mikä merkitys Alkon ja poliitikkojen toiminnalla on ollut 1970- ja 1980-luvuilla panimoteollisuutemme keskittymiseen ja valikoimien kaventumiseen. Samalla kun Alko määritteli, mitä panimot panevat ja mihin hintaan kaupat olutta kuluttajille myyvät, monopoli suojeli protektionisesti kotimaista panimoteollisuutta.

Toisin sanoen, kun vuoteen 1995 saakka oluiden ja muiden alkoholia sisältävien panimojuomien valmistus tapahtui Alkon luvalla, myös maahantuonti oli käytännössä Alkon yksinoikeus.

Nykyinen 4,7 prosentin raja on poliittinen päätös, jolla suojellaan alkon monopolia.

STM:n johtaja Kari Paaso kertoi Ylen haastattelussa (YleX 14.1.2013) näkemyksenään, että Suomessa 1960-luvulla aika pitkälti matkittiin ruotsalaista lainsäädäntöä. Siellä kun oli saman suuruinen prosenttimäärä.

Ruotsissa raja määriteltiin 4,5 prosenttiin vuonna 1965, ja vuonna 1977 rajaa laskettiin 3,5 prosenttiin. Paaso kertoi Ylelle, että 1960-luvulla keskustelua ei käyty tilavuusprosentista, vaan saisiko olutta myydä muualla kuin Alkossa.

Kun rajoista ja veroluokista Suomessa päätettiin, kyseessä oli Paason mukaan pelkästään poliittinen päätös eikä sen pohjana ollut terveydellisiä syitä. Nyt kansanterveys on noussut lainsäädännössä keskiöön, mutta se ei ole muuttanut poliittista asetelmaa mihinkään. Sen sijaan omalla ja läheisten terveydellä pelottelu kuuluu suomalaiseen alkoholipolitiikkaan sen keskeisenä propagandavälineenä.

Yli 100 vuotta vanhasta laista vihdoin päästävä eroon.

Suomessa tehdään alkoholipolitiikkaa yhä kieltolain hengessä. Turmiolan Tommi kummittelee lainvalmistelijoiden olkapäillä. Vaikka maan hallitus haluaa purkaa turhaa sääntelyä, alkoholilakiin liittyvä vääntö voidaan määritellä kolmella täysin irrationaalisella termillä. Ne ovat nelosolut, limuviina ja omantunnon kysymys.

Maan hallitus on kirjannut esitykseensä, että uudessa alkoholilaissa päivittäistavarakaupoissa myytävien alkoholijuomien rajaa nostetaan 4,7:stä 5,5 prosenttiin.

Rajan nostamisessa on ennen kaikkea kyse kuluttajan oikeudesta monipuoliseen olutvalikoimaan. Meillä on panimoita, jotka eivät edes valmista yli 4,7-prosenttisia oluita, koska niille ei ole myyntikanavia kotimaassa. Kuluttajat toki niitä ostaisivat.

Kaikki oluet eivät päädy meidän oluenystävien ulottuville, koska oluenmyynti ravintoloissa vähenee ja koska Alko ottaa valikoimiinsa vain osan pienpanimoiden valmistamista tuotteista.

Turmiolan Tommi käy käy kapakassa. 1800-luvun raittiuspropagandaa.

Kaikki prosenttirajat, joilla pyritään ohjaamaan oluen myyntiä ja valmistusta, ovat keinotekoisia. Nykypäivän rajat ovat peräisin ajalta, jolloin isä öljylampun osti – siis Suomen suuriruhtinaskunnasta, joka oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa.

Ymmärtääkseni suomalainen yhteiskunta – ja koko maailma – on muuttunut paljon sadassa vuodessa. Turmiolan Tommin opetukset ja ehdottoman raittiuden ihanteet eivät edusta 2000-luvun ajattelua ja uutta vastuun politiikkaa.

Tulevaisuuden alkoholilainsäädännön pohjana on oltava juomien maisteluun, ruoan ja juomien yhdistämiseen sekä helpompaan saatavuuteen eli nykyistä vapaampaan myyntiin perustuva yhteisvastuullinen juomakulttuuri, eikä vanhanaikainen rajoitusten ja määräysten luoma läpitunkematon holhousviidakko.

Luulisi, että nyt kun itsenäinen Suomi täyttää 100 vuotta eduskunnalla olisi tulevaisuuden Suomesta muutakin pohdittavaa kuin kaupan alkoholirajan vähäinen nostaminen ja juomien valmistustapa, josta osa kansanedustajista ei edes ymmärrä yhtään mitään.

Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on Viisi Tähteä -verkkomedian toimituspäällikkö. Artikkeli perustuu kirjoitukseen Olutliiton Alkoholi- ja olutpoliittisessa katsauksessa 2013. Tämä on päivitetty versio Viidessä Tähdessä 6.8.2016 julkaistusta jutusta. Kuva: Andres Teiss.

 

Facebook kommentit